@Savannah Voi miten selkeä toinen viiva! Täältä paljon tarrasukkia

Toivottavasti onnistuu tällä kertaa ja pikkuinen kasvaa hyvin
@Syyskukka Ensimmäisen vuoden olin ihan hissukseen yrittämisestä. Aluksi (kkm jälkeen) kirjoitin enimmäkseen vain täällä foorumilla. Nyt kun yrittämistä on takana miltei kolmisen vuotta suurin osa lähimmistä ystävistäni tietää. Tuntui siltä, että lapsettomuus oli salaisuus, joka erotti minua läheisistäni ja aloin tuntea sisäistä yksinäisyyttä. Nyt kun läheisimmät tietävät niin yhteys on jälleen syvempi, monen kanssa erittäin syväkin ja tuntuu, että tulen nähdyksi kokonaisena. Kyllähän sitä ystävätkin vaistoaa jos jotain jää sanomatta.
Olen saanut avauduttuani hurjasti vertaistukea ja siitä on ollut paljon apua ja olen myös päässyt olemaan läheisille tukena tänä aikana. Plussan puolella siis olen ehdottomasti näissä asioissa. Monelle läheiselle uskoutuminen on toisaalta ollut myös kaksiteräinen miekka ja joskus sain tietää vasta avauduttuani, että kannattiko jollekin tietylle asiasta kertoa.
Kaikista parasta / minun tilanteeseen sopivaa tukea olen saanut niiltä, jotka on tai on olleet samassa tilanteessa. Tuntuu tosi hyvältä saada tukea ystäviltä, joilla on myös mennyt useampi vuosi yrittäessä. Siinä alkaa kariutua ne kaikista hölmöimmät tukikommentit pois, kun ovat jo itse niitä kuulleet ja tietävät, että miltä ne tuntuvat. Myös keskenmenon kokeneet, oli lapsi toivottu tai yllätys, on olleet tosi iso tuki. En tiedä, että miten olisin jaksanut nämä vuodet ilman heitä. Tällä hetkellä minulla on läheinen, joka on aivan samassa vaiheessa lapsettomuuspolkua kuin minä ja yhteiset keskustelut ja tsemppiviestit tuntuu aivan valtavan hyviltä. Se on varmaan osasyy sille, että kirjoitan täällä foorumillakin vähemmän kuin aiemmin, vaikka tämä on tosi tärkeä henkireikä minulle. Pystytään ystävän kanssa jakamaan kaikki hormonimyrskyistä menkkapettymyksiin. Joskus jo vain sana ”vuoto” riittää ja sydämiä vaan sataa





Ei tarvii selittää tai miettiä, että lukeeko toinen tämän jotenkin hassusti. Toinen vaan tietää



