Elokuu

En mä ainakaan heitä kirvestä kaivoon.Tuntuu vaan välillä että olisko helpompi olla yksin vauvan kanssa, alkaa tuntua että kasvatan vauvaa anopin kanssa :smiley-angry016 anopit on kyllä ihan käsittämätön ihmislaji! :gen045 Vaikuttaa jo sieltä saadut neuvot ja metodit meidän omaan arkeen ja parisuhteeseen ihan liikaa. Kai mun pitäis vaan kaikki niellä ja olla hiljaa niin olisi kaikki hyvin. Mut ei kyllä onnistu minulta! :devil07
 
Näinhän se on, tuskin teillä kaikilla on parisuhde karille menossa -teillä on vaan vauva :D
Tämä siis huumorilla. Kyllä ainakin itsestäni huomaan, että vaikka en varsinaisesti ole mitenkään totaalisen puhki, niin silleen sopivasti väsynyt, että yllättävät asiat ärsyttää -kaikessa ja kaikissa, ei vaan miehessäni. Meillä onneksi osataan tunteet tuulettaa, mutta nostan hattua teille joilla on useampi kakara. Meillä vain tämä yksi, muutama koira ja harrastukset, niin ei meinaa ehtiä minnekään ja läpystä vaihdetaan miehen kanssa paikkoja. Sitten kun kuitenkin pistän kakaran ja parisuhteen tärkeysjärjestyksessä edelle kaikkea, niin mukavasti saa kasattua syyllisyyttä kun ei ehdi hoitaa yhdistyshommia, kyläilyjä, koiria haluamallaan intensiteetillä jne. Huoh.. Mutta toisaalta on hienoa nähdä, että on elossa oppinut tunnistamaan ja nimeämään asioita joista voisi vaikka keskustella tai jopa joustaa :wink
Alunperin olin varautunut rankempaan elokuuhun, kun silloin yleensä olen peltolesken roolissa.
 
Läpystä vaihdetaan täälläkin - ihan kirjaimellisesti. Mä aloitin työt pari viikkoa takaperin, ja ennen kuin isäntä ensi viikolla jää vanhempainvapaalle, olen minä ollut aamut töissä, hän tuonut lapset työmaan parkkipaikalle josta minä heidän kanssa jatkan kotiin ja isäntä omaan työhönsä.
Lisäksi on sitten ne hevoset, koirat, maatila... Mutta ensi viikolla jo helpottaa! Sitten jää yksi työ pois, ja isäntä jää kotiin.
 
Mua helpottais, jos edes riideltäis, mutta me ei oikeesti tehdä yhtään mitään. Mies tulee töistä ja istuu sohvalle näpräämään puhelintaan ja mä jatkan sitä, mitä oon tehnyt jo koko alkupäivän eli hoidan kotitöitä ja vauvaa. Mies ei auta mua vauvan kanssa ellen erikseen pyydä ja silloinkin saattaa istua lattialla puhelin kädessä muka leikkimässä tytön kanssa vaikka vaippa pitäisi vaihtaa ja kotihommiakin olisi. Saattaa kulua monta päivää, että ei puhuta mitään sen kummempaa keskenämme kuin, mitä jollekin puolituntemattomalle puhuisi.
Viime viikolla laitettiin tyttö ekaa kertaa hoitoon ja mentiin syömään ja taas oli tärkeämpää viestitellä kavereille ja kuunteli mun yksinpuhelua lähinnä toisella korvalla. Sitten syötiin nopeesti ja ajettiin puoli tuntia etuajassa hakemaan tyttöä, koska mies söi niin paljon, että oli kiire sohvalle makaamaan.
Sitten, kun otan nämä asiat puheeksi niin kyllä jutellaan ja pitkään. Ollaan samaa mieltä asioista ja mieskin on ihan sitä mieltä, että hänen pitäisi osallistua meidän arkeen enemmän jne. Mutta taas seuraavana aamuna sama jatkuu.
Viimeistään siinä vaiheessa menetin viimeisetkin toiveeni saada tästä taas toimiva suhde, kun mies kesällä ilmoitti, että hänellä ei ole tarpeeksi aikaa itselleen mielestään, koska me ollaan aina tytön kanssa kotona! Ja edeltävän kuukauden aikana mies oli kuitenkin päässyt pelaamaan kavereidensa kanssa useana iltana, pitänyt grillibileet kevereidensa kanssa, ollut kavereiden kanssa viiden päivän reissussa vuokatissa ja tosiaan löhöillyt sohvalla kaiket illat, kun mä hoidin tyttöä ja kotia.
Kauhulla odotan ensi vuonna koittavaa töihin paluuta, etttä miten jaksan sitten työpäivän jälkeen kaiken tän yksin. Että ottaa tää tilanne päähän! Faktahan on, että vaikka itse oon valmis tekeen mitä vaan, että saataisiin tää suhde taas toimiin, niin tarvitaan myös sen toisen panos tähän tai mistään ei tuu mitään. Kerran oon jo väläyttänyt eron mahdollisuutta ja ainoa vastaus, jonka siihen sain oli, että meillä on velvollisuus olla loppuelämämme yhdessä, koska meillä on yhteinen lapsi, riippumatta siitä rakastetaanko edes toisiamme.
Helpottipa "vähän" avautua. Kiitos ja anteeksi!
 
