Mua on lähipäivinä asia taas enemmän raastanut. Me joudutaan odottamaan hoitojen alkua ensi syksyyn, koska mukana alkiodiagnostiikka. Ja just nyt se tuntuu ihan helvetin pitkältä ajalta.. On jotenkin outo olo, kun Naikkari käski käyttämään kumia hoitoihin asti. Joten nyt on jäänyt kaikki omat "rutiinit" asiaan liittyen pois; ovulaation metsästys ja epätoivoinen raskaustestien tiirailu. En meinaa osata olla. Jos järjellä menisin niin ottaisin nyt tosi rennosti asian suhteen, olisin ns. lomalla yrittämisestä. Mutta eipä se järjen asia ole kun tunteet huutaa toista ja tyhjä syli sattuu.
Mun on nykyään hankala olla tekemisissä ihmisten kanssa, keillä on lapsia. En esimerkiksi haluais millään mennä käymään kotipaikkakunnalla, kun siellä näen aina siskon lapset. Älkää ymmärtäkö väärin, he on mulle äärettömän rakkaita ja tottakai haluan olla heidän elämässä mukana, mutta ei se sitä poista että se sattuu. Ennen tätä ei oo ainakaan tässä mittakaavassa ollut. Mutta kyllähän tää alkaa sielua syödä kun kaks vuotta yritystä takana ja nyt sekin ns. kiellettiin. Hetkellisesti, mutta silti.
