Ensiksi haluisin sanoa että et ole yksin tunteidesi kanssa. Kaikki tuo kuulostaa minusta ja varmasti monesta muustakin varmasti hyvin tutulta.
Toiseksi en itsekään aina tiedä miten jaksaa eteenpäin tai mikä on hyvä tapa käsitellä tunteita, eli en ole mikään malliesimerkki aiheen suhteen joka suoraan osaisi antaa mitään vastauksia tai ratkaisuja. Ihan samalla tavalla tässä tunteiden vuoristoradassa pyöritään.
Mutta omalta kohdalta olen huomannut että puhuminen auttaa. Puhuminen miehelle/puolisolle, puhuminen suoraan ihmiselle jonka raskautuminen satuttaa, toki puhuminen perheen kanssa mutta tärkeänä pidän myös puhumista jollekin toiselle läheiselle joka ei ole niin investoitunut teidän tilanteeseen (ei siis vanhemmat tai perheenjäsenet) koska heillä on osin myös omaa surua mukana.
Aika auttaa. Armollisuus itsen kanssa, katkeruus ja kateus on luonnollista mutta aika raadollisesti onneksi auttaa, tottuminen tilanteeseen tapahtuu ajan kanssa ja pienin askelin. Välillä tulee takapakkia mutta kuitenkin suuremmassa mittakaavassa usein menosuunta on kohti positiivisempaa ajatusta.
Suurempi ongelma on tässä mielestäni omalla kohdalla se ylipäänsä yrittämisen jaksaminen ja toivon ylläpitäminen. Sitä en osaa sanoa kuinka kauan me jaksetaan tätä suoraan sanottuna p*skaa. Helpompaa olisi luovuttaa ja alkaa työstämään elämää ilman lapsia ja ajatusta kahden aikuisen elämästä. Mutta jokin vielä haraa vastaan. Haraa vielä aika pitkään luulen kun kyse on kuitenkin meistä kahdesta, ei vain minusta. Eikä siihen mulla ole mitään hyviä neuvoja miten tätä prosessia ja jaksamista voisi parantaa muuten kuin puhumalla.