Ei ole mitää velvollisuutta olla yhdessä, koska on yhteinen lapsi. Lapsikin kärsii ja oma mieli kärsii jos väkisin ollaan yhdessä!!
 
Lurua, Ei tod. pelkästään lasten takia kannata suhteeseen jäädä, siitä ei tule lasta eikä pa*kaa..ainakaan mun kokemuksen mukaan. Olin yksinhuoltaja avioliitossa 11v ja kadun ainoastaan sitä etten lähtenyt aikaisemmin. Mä tein kotona kaikki hommat, opiskelun ja töiden lisäksi. Ukko lupasi muuttua, mutta sitä ei koskaan tapahtunut. Sitten katkesi kamelin selkä ja mulle riitti. Arki helpompaa yksin kun ei ollut ukkoa siinä tekemässä ei mitään.

En tarkoita tietenkään että ero on se ratkaisu teidän kohdalla. Kyllä minäkin yritin saada toiveitani kuuluville ja muutoksia kehiin, mutta ei. No, se on mennyttä. Tsemppiä! Ja aina tänne purkamaan fiiliksiä, että edes jollekin saat niitä purettua!
 
Mä ajattelen, että toi mitä ootte kirjoittaneet on ihan normaalia...vaikkakin ikävää...mutta parin vuoden päästä muistelette kaiholla vauvavuotta. Tottakai parisuhde muuttuu uuden tulokkaan myötä ja varmasti aluksi onkin hieman "tiukoilla". Sitä tulee ehkä sanottua jotain hölmöä, eikä sitä takaisin enää saa.Ei puolison tarvitse tehdä niinkuin itse tekee vaikka jokainen äiti onkin sitä mieltä, että "oma tapa" on se oikea..
Tietysti, rajansa kaikella ja päivärytmin pitäminen on tärkeää
Tämä vauva vaihe joka osaltaan ehkä haastaa parisuhdetta, nyt vaan kuuluu elämään. On hyvä tiedostaa, että se johtuu väsymyksestä, uuteen elämäntapaan totuttelussa yms.yms.Juurikin keskinäinen kommunikaatio on tärkeintä :)

Jos mun mies sanoo mun mielestäni jotain "epämääräistä", pyydän häntä selittämään tarkemmin, jotta ymmärrän, mitä hän oikeasti tarkoitti. Monesti sitä tunteiden vallassa saattaa ymmärtää asiat täysin toisin kuin tarkoitettu. Minä varsinkin päästän suustani välillä mitä sattuu (en edes vihaisena), mutta olenkin jo nykyään tajunnut selittää mitä tarkoitin milläkin. Toivottavasti Lurua teillä vaan tämäntyyppistä. Kysy, mitä miehesi tarkoitti tuolla ollaan yhdessä lasteen takia tyyppisellä lauseella.
 
Ja anteeks jos kirjoitin tekstini jotenkin kärkkäästi tai silleen, että ero on aina ainut vaihtoehto -tyylisesti. Olen vain omalta kohdalta paljon miettinyt omaa eroani ja sitä miten olisin tehnyt asioita toisin jos olisin tiennyt mihin se liitto johti ja nyt yritän toimia toisin uudessa suhteessa ettei käy niinkuin kävi.
 
Satru, en vihjannut sun enkä kenenkään muidenkaan teksteihin. Toivottavasti kukaan ei niin ajattelekaan! Olen kyllä samaa mieltä kanssasi siitä, että joskus on helpointa/fiksuinta/ainoa ratkaisu lähteä. Omaa kokemusta on asiasta, joskaan ei lapsien kanssa.
Tiedän myös hyvin monta pariskuntaa jotka ovat jatkuvalla vuoristoradalla, tajuamatta sitä ettei se johda mihinkään, vaan kuluttaa heidät loppuun..mutta kukin meistä tekee omat valinnat elämässään ja pääasia, että on valintojen jälkeen onnellinen. Eikös se ole se tarkoituskin, olla onnellinen :)
 
Citrus, en ajatellut :) Kirjoitin siksi tuon toisen viestin, ettei tuu väärinkäsityksiä kun näin somessa kun ei kirjoituksissa välttämättä näy fiilikset ja ne perimmäiset ajatukset.

