Esikoista odottavien odotukset

[elmiina]

Onko teillä paljonkin odotuksia odotuksen, synnytyksen ja vauvaelämän suhteen? Mitä veikkaatte tuleeko ne pitämään kutinsa vai ei? Toki kokeneemmat voi valistaa!

Miulla mieheltä tuli viestiä että hänen poika 1v 5kk oli syöny tänään ruokansa ihan itse Ja että exältä tulee takuulla kyllä noottia kunhan tulee takaisin kun on vaatteet ihan sen näköisetkin...

No helppohan miun on täältä nyt vastata että "no kuka laps ei sotke" ja helppohan se miehen naureskella ku ei me niitä pyykkejä pestä. Tajusin siinä sit et miulla on ainaki odotus että kone pyörii varmaan pari kertaa päivässä pieniä eriä että sais kestovaipat puhtaaks ja sotkuvaatteet aina narulle joka päivä. Että tyyliin vaatteita tarttee oikeesti sen kolme kappaletta kutakin kokoa - yksi narulle, yksi pesuun, yksi käyttöön.

Totuus: Se mukula on varmaan harso vaippana, hedelmäpussi vuotosuojana ja pelkissä (liian suurissa) yökkäreissä viikon, ennen kuin oikeasti pesen sitä pyykkiä...

Kertokaas teidän odotuksia ja ehkä voidaan huhti-toukokuussa sit palailla niihin ja ajatella että oltiin me fiksua ku totakin tultiin ajatelleeksi. Tai nauraa räkäisesti niille pieleen menneille ennustuksille :P

 

[Katki]

Jotenkin sitä haluais psyykata ittensä siihen, että koko elämä muuttuu, mitään muuta ei ehdi kuin hoitaa sitä vauvaa, ja nukkua saa vartin pätkissä ehkä kaikkiaan kolme tuntia vuorokaudessa, niin sit todennäköisesti yllättyis iloisesti kun se ei ihan niin meniskään... En oikein tiedä, se tässä hiukan hämmentääkin. Kokemuksia kun on kuullut laidasta laitaan. Yritän olla ottamatta paineita ihan niistä ekoista viikoista, ne varmaan menee enempivähempi totutellessa. Jonkinmoista vuorokausirytmiä haluaisin alkaa pienelle opettaa vähitellen ihan aktiivisesti, mutta saa nyt nähdä mikä on realistista. Mulla on taipumusta ahdistua ja panikoida isojen elämänmuutosten edellä, ja nyt ajattelin että en liikaa suunnittele ja pohdi vaan otan asiat vastaan sellaisina kuin ne tulee.
Käytännön asioista kun puhutaan, niin sitä mun on vaikea tajuta miten yksi pieni vauva voi muka saada aikaan räjähdysmäisen pyykkimäärän kasvun. Samoin ei millään meinaa upota jakeluun miten on mahdollista, ettei vauvan kanssa muka ehdi MITÄÄN muuta kuin puuhata välittömästi sen vauvan tarpeisiin liittyviä asioita. Ilmeisesti nämä avautuu kunnolla vasta sitten kun ns. tilanne on päällä :)

 

[elmiina]

Minä oon kanssa monesti ihmetellyt että miten muka vauvan kanssa ei ehdi edes käydä suihkussa tai vessassa. Käy kun vauva nukkuu (kuuloetäisyydellä) tai ottaa vauvan mukaan vessan tai kylppärin lattialle.

Tietty voihan se olla että kun kullanmuru vihdoin nukahtaa sitä lysähtää itsekin sänkyyn. Jotenkin vaan itsestä tuntuu et noilla "ei ehdi suihkuun" selityksillä yritetään ensinnäkin saada jotain vuoden uhrautuva äiti palkintoa ja toisekseen tietty jos on masennusta, ahdistusta voi olla ettei yksinkertaisesti jaksa vaikka oikeesti ehtiskin.

Niinhän ne tuntuu olevan kaikki asiat elämässä että ulkopuolisen silmin asiat on helppoja vaan kun oot ite siinä tilanteessa ja tunteet pelissä et enää tiedä kuinka toimia.

