Meillä yritystä takana 1,5 vuotta ja ollaan jo 4-kymppisiä. Miehellä lapsia aiemmasta suhteesta. Itse en aiemmassa liitossani ollut valmis hankkimaan lapsia, ja näin jälkikäteen ajateltuna varmaankin siksi, että olin suhteessa tosi ahdistunut. Nykyisen miehen kanssa yhteinen lapsi alkoi tuntua ihan mahdolliselta ajatukselta, vaikkakin edelleen koen pelkoa siitä, että jos minusta ei olekaan äidiksi.
Takana on yksi luomu-km vuoden takaa. Oltiin tuolloin jo saatu gyneltä lähete Naistenklinikalle prog.arvojen takia, ja km:n jälkeen päästiin hoitoihin.
Itse en kärsi muiden raskauksista tai vauvoista. Tiedän, että monella on takana vaikea taival, vaikkeivät siitä välttämättä puhu juuri kenellekään, kuten en minäkään. En koe, että toisen raskaus olisi minulta pois tai jotenkin epäreilua. Sen sijaan kyllä samaistun muiden lapsenteko-ongelmiin ja saatan liikuttua niistä.
Omalla kohdallani suurin henkinen kuormitus tulee siitä, että koen olevani viallinen, kun tämä luonnollinen asia on näin vaikeaa. Lapsiuteluista en enää juurikaan kärsi - niiden kanssa oli paljon vaikeampaa silloin, kun oli epävarma lastenhankinnasta yleensäkin. Toinen ahdistus tulee iästä, koska tämä 40v on julkisella yläikäraja ja tiedän, ettei meillä ole mahdollisuutta moneen hoitokertaan yksityisellä.
Totta kai kaihertaa myös se, kun ei ihan tiedetä, miksi kroppa toimii hassusti. Mutta toisaalta Naistenklinikalla on ihan huippuporukka miettimässä juuri minulle parhaiten sopivia hoitokeinoja, joten olen tuntenut olevani hyvissä käsissä.
Olen välillä pohtinut, että kaduttaako, etten yrittänyt raskautua aiemmassa liitossa ja aina totean, että ei todellakaan kaduta, vaikka nuorempana varmasti olisi raskautunut helpommin.
Haasteiden keskellä helpottaa se, kun tiedän, ettei mies ajattele minua viallisena, käy tässä miten tahansa. Itselleni on jotenkin helpottavaa myös se, että miehellä on jo lapsia, joten en koe painetta saada hänelle jälkeläisiä :D