Töissä yksi mummo ohjeisti: ota tavoitteeksi elää hyvä loppuelämä. Minusta tuo oli hyvä tavoite ja sitä kohti kannattaa kaikkien mennä, kukin omia polkujaan :)
 
Muokattu viimeksi:
Itsekin oon ollut aikoinaan 7 vuotta ihan hirveässä suhteessa (onneksi kuitenkin lapsettomassa sellaisessa) ja siitä lähteminen oli paras päätös ikinä, vaikka vaikeaa olikin. Nyt olenkin päättänyt, että minähän en luovuta, mutta tää on vaan niin pirun vaikeaa pyörittää tätä huushollia, hoitaa vauvaa ja yrittää pitää parisuhde edes jotenkuten koossa yksin. Varsinkin nyt, kun kolme kuukautta yöt on ollut tytön kanssa ihan hirveitä. Varmasti osa tästä kaikesta johtuu vaan väsymyksestä ja tiedostan sen, että tottakai parisuhde muuttuu lapsen myötä, mutta pelottaa, että taas siedän tätä vuosi tolkulla ja tällä kertaa myös osittain lapsen kustannuksella. Siksi oonkin ehdottanut jonkinlaista parisuhdekurssia tai - terapiaa miehelle ja se on miehelle sopinutkin, mutta sitten, kun pitäisi suunnitella sellaiseen menoa, onkin aina jotain tärkeämpää.
Helpottaa kyllä, kun tänne edes saa purkaa pahaa oloaan. Teistä on ollut kyllä suuri apu monessa asiassa tällaiselle aloittelevalle äidille :)
 
Ehkäpä voisit huomauttaa miehellesi, että jos olette lapsen takia velvoitettuja olemaan "ikuisesti yhdessä", on hän siinä samassa velvollinen kantamaan oman osansa lapsen hoidosta ja kodin askareista, jotta se yhdessä olo olisi siltä osinkin mukavaa?

Monille miehille varmasti tämä vauvavuosi on monellakin tapaa hankalaa. Vauvat ovat kuitenkin enemmän äideissä kiinni, eiväthän he alkuun edes ymmärrä olevansa erinäisiä ihmisiä! Toisikseen, kun äidit viettävät lasten kanssa kuitenkin ison osan päivästä, voi miehelle olla vähän hankalaa tulla ns. siihen väliin. Herkästi varmaan tulee sellainenkin olo, että miksikäs minä tämän tekisin kun se toiselta sujuu niin paljon paremmin rutiinilla.

Ja sitten on vielä se, mitä ainakin oma mieheni edelleen tämän neljännenkin lapsen kohdalla sanoo, ettei hän "pidä vauvoista". Tykkää siis oikeasti tietysti omista lapsistaan myös vauvoina, mutta kokee että hänen vahvuutensa lasten kanssa alkaa vasta sieltä 1v- 1,5v paikkeilta - kun alkaa olla jo kommunikaatiota ja tekemisen meininkiä!

Tsemppiä, tämä on rankkaa aikaa! Ihan helpolla ei kannata luovuttaa, mutta toisaalta pers edellä ei kannata mennä puuhun, eli jos tuntuu ettei asiat etene, tee asialle jotain! Eihän minkään tarvitse olla lopullista. :Heartred
 
Ja itse yritän näin "väsyneenä" aina myös muistaa että osa miehistä on vaan niin putkiaivoja ettei ne tajua mitä vois sen sijaan tehdä vauvan hoitovuorolla kuin räplätä puhelinta. Ei meillä ainakaan tajua samaan aikaan tehdä mitään kotitöitä ellen erikseen mainitse :smiley-angry007 ja senkin yritän aina muistaa etten ole itsekkään maailman helpoin ihminen, etenkään kun on minun maailman tärkeimmästä, vauvasta, kyse :smiley-angelic002
 
Kuinka moni on muuten käynyt esim ystävän luona yökylässä nollaamassa päätä niin että isä on jäänyt vauvan kanssa kotiin? Kauheesti tekis mieli mennä ( en tosin tiedä uskaltaisinko olla vielä yötä erossa..itseni takia :laughing021) yhdeksi yöksi tyttöjen kans nollaamaan pää, saunaa, hyvää ruokaa ja juomaa. Mut mitäs jos tulee kauhee ikävä tai vauva vaan huutaa isän kanssa?
 
