Helmikuun höpöttelyketju

Turhauttavaa varmasti! Toivottavasti äijä havahtuis et mitä on menettämässä. Jaksamisia!!
 
Crysade, on vielä sen tuore juttu et neuvola ei vielä tiedä, ensin kerralla kerron. Ollaan ihan hyvissä väleissä, mutta ei nyt vielä olla puhuttu ajasta syntymän jälkeen.
 
Crysade paljon voimia sulle. Sun tilanne ei oo mitenkään päin helppo mutta tässä tilanteessa saat ajatella itsekkäästi ja tehdä juuri niinkuin sinusta parhaalta tuntuu. Ei kannata rueta itseään rasittamaan tuommoisella liikaa. Vaikka varmasti vauva vuosi ja loppu raskaus on rankkaa yksin mutta silloin siinä rinnalla ei ole enää sitä toista osapuolta josta kantaa ressiä ja ahistusta. Suosittelen kyllä sanomaan sille miehelle että jos se ymmärtäs mitä menettää. Mutta jos hän on kerran jo onnistunut rauhottamaan ja nyt ratkesi niin entä jos se kohta taas tekee saman tempun että on ensin nätisti ja sit se ratkiaa.
Omakohtaisesta kokemuksesta esikon ajoilta voin sanoo että mieti ja ajattele asiaa pienen masuasukkaan parhaaksi. Esikon isästä eroaminen oli raskasta ja vaikeaa ja sillä hetkellä tuntui että en selviä, mutta ei siinä menny montaa aikaa kun tajusi miten paljo helpompi itsellä oli olla kun ei ollu sitä juopottelijaa, huoraksi ja moneksi muuksi haukkujaa ja pettäjää siinä rinnalla.

Tsemppiä sulle ja toivotaan että sulle paras vaihtoehto ja selvyys asiaan löytyy. <3
 
Tsemppiä hirmuisesti ja tee oikeesti just niin ku tuntuu parhaalta! Joskus on oltava itsekäs vaikka toinen miten itkis ja anelis.

Ei sekään helppoa, että joudut kantaa vastuuta vauvasta ja murehtimaan ja stressaamaan aikuisen ihmisen perään, voimien päälle sekin alkaa ottaa.
 
Crysade, meillä mies huiteli esikoisen odotusaikana ties missä ja sama homma ettei puhelimesta tavottanu ja aina sai olla huolissaan, vaikkei koskaan oo mitään sattunutkaan. Meinasin jo toivoni menettää sen suhteen, mutta päätin antaa tilaa sille kun onhan lapsen saaminen iso asia myös miehille, ja monesti oon huomannu että ne käsittelee sitä naisen raskausaikana just sillä tavoin että mennään ja tullaan kun huvittaa. Loppuraskaudesta se meneminen kuitenkin loppu ja pojan synnyttyä en ois voinu onnellisempi olla kun noita kahta yhdessä kattelee :) Niin ne miehetkin kasvaa siihen isyyteen kukin tavallaan.. Ikäväähän se on itelle maata illat yksin kotona kun välillä sitä hellyyttä ja huolenpitoa kaipais kovastikkin. Mut tsemppiä sinne ja toivottavasti saatte asiat järjestymään just sillä tavalla mikä on teille hyväksi ! :)

Sit muihin aiheisiin. Oon tässä pohdiskellu että alottaisin äitiysloman varhennettuna taloudellisista syistä, mutta se olis ilmeisesti sit jo 16.4. ja neuvolasta saan paperit Kelaan 24.2. eli jää se alle 2kk aikaa ilmottaa työnantajalle. Ja tässä on vielä se, että mä oon 0-tuntisella sopparilla ja tällä hetkellä kun on off-season niin töitä ei kovin paljoa ole (muutama vuoro/kk) eli periaatteessa oon täyspäiväsesti kotona pojan kanssa (kht:lla).. Niin mitenköhän mun kannattaa/pitää ilmottaa millekki taholle että mitä teen ja koska ? :p jotenki tuntuu olevan nyt niin hankalaa kun esikoisen aikana asiat vähän niinkun rullas omalla painollaan... :D

Ja koska vauhtiinpäästyä on hankala lopettaa niin puranpa tähän vielä vähän tuntoja. Ollaan nyt oltu pojan kanssa kipeinä useempi päivä ja ei siinä muuten mitään mutta kun yöt on pelkkää huutoa.. Alkaa käydä raskaaks vaikka nyt tuntuu siltä että alkais helpottaa molemmilla ! Onneks omista vanhemmista on ollu (taas vaihteeks) suuri apu <3 Mies puolestaan on ollu töissä ja noh, pitäähän miehenkin jokaöiset kauneusunensa saada vaikka ois ollu vapaatakin.. :p Sit meillä on myös muutto isompaan kämppään tulossa tän kuun lopussa ja vähän pelottaa tää tuleva kaaos. Eikä asioita yhtään helpota tää epätietosuus vauvan kunnosta, vaikkakin nyt tää sairastelu on kyllä saanu turhat ajatukset siihen suuntaan unohduksiin.. Pari yötä vielä epätietosuutta !