Vähemmän on auttanut lapsia nopeasti saaneiden tukemisyritykset, jotka aika usein on olleet jotain kikkakolmosia, ”nauti vielä vapaudestasi kun voit”-kommentteja, ”se onnistuu, kun lakkaat yrittämästä” tai sitten sellaista ”voi miten epäreilua, että teille nyt käy näin” -tyyppistä symppausta, josta jää aika tyhjä olo jälkeenpäin. Nuo ei jotenkin auta minua eteenpäin ja olen ehkä vähän nirso siinä, että millaista tukea kohti kuljen ja miten, kenelle ja missä tilanteessa jaksan avautua. En tiedä kuulostaako tämä jotenkin oudolta, mutta avaudun mieluiten vain jos tuntuu, että jonkun kanssa keskustelu keventää oloa tai auttaa muuten jotenkin jäsentämään/käsittelemään tapahtunutta ja jatkamaan eteenpäin, eikä ole minun ”kurjuudessa yhdessä vellontaa ja voivottelua”. Joidenkin ihmisten yritys tukea jättää jälkeen sellaisen tyhjän, rasittuneen, loppuun kuluneen, toivottomankin olon, mutta heidän kanssa on sitten taas tosi kiva tehdä jotain ihan muita juttuja ja aika nopeasti pyydänkin, että keskitytään muihin asioihin. Toisten kanssa keskustelu taas saa ajatukset järjestykseen ja tunteet tunnetuiksi tavalla, joka kannattelee pidemmän päälle.
Tunnistan, että olen aivan hurjan positiivisessa asemassa, kun voin näin valikoida, että kenen tukemana haluan tässä tilanteessa olla, kun kaikenmoista tukea on näin runsaasti tarjolla. Minusta on tosi ihanaa, että ystävät muistuttavat, että heille voi aina puhua. Minusta on myös ihanaa, että on ystäviä, joiden kanssa keskittyä kaikkiin muihin elämän osa-alueisiin.
Appivanhemmat saivat tietää, kun ruokavaliota piti muuttaa raskauden ensimmäisen kolmanneksen ajaksi. He ovat vanhan kansan ihmisiä (lue: senioreita) ja loukkaantuvat verisesti jos en syö juuri sitä, mitä milloinkin tarjotaan, joten oli pakko kertoa ennen heidän näkemistään, että pysyi jonkinlainen rauha maassa. En siis olisi lainkaan kertonut varhaisessa vaiheessa, jos olisin mitenkään voinut välttää niitä ruokatilanteita millään sosiaalisesti kestävällä tavalla.
He olivat riemuissaan raskaudesta ja möläyttelivät muillekin, vaikka painotimme, että kyseessä on riskiraskaus ja yritämme vain kaikkemme, että se jatkuisi ja siksi syön raskausruokavalion mukaan. Keskeytyneestä keskenmenosta lähtien he ovat tarjonneet jatkuvasti kaikkea sellaista syötävää, jota ei raskaana saa syödä tarkistaakseen kai samantien tavatessamme olenko raskaana vai en (esim. raakaa kalaa ja valkoviiniä tai likööriä ym). Se tuntuu aika epäkunnioittavalta. En haluaisi heille enää seuraavalla kerralla kertoa ennen kuin ollaan varmemmilla vesillä. En vain oikein tiedä, että miten välttäisin nämä ruokailutilanteet, kun täkäläisessä kulttuurissa kokoonnutaan syömään yhdessä tunneiksi ja se on numero 1 tapa ylläpitää siteitä ja viettää aikaa yhdessä. Olen kuukautisten myöhässä ollessa ollut syövinäni kaikkea, mitä en saisi bluffatakseni. Olen pistänyt ruokiani kumppanini lautaselle, kun eivät ole nähneet tai vaihtanut hänen tyhjän viinilasin minun täyteeni.
Eniten murhetta aiheuttaa toinen appivanhemmistani, joka yrittää purkaa omaa pahaa oloaan minuun ja meidän tilanteeseen. Ehkä hän on katkera siitä, ettei ole isovanhempi. En tiedä. Ehkä hän katkera omasta elämäntilanteestaan ja yrittää painaa minua alas tunteakseen olonsa jotenkin paremmaksi (vinkki hänelle: se ei auta mitään eikä ketään, kannattaisi käydä terapiassa). Joka tapauksessa se näkyy nyt niin, että hän siis iskee aika usein suoraan vyön alle latelemalla ikäviä kommentteja minun kyvyttömyydestäni saada lapsia. Sivulauseessa tietenkin tai muka vitsillä. Olen näiden kommenttien takia vähentänyt anoppilassa käymistä kolmasosaan entisestä.
Velat (vap. eht. lapsettomat) on sitten asia erikseen ja muutaman ystävän kanssa aihe ei ole ollut ongelma ja on tosi ihanaa keskittyä muihin elämäni osa-alueisiin heidän kanssaan mutta pari aika kummallistakin pohdintaa on tullut vastaan. Yksi sanoi, että eihän lasten saaminen ole mikään ihmisen perusoikeus ja että hänestä lapsettomuushoidoille ei mitään tukia kuuluisi ollakaan. Yksi kaverini, joka ei haaveile raskaudesta ja jolla ei ole lapsia taas sanoi minulle, ettei ymmärrä keskenmenosurua, kun eihän silloin ole edes nähnyt vielä omaa lasta. En siinä sitten kehdannut alkanut selittämään, että ensinnäkin kyllä sen oman pikkuisen voi nähdä keskenmenonkin kohdalla (riippuen vaiheesta) ja että sen raskauden myös tuntee omassa kehossaan ja sen kaikissa muutoksissa ja se yhteys pieneen alkaa muotoutua jo ihan alkuvaiheessa monilla (itsellä ainakin kävi näin), ja ettei raskaus ja lapsen saanti ole vain visuaalinen kokemus vaan syvän ruumiillinen. Sanoin vain, että toivon, että hänen ei tarvitse sitä surua suuremmin koskaan ymmärtääkään, vaan että kaikki menee hyvin jos hän joskus pääsee raskauden kokemaan.
Minulla se pisimmälle jatkunut kerkesi myös muuttamaan kehoa sillä tavalla, että raskaus näkyi ulospäin sen aikana ja sen jälkeen. Raskaana olevalta näyttäminen keskeytyneen keskenmenon jälkeen oli todella ikävä kokemus. Esimerkiksi yksi tuttava kommentoi kehoani, kun näytin hänestä huonovointiselta ja yritti neuvoa minulle sopivaa ruokavaliota, kun olin hänen mielestä saanut liikaa elopainoa. Siinä sitten päätin vain olla rehellinen, että osaisi pitää vastaavanlaiset kommentit itsellään jatkossa ja tokaisin, että minun vatsani on iso, koska minä olin tämän kevään raskaana ja piti tehdä keskeytyneen keskenmenon takia tyhjennys vähän aikaa sitten viimeisellä mahdollisella hetkellä, kun pienellä ei ollut sykettä. Siihen lakkasivat ruokavalionkorjausvinkit. Kerran ystävien kanssa illanistujaisissa kaikki jakoivat ajatuksiaan lapsettomuudesta ja jaoin sitten sen, että meillä ei ole onnistunut ja se surettaa. Yksi sanoi minulle siihen, että ”only positive vibes allowed” ja siihen päättyi mielenkiintoni syvempään ystävyyteen. Lapsettomuus on siitä todella mielenkiintoinen aihe, että sen äärellä oppii ihan hurjasti myös ihmisistä ympärillä.
Enimmäkseen lapsettomuudesta / lapsitoiveesta avautuminen on siis auttanut tässä elämäntilanteessa ja tuonut elämääni ja ystävyyssuhteisiin enemmän syvyyttä ja merkityksellisyyttä. Jokusen kanssa välit ovat viilentyneet (only positive vibes ei tosiaan minusta ole terve pohja ystävyydelle).
Avautuminen on suurimmaksi osaksi kannattanut ja olen onnellinen, että minulla on niin ihania läheisiä kuin on. Lopputulos on minun kohdallani niiden muutamien virhearvioiden väärti. Ja suurin osa niistä ihmisistä, jotka tökeröitäkin kommentteja on ladellut on ladellut niitä hyvää tarkoittavista lähtökohdista. Tämä on vain niin vaikea aihe, että ei ihme, ettei kaikki osaa siitä keskustella ja ehkä joku mikä ei toimi minun tukemiseeni auttaa hurjasti jotakuta toista