Samat fiilikset. En uskalla ”antautua” ja uskoa, että jostain kierrosta tärppäisi. Pelkään, että petyn kovasti. Yritän jaksaa uskoa ja olla positiivinen. Huomaan hokevani itselleni, et ”vielä mä oon äiti”. Aluksi uskoin siihen kovastikin. Toisaalta taas mietin, et miten ihmeessä olenkaan jaksanut tämän asenteen kanssa 3,5v? Oon ehkä vaan haalinu itselleni niin paljon kaikkea muuta, ettei mulla jää aikaa murehtimiseen. Nyt, kun jonkinlaista toivoa alkaa ehkä olla, huomaan, että pelko pettymyksestä alkaa nousta positiivisuuden rinnalle. Vaikka tulokset ovatkin olleet jo parempaan päin (ovulaatio saatu aikaan pari kertaa), en uskalla toivoa.... ajatukset vaihtelee hyvin paljon laidasta laitaan ja huomaan yrittäväni sysätä niitä kokoajan taka-alalle.