 

[TMJ]

Täällä odotetaan toista lasta, La 6.12 ja esikoinen on kohta 3v. Pakko heittää kommenttia tohon spekulointiin siitä, viekö vauvanhoito todella niin paljon aikaa ettei esim suihkuun ehdi... Ei se ehkä aina välttämättä ehtimisestä ole kiinni vaan siitä ettei ihan oikeesti tajua taikka jaksa mennä. Meillä esikoinen nukkui alkuun toooooodella huonosti öisin, 1-2 tunnin pätkissä mentiin ja syötiin koko ajan. Siihen päälle sitten ne aivan älyttömät hormoonihuurut ja soppa oli valmis :P Sitä ei oikeesti tajua kuinka sekaisin ne hormoonit pistään ihmisen ja miten koko kropan valtaa käsittämätön riittämättömyyden tunne ihan pientenkin asioiden takia. Siitä puhutaan oikeesti todella vähän, millaista se elämä ihan heti vauvan syntymän jälkeen on. Kannattaa oikeesti valmistautua siihen ettei kaikki välttämättä mene niinkuin elokuvissa taikka kirjoissa. Jokohan mää lopettaisin :D No pakko vielä sanoa että älkää toki käsittäkö väärin tätä kirjoitusta. Äitiys ja äidiksi tuleminen on ollu oikeesti ihan mahtavaa. Alun hankaluuksista huolimatta. Päivääkään en pois vaihtais. Ja kohta meille syntyy toinen pieni ihmisen alku <3 Onnellista odotusta ihan kaikille tasapuolisesti :)

 

[daimi]

Pakko kompata edellistä. :) Toki meillä esikoinen oli kuin se käsikirja-vauva, nukkui ja söi hyvin jne.. kaikki meni niiiiiiin hienosti. Kakkonen olikin sitte se haastava tapaus syntymästä lähtien ja eka puolivuotinen oli tosi raskas niin fyysisesti kuin henkisesti (suihkus käynti tai edes syöminen ei ollut ekana mieles ku hetken tauon sai..sitä vaan lysähti lähimmälle huonekalulle ja yritti huilia..) ja tietty kun piti jaksaa kahden alle 2v. kanssa. Mut aika kultaa muistot ja itsekään en päivääkään vaihtais pois. Nythän nuota rakkaita riiviöitä on jo 3 ja neljäs tulos niin voitte olla varmoja että joka päivä sitä miettii että mites sen arjen saa rullamaan nuin monen pienen kans..

 

[Moi]

Mä komppaan edellistä kirjoittajaa. Siitä minkälaista vastasyntyneen hoito oikeasti on puhutaan liian vähän. Tiedän monta ihmistä jolla on tosi erilaiset kuvitelmat tästä. Yksi ystäväni odottaa esikoistaan ja hänen mielestään lapsen saanti ei muuta elämää eikä esim viikonlopun viettoa millään tavalla ja lapsen voi ottaa mihin vaan tosi helposti mukaan. Jep jep, en tiedä miten hienovaraisesti ilmaisisin ettei se välttämättä ihan näin mene.. Meillä vauva nukkui paria ekaa viikkoa lukuunottamatta yöt tosi hyvin ja vaan parilla syötöllä eli oppi hyvän rytmin. Noh päivät olikin sitten asia erikseen eli mä istuin arviolta 4 kk sohvalla imettämässä kun tyyppi halus syödä tunnin välein. Helpotti vasta kun aloitettiin kiinteitä. Ei paljon huvittanut kauheen pitkälle lähteä kun piti miettiä että missä pääsee syöttään pientä... No en mä nyt ihan neljän seinän sisällä koko aikaa viettänyt mut ei sitä tosiaan aina huvittanut kun ei se ollut niin yksinkertaista kuin kuvittelisi. Ja ne hetket kun vauva nukkuu päivisin ( nukkui lyhyitä päikkäreitä kyllä) oli tosiaankin täynnä ohjelmaa (suihku, ruuanlaitto,pyykkäys,siivous,koirsnulkoitus) että välillä ei kyllä vaan tajunnut tehdä mitään. En halua pelotella ketään mutta kyllä kaikkeen kannattaa varautua ettei sitten masennu kun ei mennyt niinkuin oli ajatellut :)

 

[Zoe_88]

