Tutun kuuloisia tuntemuksia... Meillä on pari vuotta lapsettomuutta takana, itsellä ikää 34 ja miehellä 39. Kaikki tunteet... toiveikkuus, pettymys, suru, ahdistus, viha jne. tuntuvat menevän aaltoina, välillä kierron mukaan, välillä miten sattuu.
Hoitoihin pääseminen kesti mielestäni tosi pitkään, tutkimusten aloittamisesta diagnoosin saamiseen (selittämätön) ja ensimmäiseen hoitoon meni melkein 10kk. Ennen ensimmäistä hoitoa oli henkisesti n. 5kk:n ajan melko hyvä jakso, nyt hoitojen alettua mieli on taas musta ja itkuisuus lisääntynyt tosi paljon. Mieli elää tätä tilannetta tosi vahvasti. Tuntuu, että meillä on tässä rinnakkain kaksi elämää: toinen, jossa ollaan tosi onnellisia ja toinen, jossa on ollaan tosi surullisia. Ja vain ensin mainittu näkyy muille...
Kukaan läheinen ei meidän lapsitoiveista, yrityksestä tai hoidoista tiedä. He joko luulevat ettei haluta lapsia tai sitten suhtautuisivat asiaan niin, että ollaan liian vanhoja ja "johan teillä on lapsia" kun meillä molemmilla on yksi kouluikäinen lapsi edellisistä suhteista.Mutta ei se ole sama asia... kun halutaan se yhteinen lapsi ja elää kaikki ne vaiheet yhdessä. Välttelen parhaani mukaan puheenaihetta sekä tapaamisia ihmisten kanssa, jotka ovat raskaana tai joilla on vauvoja. Onneksi ystäväpiirissä ei ole tällä hetkellä ketään sellaista...
