Erilainen vanhemmuus

[Vargynja]

Ylellä on artikkeli cp-vammaisesta äidistä täällä. Äiti kertoo artikkelissa ennakkoluuloista joita on joutunut ja monet muut joutuvat kohtaamaan. Tämän artikkelin myötä ajattelin herätellä keskustelua ylipäätään erilaisesta vanhemmuudesta, tekee siitä erilaista sitten sairaus tai vamma. Mitä ajatuksia teillä herää? Haluatteko kertoa mahdollisista omakohtaisista kokemuksista? (Meillä on myös erityisperheiden osasto ja salainen ryhmä, jossa voi aiheen omakseen kokevat keskustella yksityisemmin.)

Mielestäni on hienoa että yhteiskunnan tuen avulla voi saada lapsia ja huolehtia heistä, olla vanhempi, vaikka olisi jokin rajoittava tekijä. Toisaalta kuulostaa ikävältä, kuinka paljon hieman erilaiset kohtaavat epäilyksiä ja ennakkoluuloja. Eihän se tee kenestäkään huonompaa vanhempaa, jos ei pysty kävelemään tai voimavarat on rajallisemmat.

Mieheni syöpä ja sen aiheuttama kummankin masennus taisi tehdä meidän perheestä jossain määrin erityisen. Syöpä on nujerrettu ja masennuksesta toipuu (toivon mukaan), mutta tie on ollut pitkä ja kivinen eikä vielä ihan terveitä olla. Raskaimpina aikoina olemme saaneet sosiaalihuollon kautta tukea lähinnä kotipalvelun muodossa. Omat voimavarat ei riittäneet kaikkeen, joten saimme apua kotitöihin. Hirveästi emme ole ainakaan avoimia ennakkoluuloja tai ikäviä möläytyksiä kohdanneet, mutta on meiltä kysytty hieman epäuskoisesti että vieläkö me halutaan toinen lapsi. No toinen lapsi oli haaveissa jo ennen kun kaikki alkoi eikä se haave kuollut. Lopulta uskoimme omien jalkojen (kuvainnollisesti) kantavan kyllin hyvin ja nyt haave on toteutunut. <3 Sitäkin on ihmetelty miten me ollaan yhdessä vielä, enkä jättänyt miestä hänen sairastuttua. En vain nähnyt eroa minään vaihtoehtona. Kyllähän syöpä teki omastakin elämästäni raskaampaa, mutta ei se poistanut rakkautta väliltämme.

 

[Pingviiniemo]

Minulla on bibolaarihäiriö ja se tekee kai jossain mielessä vanhemmuudestani erityisestä. Jaksamiseni on rajallista ja voimavarana loppuvat helposti. Tunnen ehdottomasti että neuvolassa syynättiin tarkkaan miten tullaan pärjäämään vauvan kanssa ja sossutkin kävi. Toisaalta ymmärrän sen koska tiedän millaista bibon kanssa elämä voi olla.

Minulla on hyvä lääkitys ja bibo näkyy enää uupumuksena. Silti olen järjestelmällinen, siivoan ehkä vähän liikaakin, laitan perheelle ruokaa, olen lasten kanssa ja pyykkään yms...

Tilanne oli huonompi kun esikoinen oli vaua. Se oli yhtä.sumua ja epävarmuutta mistä johtuen mies teki paljon enemmän vauvan suhteen. Mun ja pojan suhde alkoi kukoistaa noin vuoden iässä ja tällä hetkellä touhuilen hänen kanssaan lähes kokoajan, jos ei ole kotitöitä ja silloin kun en leiki juttelen ja kyselen miten menee. Se tunne kun lapsi halaa ja suukottaa ja tulee hakemaan mua kädestä pitäen leikkimään on uskomaton voimavara. Välillä tuntuu että räjähdän siitä rakkauden määrästä.

Vaikka ekassa vuodessa oli haasteita niin se ei ollenkaan määrittänyt mun ja pojan suhdetta. Se työstäminen on tehnyt meistä erottamattomat ja antanut isälle niin paljon roolia, että pojan ja isin suhde on todella läheinen ja rakastava.

Monet on sanoneet että meidän pojasta näkee sen rakkauden ja huolenpidon määrän mitä hän on saanut.

Nyt mies voi jo hyvillä mielin opiskella ja mummot auttaa mua arjen pyörittämisessä kahden alle 2 vuotiaan kanssa.

Kun sisko syntyi jäin hänen kanssaan sairaalaan kaksin ja nyt arkikin sujuu niin hyvin, että mietin miksi olin silloin esikoisen kanssa niin epävarma. Vihdoinkin uskallan epäonnistua ja myös myöntää kun onnistun.