Minulle tuli yllätyksenä kuin pitkäksi aikaa meni voimat synnytyksen jälkeen. Totta kai palautuminen siitä ottaa oman aikansa, mutta se heikotus kesti varmaan pari viikkoa. Aika paljon kului eineksiä kun ei oikeen ollut ylimääräistä energiaa ruuanlaittoon. "Baby blues" kesti jonkun aikaa, tuntui raskaalta välillä vaikka osaisikin odottaa, kun oli kuullut monilta tästä. Jos nyt ihan totta puhutaan niin aika sumussa meni pari ensimmäistä kuukautta. Äidiksi tuleminen tapahtui pikkuhiljaa omalla kohdallani ja kiintymys vauvaa kohtaan kasvoi sitä mukaa kuin vauvakin. Mielelläni ja uteliaasti kuitenkin hoidin vauvaani vaikkei alussa mitään suuria tunteita ollutkaan. Rakkaus vauvaa kohtaan alkoi läikähdellä sisälläni luultavasti, kun vauva alkoi tietoisesti hymyilemään ensimmäisiä kertoja, niitä en kyllä unohda ikinä :) Siitä se sitten alkoikin kasvamaan päivä päivältä ja jatkuu edelleen. Ja helppo vauva on ollut aina, ei ole turhista kitissyt. Siitä huolimatta olihan se raskasta, mutta alkoi palkita ja helpottaa ajan myötä pikkuhiljaa. Nykyään vaan pyörii ajatuksissa, et miten mää saan kasvatettua tuosta lapsesta järkevän kansalaisen :D Ohhoh tulipas itselläkin sepostettua, mutta nämä nyt oli semmosia asioita miten itse koin alun vauva-arkea. Ainiin ja suihkussa kävin, kun mies oli kotona, tytsy unilla tai laitoin sitteriin helistin kädessä ja suihkuttelin vieressä. Vähän isompana otin sitten mukaan kylpemään, makasi kylvetystuessa ja polski ihan innoissaan :) Nykyään istuu itse ammeessa tai sitten leikkii ihan siinä suihkun alla :D

 

[elmiina]

Joo itellä on kyllä ihan odotuksenakin että ekat 3-4 kuukautta ainakin ei juuri muuta tehdä kuin hoidetaan vauvaa ja yritetään pyörittää koti siinä samalla. Miehelle ei takuulla ole töistä tullessa lämmin ruoka valmiina joka päivä kuten tähän asti. Tai sanotaan että hyvä tuuri käy ja aika onnellinen olen jos siihen kykenen ja on vielä kotona siistiäkin. Ja kannattaa nukkua aina kun saa siihen tilaisuuden jos vaan suinkin nukuttaa, ettei käytä niitä nokosia sit siihen siivoamiseen vaan tajuaa nukkua itsekin jos univajetta on. Imetys olisi itselle tärkeä saada onnistumaan ja tuttava jo varoitteli, että ekan kuukauden hän istui tässä sohvalla ja imetti. Eikä mitään muuta.

Kesällä olis toiveena jo päästä pidemmälle reissulle (4000km) lapsenkin kanssa mut se voi olla täysin mahdotonta vielä silloin. Ekanakin jos kunnolla perse repeää niin istu siinä nyt sitten pitkiä matkoja. Toisekseen ei meillä välttämättä riitä rahat mitenkään kun viime kesän reissutkin painaa yhä luottokortilla ja uus kulkinekin tartteis olla jos aikoo lapsen kanssa matkustaa ja siihen tartteis sen kymppitonnin vähintään. Voi olla sitten hamassa tulevaisuudessa se.

Oletuksena on että kyllä ihan kaikki muuttuu ja sitä toivonkin, tällä hetkellä kodin pyörittämisessä tulee lähinnä sellainen olo että on aika tarpeeton kun ei meitä ole kuin kaksi aikuista täällä. Sitä en sitten tiedä missä välissä ehtii saada opiskelut loppuun, se tuskin käy puoliksikaan niin kätevästi vauvan kanssa kun olen toivonut...

 

[AnAnAtS]

