Etusivu
Foorumi
Foorumi
Pikalinkit
Etsi foorumilta
Uudet viestit
Käyttäjät
Käyttäjät
Pikalinkit
Merkittäviä käyttäjiä
Paikalla olevat käyttäjät
Viimeisin toiminta foorumilla
Uusimmat profiiliviestit
Top 100
Kirjaudu sisään tai liity
Menu
Etsi
Etsi vain otsikoita
Viestin kirjoittaja:
Erota nimet pilkulla.
Uudempi kuin:
Search this thread only
Search this forum only
Näytä tulokset ketjuina
Useful Searches
Viimeisimmät ketjut
More...
Vau Foorumi
Etusivu
Foorumi
>
Vauva- ja lapsiaiheiset keskustelut
>
Lapsettomuus
>
Henkinen jaksaminen
>
Etkö ole vielä jäsen? Liity foorumille nyt! Liittyminen on ilmaista ja vie vain 1 minuutin!
Dismiss Notice
Kirjaudu sisään
tai
liity jäseneksi nyt
Vastaa ketjuun
Vaihda nimimerkki!
|
Näin pääset alkuun/apua!
|
Top 100
Väliaikainen nimimerkkisi:
Varmennus:
Please enable JavaScript to continue.
Lataa...
Viesti:
<p>[QUOTE="Herttuatar, post: 3319764, member: 105147"]Teidän kaikkien ajatukset tuntuu kovin tutuilta. Olen 29-vuotias, nyt reilun parin vuoden yrityksen läpikäynyt nainen. Hoidot alkamassa julkisella vuodenvaihteen jälkeen.</p><p><br /></p><p>Ajattelin itsekin nuorempana etten edes välttämättä halua lapsia. Sitten löytyi ihana puoliso, jolle perhe on ykkösarvo ja sen seurauksena oma ajatusmaailmani siinä muuttui. Sitten löytyi pco ja perheen perustaminen tuli ajankohtaiseksi. Ensimmäinen yritysvuosi meni nopeasti ja huolettomasti.</p><p><br /></p><p>Vuosi sitten oli ensimmäinen kerta, kun asia alkoi käydä henkisesti raskaaksi. Ei mulle ennen ollut vaikeaa kohdata tätä asiaa, tai muiden raskauksia, mutta kun läheinen ystäväni raskautui melko nopeasti, se iski mun tajuntaan, että multa tämä ei onnistu. Tosiaan, kaikilla, paitsi parilla ystävälläni on lapsia, osa jo koululaisia. Siitä seurasi tosi synkkiä aikoja, vaikeuksia ystävyyssuhteisiin ja muuta. En osannut varautua sellaiseen, vaan se tuli ihan puskista. Kaiken lisäksi näistä asioista puhuminen aiheutti ihmisissä reaktioita (kerroin ystävälleni, miten hänen raskausuutisensa sai minut surulliseksi omasta tilanteestani): en olisi saanut tuntea pahaa oloa, kateutta tai muuta. Olin todella loukkaantunut. Puhumisella ja ajan kanssa tilanne helpottui. Myöhemmin asia ei hänen raskautensa aikana vaivannut, olemme edelleen hyvin läheisiä ja kaikki on hyvin.</p><p><br /></p><p>Tämän jälkeen suhtautuminen omaan lapsitoiveeseen on vaihdellut. Välillä olen tuntenut pakottavaa tarvetta saada perhe. Välillä olen tuntenut pelkoa, että jos saankin lapsia, mutta en osaa olla äiti. Olen kokenut, että yhteiskunta painostaa minua tekemään lapsia, ja sitä ajatellen haluaisin heittää hanskat tiskiin kokonaan (en sen takia ainakaan lapsia halua saada, pyh). Olen kokenut pelkoa tutkimuksia ja hoitoja kohtaan. Olen kokenut senkin, miten olen jäänyt näiden asioiden kanssa ulkopuoliseksi ystävieni jutuista. Olen miettinyt, että ehkä minun ei kuulu saada lapsia. Ehkä en edes halua lapsia. Ja sitten taas haluan. En uskonut, että nämä asiat tulisivat olemaan osa elämääni.</p><p><br /></p><p>Sitten tuli taas toivo. Yritetään lisää. Yritetään paremmin. Liikutaan. Syödään hyvin. Käytetään lisäravinteita. Kyllä tämä tästä. Ja mitä sitten. Tuli terveysongelmia itselle. Ja taas yksi ystävä tuli raskaaksi, kolmatta kertaa nyt. Kaikki taas romuna oman pään sisässä. Mutta kokoan itseäni, ja taas kaikki on ihan kohtalaisen hyvin. Ja yritys alkaa taas.</p><p><br /></p><p>Puhuminen on auttanut. On ollut helpottavaa puhua ystäville. Vanhemmatkin tietävät. Suurin osa on osannut sanoa jotain fiksua takaisin. Mutta on niitäkin, jotka eivät. Välillä tunnen, että asiasta pitäisi kertoa kaikille, että ihmiset osaisi olla hienotunteisempia. Toisaalta mietin, etten missään nimessä halua kertoa monelle, koska sitten ne urpot möläytykset vasta sattuukin, jos on jollekin kertonut tilanteestaan ja silti se toinen kyselee tai selittää jotain itselle kivuliasta. Itsehän tässä jalostuu kestämään vaikka mitä, jos jotain hyvää haluaa hakea.</p><p><br /></p><p>Erityisen raskasta asiasta tekee se, etten tunne ketään, joka olisi käynyt vastaavaa läpi. Kaikki ystäväni ovat saaneet lapsensa helposti ja nopeasti. Ulkopuolisuuden tunne on musertava. Jotain kaukaisempia tuttuja on, joilla ei ole lapsia, ja voisin kuvitella, että heistä joku voi käydä samaa läpi. Mutta eihän sellaista voi toiselta kysellä, joten asia jää arvailuksi. </p><p><br /></p><p>Huh, olipa avautuminen. Mutta henkisesti tämä on tällaista. Tämä on vuoristorata.[/QUOTE]</p><p><br /></p>