Minä olen ollut paljonkin poissa kotoa ja mies yksin lasten kanssa. Hengissä ovat edelleen :laughing002 ja nyt tulevana viikonloppuna lähden siskojeni kanssa tampereelle viettämään laatuaikaa ilman lapsia ja miehiä :happy093 menen kyydillä joten olen heidän armoillaan ja paluusta ei ole tietoa :grin
Me sovittiin jo ennen kuin raskauduin että mun ei
tarvi tinkiä mun menoista vaikka olis vauva. Se oli ehto kun suostuin vielä kerran synnyttämään, nih :joyful: ja mä todellakin muistutan mun miestä tästä lupauksesta jos on sattunut unohtumaan! :grin
Hänkin saa samalla tavalla mennä kun haluaa. Musta on hyvä että mieskin on vastuussa yhtä paljon ja viettää yksin aikaa vauvan/lasten kanssa, siinähän luovat oman suhteen ja oppivat tuntemaan toisensa, ilman hösöttävää ja määräilevää hormonipalloa=äitiä :hilarious:
 
Kovin tutulta kuulostaa teidän huolet arjessa, ihan samanlaista on täälläkin! Olen laittanut aika paljon vauva-arjen ja väsymyksen piikkiin. Meillä myös mies hoitaa poikaa kännykkä kourassa, jos ovat kotona. Hän ei ilmeisesti yksinkertaisesti keksi mitä vauvan kanssa voisi puuhata kotioloissa. :rolleyes: Nyt kun poika on jo isompi niin he ovat tehneet yhdessä pieniä retkiä, esim kauppaan, autohuoltoon, leikkipuistoon jne. Suosittelenkin teidän toimettomille miehille tällaisia retkiä, jos eivät kotona "osaa" tai "halua" vauvaa hoitaa. Kodin ulkopuolella joutuu olemaan eritavalla vauvalle läsnä ja on todellakin yksin vastuussa tapahtumista. Musta tuntuu että tuollainen yhteinen aika on parantanut miehen suhdetta poikaan ja on sen myötä kotonakin aavistuksen oma-aloitteisempi. Ehkä :grin
 
Täälläkin on nyt vietettynä yönyli retki tyttöjen kanssa ja paluu oli vasta seuraavana iltana iltatissille. Reissu oli oikein onnistunut kaikille osapuolille. :happy:
Meillä harjoiteltiin muutama yö, kun poika käy vielä tissillä 4-6 aikoihin. Eli totuteltiin siihen, että myös yöllä voi ilmestyä iskä ja pullo. Samoin vietettiin päivä niin, että pojat hoitivat keskenään kaiken paitsi tissittelyt ja äippä vaan tarvittaessa vastaili kysymyksiin. Isä on koko ajan osallisunut pojan ja huushollin hoitoon, mutta koska meillä mentiin pitkään pelkällä tissillä (ei sopivaa korviketta/pumppaus ei onnistu) niin olen aiemmin ollut poissa yhtäjaksoisesti vain tunteja. Meillä kun on noita elukoita, niin tuli näytettyä myös muutama kikka rutiineiden pyörittämiseen kakaraisen kanssa. Isän henkinen takaportti hätätilanteisiin oli lähellä asuvat kummit. :p
Itselleni lähteminen ei ollut henkisesti hankalaa.. en tiedä johtuuko siitä, että on niin paljon hoitanut muiden kaikista tärkeimpiä, että osaa luottaa toisten tekemiseen. Toki tällaisella herkkäsielulla on jo sekunnin jälkeen ikävä kaikkia muruja, mutta raastavaa kaipuuta ei tullut koettua vasta kun reissun jälkeen kotipihassa, kun tiesi, että kohta pääsee pusimaan :wink
Siitä lapsen roolista.. ajattelen sen niin, että "turhaan" ei kai ketääntarvitse huudattaa, mutta tiedän myös, että jos lapsen kanssa oleva aikuinen on tyyni, rauhallinen ja läsnä syli avoinna, niin vaikka lapsi olisi kovasti harmissaan, voi hän silti kokea olevansa turvassa.
Pääsääntöisesti olen myös sen verran ilkeä, että ajattelen myös, että jos tiedän lapsen pärjäävän, niin sitten on isänkin/äidinkin syytä pärjätä :wink Tämä kumpuaa siitä, kun minulta kysyttiin ennen reissua, että olenko varma tuntuuko isästä siltä että pärjää? (kysyjä pelkäsi että asetan isän epämiellyttävään tilanteeseen) Vastasin, että syytä olisi pärjätä jos kerran poikansakin pärjää. En tiedä, kai hän kuvitteli, että olen salaa lähdössä.. :wacky:
 
Me ollaan myös tehty retkiä ilman puhelinta! Jos ollaan menty pitkälle, niin sitten jätetty autoon. Meillä ei kummallakaan ole käyttö "ongelmallista", mutta välillä vaan on hienoa olla yhdessä ilman piippauksia ja pirinöitä :thumright
Tuli vaan tuosta puhelimen räpläyksestä mieleen.
 
You must log in or register to reply here.
Takaisin
Top