Teidän kaikkien ajatukset tuntuu kovin tutuilta. Olen 29-vuotias, nyt reilun parin vuoden yrityksen läpikäynyt nainen. Hoidot alkamassa julkisella vuodenvaihteen jälkeen.
Ajattelin itsekin nuorempana etten edes välttämättä halua lapsia. Sitten löytyi ihana puoliso, jolle perhe on ykkösarvo ja sen seurauksena oma ajatusmaailmani siinä muuttui. Sitten löytyi pco ja perheen perustaminen tuli ajankohtaiseksi. Ensimmäinen yritysvuosi meni nopeasti ja huolettomasti.
Vuosi sitten oli ensimmäinen kerta, kun asia alkoi käydä henkisesti raskaaksi. Ei mulle ennen ollut vaikeaa kohdata tätä asiaa, tai muiden raskauksia, mutta kun läheinen ystäväni raskautui melko nopeasti, se iski mun tajuntaan, että multa tämä ei onnistu. Tosiaan, kaikilla, paitsi parilla ystävälläni on lapsia, osa jo koululaisia. Siitä seurasi tosi synkkiä aikoja, vaikeuksia ystävyyssuhteisiin ja muuta. En osannut varautua sellaiseen, vaan se tuli ihan puskista. Kaiken lisäksi näistä asioista puhuminen aiheutti ihmisissä reaktioita (kerroin ystävälleni, miten hänen raskausuutisensa sai minut surulliseksi omasta tilanteestani): en olisi saanut tuntea pahaa oloa, kateutta tai muuta. Olin todella loukkaantunut. Puhumisella ja ajan kanssa tilanne helpottui. Myöhemmin asia ei hänen raskautensa aikana vaivannut, olemme edelleen hyvin läheisiä ja kaikki on hyvin.
Tämän jälkeen suhtautuminen omaan lapsitoiveeseen on vaihdellut. Välillä olen tuntenut pakottavaa tarvetta saada perhe. Välillä olen tuntenut pelkoa, että jos saankin lapsia, mutta en osaa olla äiti. Olen kokenut, että yhteiskunta painostaa minua tekemään lapsia, ja sitä ajatellen haluaisin heittää hanskat tiskiin kokonaan (en sen takia ainakaan lapsia halua saada, pyh). Olen kokenut pelkoa tutkimuksia ja hoitoja kohtaan. Olen kokenut senkin, miten olen jäänyt näiden asioiden kanssa ulkopuoliseksi ystävieni jutuista. Olen miettinyt, että ehkä minun ei kuulu saada lapsia. Ehkä en edes halua lapsia. Ja sitten taas haluan. En uskonut, että nämä asiat tulisivat olemaan osa elämääni.
Sitten tuli taas toivo. Yritetään lisää. Yritetään paremmin. Liikutaan. Syödään hyvin. Käytetään lisäravinteita. Kyllä tämä tästä. Ja mitä sitten. Tuli terveysongelmia itselle. Ja taas yksi ystävä tuli raskaaksi, kolmatta kertaa nyt. Kaikki taas romuna oman pään sisässä. Mutta kokoan itseäni, ja taas kaikki on ihan kohtalaisen hyvin. Ja yritys alkaa taas.
Puhuminen on auttanut. On ollut helpottavaa puhua ystäville. Vanhemmatkin tietävät. Suurin osa on osannut sanoa jotain fiksua takaisin. Mutta on niitäkin, jotka eivät. Välillä tunnen, että asiasta pitäisi kertoa kaikille, että ihmiset osaisi olla hienotunteisempia. Toisaalta mietin, etten missään nimessä halua kertoa monelle, koska sitten ne urpot möläytykset vasta sattuukin, jos on jollekin kertonut tilanteestaan ja silti se toinen kyselee tai selittää jotain itselle kivuliasta. Itsehän tässä jalostuu kestämään vaikka mitä, jos jotain hyvää haluaa hakea.
Erityisen raskasta asiasta tekee se, etten tunne ketään, joka olisi käynyt vastaavaa läpi. Kaikki ystäväni ovat saaneet lapsensa helposti ja nopeasti. Ulkopuolisuuden tunne on musertava. Jotain kaukaisempia tuttuja on, joilla ei ole lapsia, ja voisin kuvitella, että heistä joku voi käydä samaa läpi. Mutta eihän sellaista voi toiselta kysellä, joten asia jää arvailuksi.
Huh, olipa avautuminen. Mutta henkisesti tämä on tällaista. Tämä on vuoristorata.