[QUOTE="Herttuatar, post: 3319764, member: 105147"]Teidän kaikkien ajatukset tuntuu kovin tutuilta. Olen 29-vuotias, nyt reilun parin vuoden yrityksen läpikäynyt nainen. Hoidot alkamassa julkisella vuodenvaihteen jälkeen. Ajattelin itsekin nuorempana etten edes välttämättä halua lapsia. Sitten löytyi ihana puoliso, jolle perhe on ykkösarvo ja sen seurauksena oma ajatusmaailmani siinä muuttui. Sitten löytyi pco ja perheen perustaminen tuli ajankohtaiseksi. Ensimmäinen yritysvuosi meni nopeasti ja huolettomasti. Vuosi sitten oli ensimmäinen kerta, kun asia alkoi käydä henkisesti raskaaksi. Ei mulle ennen ollut vaikeaa kohdata tätä asiaa, tai muiden raskauksia, mutta kun läheinen ystäväni raskautui melko nopeasti, se iski mun tajuntaan, että multa tämä ei onnistu. Tosiaan, kaikilla, paitsi parilla ystävälläni on lapsia, osa jo koululaisia. Siitä seurasi tosi synkkiä aikoja, vaikeuksia ystävyyssuhteisiin ja muuta. En osannut varautua sellaiseen, vaan se tuli ihan puskista. Kaiken lisäksi näistä asioista puhuminen aiheutti ihmisissä reaktioita (kerroin ystävälleni, miten hänen raskausuutisensa sai minut surulliseksi omasta tilanteestani): en olisi saanut tuntea pahaa oloa, kateutta tai muuta. Olin todella loukkaantunut. Puhumisella ja ajan kanssa tilanne helpottui. Myöhemmin asia ei hänen raskautensa aikana vaivannut, olemme edelleen hyvin läheisiä ja kaikki on hyvin. Tämän jälkeen suhtautuminen omaan lapsitoiveeseen on vaihdellut. Välillä olen tuntenut pakottavaa tarvetta saada perhe. Välillä olen tuntenut pelkoa, että jos saankin lapsia, mutta en osaa olla äiti. Olen kokenut, että yhteiskunta painostaa minua tekemään lapsia, ja sitä ajatellen haluaisin heittää hanskat tiskiin kokonaan (en sen takia ainakaan lapsia halua saada, pyh). Olen kokenut pelkoa tutkimuksia ja hoitoja kohtaan. Olen kokenut senkin, miten olen jäänyt näiden asioiden kanssa ulkopuoliseksi ystävieni jutuista. Olen miettinyt, että ehkä minun ei kuulu saada lapsia. Ehkä en edes halua lapsia. Ja sitten taas haluan. En uskonut, että nämä asiat tulisivat olemaan osa elämääni. Sitten tuli taas toivo. Yritetään lisää. Yritetään paremmin. Liikutaan. Syödään hyvin. Käytetään lisäravinteita. Kyllä tämä tästä. Ja mitä sitten. Tuli terveysongelmia itselle. Ja taas yksi ystävä tuli raskaaksi, kolmatta kertaa nyt. Kaikki taas romuna oman pään sisässä. Mutta kokoan itseäni, ja taas kaikki on ihan kohtalaisen hyvin. Ja yritys alkaa taas. Puhuminen on auttanut. On ollut helpottavaa puhua ystäville. Vanhemmatkin tietävät. Suurin osa on osannut sanoa jotain fiksua takaisin. Mutta on niitäkin, jotka eivät. Välillä tunnen, että asiasta pitäisi kertoa kaikille, että ihmiset osaisi olla hienotunteisempia. Toisaalta mietin, etten missään nimessä halua kertoa monelle, koska sitten ne urpot möläytykset vasta sattuukin, jos on jollekin kertonut tilanteestaan ja silti se toinen kyselee tai selittää jotain itselle kivuliasta. Itsehän tässä jalostuu kestämään vaikka mitä, jos jotain hyvää haluaa hakea. Erityisen raskasta asiasta tekee se, etten tunne ketään, joka olisi käynyt vastaavaa läpi. Kaikki ystäväni ovat saaneet lapsensa helposti ja nopeasti. Ulkopuolisuuden tunne on musertava. Jotain kaukaisempia tuttuja on, joilla ei ole lapsia, ja voisin kuvitella, että heistä joku voi käydä samaa läpi. Mutta eihän sellaista voi toiselta kysellä, joten asia jää arvailuksi. Huh, olipa avautuminen. Mutta henkisesti tämä on tällaista. Tämä on vuoristorata.[/QUOTE]
Sähköpostiosoite:
Salasana:
Pysy kirjautuneena
Unohditko salasanasi?
Uusi käyttäjä? Rekisteröidy täällä!
Vau Foorumi
Etusivu
Foorumi
>
Vauva- ja lapsiaiheiset keskustelut
>
Lapsettomuus
>
Henkinen jaksaminen
>