Ja tähän loppuun muistin just että myöskään auto ei mennyt katsastuksesta läpi, joten sekin täytyis tässä ah niin muutenkin helpon Helmikuun aikana hoitaa kuntoon :D
 
Crysade, isäni oli alkoholisti ja ei olla enää tekemisissä. Kannattaa miettiä lapsen kannalta myös. Minulla ei ole mitään hyviä muistoja isästäni lapsuusajalta. Hän aiheutti vaan mielipahaa kaikille. Vaikka oli kuivia kausia niin silti aina palasi takaisin vanhoihin kuvioihin. Ja pahinta oli nähdä kun äiti kärsi. Hän ei ollut mitenkään väkivaltainen, mutta se alkoholi kyllä muuttaa ihmistä pitkällä aikavälillä. Ehkä otatte nyt kunnon keskustelun että mitä hänelle on tärkeintä tässä elämässä. Tsemppiä!!
 
Vaikka alkoholi on sairaus mun mielestä, siihen saa kans apua/hoitoa mitä kannattaa hakea jos vaan toinen osapuoli kans haluaa. Ja tuleehan se olemaan kanssa vaikeaa se aika jolloin ns autetaan toista sen prosessin aikana mutta kyllä se kanssa palkitsee sitten lopussa.
 
Eilen tein Kelan nettisivuilla kaikki hakemukset..olipas jotenki outoa, mutta ihanaa hakea äitiys- ja vanhempainpäivärahaa, äitiysavustusta ja lapsilisää :grin. Oliko kyllä älyttömän kätevät tehä netin kautta, ku hakemukseen tuli automaattisesti verotiedoista tulot yms. ja helposti sai myös laitettua raskaustodituksen liitteeksi :).

Mies yllätti viime viikolla ja oli tilannu Papulle pari bodya, tutin ja nokkamukin ja kaikki oli tietenkin varustettu Manchester Unitedin logoilla :p. Oli aika söpöä, kun "pelipaitabodyjen" selässä luki meidän sukunimi :Heartred.
 
Mulla ois ylihuomenna kelaneuvola :) ja seuraavalle päivälle sovittiin pomon kanssa treffit ni täytellään yhessä niitä kaikenmaailman lomakkeita

Crysadelle tsemppihalit :happy:
 
Mulla myös isä alkoholisti. Selvänä ihana mies, mutta viimeiset reilu 15 vuotta alkoholi hallinnut hänen elämäänsä siinä mielessä, että se on hänestä ensimäinen asia mitä tulee mieleen. Selviä kausia on välissä, mutta aina tulee se retkahdus. Viimeiset kerrat on olleet jo aika rajuja, kun ei tahdo kunto enää kestää moista..

Mitäpä tästä sanoisin sellaista mikä auttaisi ymmärtämään sitä miten itse suhtaudun asiaan? Ensinnäkin vuosien varrella (ja viimeistään mun pojan synnyttyä) on kaikille käynyt selväksi, että kukaan toinen ei voi häntä auttaa pääsemään sairautensa yli, tai tehdä mitään sellaista "merkittävää" mikä muuttaisi tän asian. Alkoholismista parantuu vain jos alkoholisti niin itse haluaa.. Mun isäni on saanut kaiken mahdollisen avun ja tuen perheeltä. On puhuttu, etsitty lääkäreitä ja hoitoja, on ollut terapiaa ja lääkkeitä... Aina palataan jossain kohtaa juomaan. Hän tapasi ensimmäisen lapsenlapsensa (mun pojan) vasta kun tämä oli 3kk. koska ryyppääminen oli tärkeämpää kun sen lapsen syntymä. Sitä itsekkyyttä, mikä siihen alkoholismiin liittyy on MAHDOTON ymmärtää.. Hän on joskus sanonut mulle, että on monta kuukautta ollut selvänä ja vaan odottanut, että sitten x päivänä hän saa taas juoda.. Eli vaikka on selvänä, niin jollain tasolla suunnittelee ja elää vaan sille, että saispa taas juoda.