Meillä oli toi esikoinen aika haastava tapaus, koliikkia epäiltiin. Mies teki pitkää päivää, tuli kotiin suunnilleen klo 19 aikaan, ja sen jälkeen olikin ihan luksusta, kun pääsi suihkuun rauhassa ja yksin. Kai se olis vauvan kanssakin jotenki onnistunu, mutta silloin kun vauvalla oli rauhallinen hetki, niin sitte sitä vaan tykkäs tuijotella. Nukuin silloin, kun vauvakin. Silloin tosiaan ihmettelin, miten jotkut pystyi pyörittämään arkea, pesemään pyykkiä, pitämään kämpän järjestyksessä, tekemän ruokaa... No ei tod. ois onnistunut meillä... Yks syy tähän oli imetys. Odotusaikana en mitenkään ihmeemmin perehtyny tohon imetykseen, aattelin vain, että onnistuu jos onnistuu. En sen isompaa numeroa siitä tehnyt. Mutta auta armias, kun ei sitte onnistunutkaan! Se epävarmuus, tuleeko sitä maitoa, tunnin tissittelyn jälkeen vain huudettiin, mutta sitäkään ei tienny, oliko huuto ilmavaivoja vai nälkää, varmaan vuorotellen molempia. Sitten kun neuvolassa tehtiin punnitus ennen ja jälkeen imetyksen, niin välillä maitoa tuli riittävästi, ja joskus ei tippaakaan. Maidot nousi ihan miten sattuu, nännit oli verillä, eikä mitenkään voinu tietää, saako se vauva nyt syödäkseen vai ei.. Se epävarmuus oli todella raastavaa.. Vauvan paino ei noussu kunnolla, ja kun sitten tissin lisäksi alettiin antamaan korviketta enemmän, niin musta tuli järjettömän mustasukkainen sille tuttipullolle! Tuntui ihan siltä, kuin mua olis petetty, ja mietin, miksi oon maailman huonoin äiti, kun en saa edes lastani ruokittua.. Nyt "selväjärkisenä" pystyn taas ajattelemaan, että jos ei onnistu niin sit ei, thats it, mutta siihen kun sekoitetaan hormoonit, niin järjellä ei oo enää mitään tekemistä.
Mun mielestä se pyykin määrä ei kasva heti räjähdysmäisesti vauvan syntymän jälkeen, toki nyt puklurätit ja pissa/kakkavahingot sitä vähän lisää. Mutta sitte kun siirrytään soseisiin, niin.. Eikä siinä meillä paljon mitkään ruokalaputkaan auttanu :)
Tätä tekstiä nyt näköjään tulee... Mä olin pitänyt vauvaa sylissä vain kerran ennen oman syntymää, ja toi sairaalassa olo oli jotenkin mulle hmm.. järkkyä. Yhtäkkiä mun sängyssä oli vauva, jota en uskaltanu nostaa siitä sängystä pois omaan kärryynsä nukkumaan. En ollu nukkunu 3:en yöhön, kun olin kärvistelly sairaalassa suppareissa. En pystynyt taaskaan nukkumaan, kun pelkäsin, että vauva tippuu siitä vierestä tai että käännyn unissaan sen päälle. En uskaltanu sitä siirtää itse, kun pelkäsin, että se tippuu lattialle. Itkin siinä sitten koko yön, kun en uskaltanu hoitajaakaan paikalle kutsua :D Aamulla hoitajan tullessa paikalle kysyin sitte, miten tää pötkö tästä nostetaan pois, niin vastaus oli, että senkus vaan nostat ja naurut päälle. Siinä oli sitte ohjeistus, miten vauvaa käsitellään.. (Nythän toi oma pelko, että vauva menee rikki tuntuu jotenki höhlältä, mut silloin... :D ) Ei mua myöskään ohjeistettu röystäyttämisessä, että pitääkö vai ei, ja tuntu siltä, että sitä vain oli yhtäkkiä yksin sen vauvan kanssa ja kaikki olis pitäny osata jo valmiiksi... Alkohan sitä tietoa sitten tippua siinä ajan mittaan kyllä, mutta jotenki oisin toivonu, että ensisynnyttäjiin uhrattais sitä aikaa varsinki siihen alkuun enemmän, ettei tulis sitä tunnetta, että mitä ihmettä nyt... Sitä myös alkuun luuli, että kun sen oman ekaa kertaa näkee, niin itkis onnenkyyneleitä ja se rakkaus ja side syntyis heti. Ei se nyt sitte ihan niin kuitenkaan menny..

 

[Zoe_88]

Mullakin sairaalassa otti päähän, kun oli vähän sellainen yksin jätetty olo vauvan kans. Olin ihan pihalla sen vauvan kans et mitähän tälle nyt pitäis tehä. Ei ollut aiemmin tullut pahemmin hoideltua muita vauvoja. Imetys tökki alussa hieman. Maitoa kyllä tuli, mutta tyttö hermostui ihan hiiteen jos ei saanut heti otetta rinnasta. Siinä sitä sitten itsekkin hormoonihuuruissa märistiin :D Kaikki vastoinkäymiset tuntui sata kertaa pahemmilta mitä ne oikeasti oli. Olin sitten ihan paniikissa, kun kotiuduttiin, että jos imetys ei siellä onnistu ilman kätilöiden apua, mutta onneksi se siitä lähti sitten sujumaan. Ja oppihan sitä vauvaakin sitten hoitamaan pikkuhiljaa. Toivon, että nyt toisen kohdalla jotkut asiat sujuis hieman eri tavalla, kun nyt ainakin suunnilleen tietää mitä odottaa.