Mulla pitkälti sama tarina kuin Cygnuksella, eli olin pitkään "ei kiitos ollenkaan lapsia ikinä", ja kun parin vuoden sisäisen taistelun jälkeen sain tehtyä päätöksen "antaa tulla", homma tosiaankin alkoi heti yrittämisenä eikä tjottailuna. Olin myös ihan varma että pamahtaisin heti paksuksi. Joopa joo... Meillä nyt takana 3 v. yritystä ja kolme keskenmenoa.
Välillä käy mielessä, että onko tämä nyt "kohtalon ivaa"? Jos olisin ennen tähän ryhtymistä tiennyt, miten vaikeaa tämä on, olisin sanonut heti EI KIITOS, antaa olla. Vauvakuumetta en ole koskaan potenut, mikä on omalta osaltaan ehkä siunaus ja toisaalta hankaluus - sen puutteen takia mun on ollut tosi vaikea perustella itselleni, miksi hakeuduttiin hoitoihin, eikä se silti tee keskenmenoista ja negatesteistä yhtään pienempiä pettymyksiä. Joskus mietin, että ehkä alitajuntani on koko ajan tiennyt etten ole kelpo äidiksi ja siksi ei herättänyt vauvakuumetta, ja olis vaan pitänyt kuunnella sitä ääntä...
Meillä ei hoidoista tiedä kuin mun äiti ja miehen pomo... Yrityksestäkään ei tiedä näiden lisäksi kuin siskoni. Ei mulla ole niin läheisiä ystäviä, että tekisi mieli kertoa.