Olen katsonut nyt kohta 20 vuotta vierestä mun äitiä ja sitä miten se on hukuttanut oman elämänsä tohon p*****n. Mä pystyn jollain tasolla jo irtautumaan mun mielipahasta liittyen oman isän alkoholismiin ja siihen, että olen hänet tavallaan jo menettänyt. Mutta se mua raastaa todella kovin kun katson mun äitiä joka kärsii. Hän loukkaantuu kerta toisensa jälkeen kun retkahdus tulee ja hänen elämänsä on se, joka on niin monessa mielessä alkoholistin saastuttama. Ystäväpiirit on käyneet pieneksi vuosien varrella kun ei voi mennä mihinkään puolison kanssa tai kutsua ihmisiä kylään. Hän ei tee suunnitelmia tulevan suhteen, koska pettymys on vaan pahempi kun matkoista, kyläilyistä ja rakennusprojekteista ei tulekaan mitään tai se on vielä stressaavampaa kun ne joutuu toteuttamaan sittenkin yksin. Hän joutuu kieltäytymään lasten ja lapsenlapsen vierailuista, koska me ollaan ilmoitettu, että me ei siellä käydä kun isä on juonut. Ja se alkoholistin harjoittama henkinen väkivalta on tietysti kaikkein pahinta. Nujertaa ihmisen vuosi vuodelta. Katson mun äitiä ja mietin millainen sen elämä voisi olla jos noin ei olisi käynyt ja se surettaa..

Ahdistun myös siitä, että tiedostan et se on hänen valintansa olla siinä asemassa edelleen. Avioeropaperit on jätetty monta kertaa ja vedetty sitten pois kun on parempi kausi. Hän on uhkaillut mun isää lähtemisellä ja on käyty monta vakavaa keskustelua. Aina tulee se selvä kausi ja päätökset perutaan, mutta aina tulee myös se uusi retkahdus.. Ja kuten jo sanottua, ei ole mitään sellaista mitä toinen ihminen voisi tehdä paremmin tai enemmän, jotta kierre katkeaisi. Ainoa valinta mikä sulla on, on se, että oletko siinä vieressä katsomassa miten vedetään elämät vessasta alas.

Mun isäni on ollut ihana aviomies mun äidille ja hyvä isä meille lapsille ennen sairastumistaan. Mietin usein et olisiko mulla voimia hyvästellä rakas ihminen tuossa tilanteessa kun on takana yhteistä historiaa, mutta myös edessä tuntematon tulevaisuus.. Entä mikä on se aika ja paikka jossa todetaan et kaikki voitava on tehty ja mitään hyvää ei ole tulossa? En haluaisi kuitenkaan herätä 50 vuotiaana huomaamaan, että olen heittänyt 20 vuotta elämästä hukkaan ja, että enää ei osaa tehdä sitä ratkaisua...

Anteeksi paasaus. Mun tapa käsitellä asiaa on se, että puhun siitä aina avoimesti ja samalla muistutan itseäni siitä, millaisia asioita haluan valita mun elämässä. Musta myös tuntuu, että mun pitää kertoa tätä aina kun aiheesta keskustellaan. Jos mietin omaa elämääni, niin kyllä mulle on ollut henkilökohtainen koettelemus selvitä tästä ja lasten asemaa (erityisesti pienten lasten) pitääkin aina miettiä ko. tilanteessa. Mä kuitenkin kasvoin isoksi ja muutin pois. Saatoin jättää sen arjen taakse ja käsitellä asian loppuun omalta osaltani. Puhua siitä terapiassa ja oman miehen kanssa, jne jne. Mun äidille se on edelleen arki ja elämä. Joka päivä.

Muistakaa naiset olla hyviä itsellenne ja valitkaa asioita jotka tekee teidät onnellisiksi. Kukaan muu ei tee sitä teidän puolesta..

:Heartbigred
 
Musta on hyvä, että näistä asioista keskustellaan ja ihmiset pystyy asiasta jakamaan tietoa ja kokemusta. Samalla pystyy varoittelemaan mitä se tulevaisuus voi pahimmillaan olla.

Mutta se on ihan taivaan tosi, että kukaan ei muutu jos se muutos ei tule ihmisestä itsestään. Ihmisen itse täytyy haluta sitä muutosta, siihen ei auta, että muut painostaa vieressä.
 
Se on juurikin näin ja ikävä kyllä useimmiten ihmisen pitää käydä pohjalla ennen kuin voi ponnistaa sieltä ylös. Toisilla se pohja on syvemmällä kuin toisilla.
Tehokkaita hoitoja ja vaihtoehtoja on, mutta mikään ei toimi jos riippuvainen ei itse halua muutosta, itsensä eikä minkään ulkopuolisen, kuten lapsen, takia. Eikä nekään taikakeinoja ole vaan vaativia pitkiä hoitoja.
Tämä on taas toistoa muiden jutuista, mutta vaikea päätös siinä on edessä.
Vertaistukea muiden päihteiden käyttäjien omaisista voi löytää osoitteesta päihdelinkki.fi
 
Takaisin
Top