 

[Suski75]

Uskoisin että tämän takana on suomalaisille todella yleinen ajatus, että itse pitää pärjätä. Monella on ajatus, että pitää itse tulla omillaan toimeen ennen kuin lastenhankintaa voi edes ajatella, ja on lapselle parempi, jos lasta ei hankita ennen kuin tuo on toteutunut. Mihin tämä asenne jättää ne, joilla ei ole mahdollisuutta tulla omillaan toimeen koskaan, heilläkö ei ole lapsiin oikeutta?

Sinänsä on helppo tajuta, mistä tämä asenne tulee. Suomessa eläminen vaatii paljon enemmän resursseja kuin jossain lämpimämmässä maassa, valtaosan vuodesta ei pärjää ilman lämmitettyä asuntoa. Samalla Suomi on ollut harvaan asuttu, joten niitä oman perheen ulkopuolisia resursseja ei hirveästi ole ollut ja niukkuus on ollut suurta. Ja tämän satoja vuosia kestäneen niukkuuden takia suomalaisille on muodostunut kulttuuri, jossa arvostetaan omillaan pärjäämistä, ilman apua, ilman tukia.

Samalla auttaminen on ulkoistettu ihmisiltä järjestelmälle. Ihmisten ei tarvitse auttaa ketään, koska ihmiset maksavat veroja ja järjestelmä hoitaa. Tämä etäännyttää ihmiset auttamisesta, koska ne veroja maksavat eivät näe avuntarvetta, eivätkä näe mihin ne verot menevät. Sellainen ihminen, joka itse on saanut apua tai itse on vapaaehtoisesti auttanut, suhtautuu avuntarpeeseen suuremmalla ymmärryksellä kuin sellainen, joka ei koskaan ole ollut kummassakaan roolissa.

Negatiivinen suhtautuminen avuntarpeeseen on siis yhteiskuntamme syy, eikä yhteiskuntamme yritä tehdä mitään asenteiden muuttamiseksi. Kaverini kävi joskus 25 vuotta sitten IB-lukion, jossa ainakin silloin oli pakollista osallistua omavalintaiseen vapaaehtoistyöhön. Tämä olisi minusta aivan loistava idea suomalaiselle koulujärjestelmälle. Toinen ystäväni joutui sosiaalialan koulutuksessa osallistumaan toimintaan, jossa hänelle annettiin vanhainkodista ystävä, jota hän kävi tapaamassa kerran viikossa. Hänkin kertoi kuinka silmiä avaavaa se oli. Tällaiset omakohtaiset kokemukset auttamisesta lisäävät empatiaa ja ymmärrystä, ja monelle ei tällaisia kokemuksia tule juuri koskaan. Minusta meidän yhteiskuntamme tulisi pyrkiä tuottamaan tuollaisia kokemuksia ihmisille jo lapsesta asti, jotta asenteet saataisiin pehmenemään.

 

[Lya M.]

Omakohtaista kokemusta erityisyydestä ei ole, mutta tiedän perheen, jossa molemmat vanhemmat ovat sokeita, mutta lapset näkeviä.
Lapset oppivat avustamaan vanhempiaan jo alta kouluikäisinä ja heistä kasvoi todella fiksuja ja empaattisia, jotka olivat aina heikomman puolella.

 

[Yölento]

Oma erityisyyteni ei näy ulospäin. Olen autistinen, mutta olen oppinut normaalilta vaikuttavaa vuorovaikutusta. Fyysiset viatkaan eivät näy, mutta toki vaikuttavat toimintaani etenkin pienten lasten kanssa. Koska vaivani ovat näkymättömiä, en ole saanut osakseni ihmettelyä, mutta toki elämä pienen lapsen kanssa on vaatinut erityisjärjestelyitä. Esimerkiksi minulla on aina puhelin taskussa niin että saan soitettua apua, vaikka en pääsisi liikkeelle. Useimmiten kuitenkin ennakoin niin, että en tee mitään harkitsematonta ollessani lapsen kanssa kahdestaan.

Olin pitkään lapsen kanssa kotona, koska jaksamiseni on rajallista. Töihin paluun jälkeen olen tehnyt vajaata työviikkoa. Tarvitsen enemmän lepoa kuin muut. Onneksi lapsen isä ymmärtää rajoitteeni, vaikka ne eivät näy ulospäin.

Neuvolasta tai mistään muualtakaan ei ole tarjottu apua eikä kyselty jaksamisesta. Varmaan olisin itse ottanut puheeksi, jos olisi tarvetta. Meillä on kuitenkin ihan hyvät tukiverkot ja olen oppinut elämään rajoitteiden kanssa aika mukavasti, vaikka kyllä välillä turhauttaa ja yllättäviä tilanteita tulee ennakoinnista huolimatta. Esimerkiksi viime viikolla jäin jumiin autoon, mutta onneksi se oli pysäköitynä ja minulla oli puhelin eikä ollut kiirettä.