Heippa,
Olemme Uudellamaalla asutava perhe. Minä 27v. ja isäntä täyttää perästä syksyllä. Poikamme on syntynyt 10/04.
Parisuhteemme on edennyt käänteisessä järjestyksessä.
Elikkäs, tapailimme satunnaisesti olessamme 19-20 vuotiaita, mies oli intissä ja tapaamisemme ajoittuivat siis vain joillekin viikonlopuille hänen olessaan vapaalla. Viikolla emme juurikan olleet tekemisissä, toisinaa soittelimme tai viesteilimme, ei siis kovinkaan vakavaa ollut. Puoli vuotta tapailtuamme, sain pillereitä uusiessani tietää, että olen raskaana ja että raskaus on aika pitkällä.... Olin siis syönyt pillereitä säännöllisesti ja kuukautiset olivat olleet säännölliset. Siinä sitten jännttyneenä odottamaan kun mies tulee taas lomille, että pääsee kertomaan tapahtuneesta! Kun seuraavan kerran näimme, kerroin tilanteen ja puhuimme asiat halki! Päätimme pitää lapsen, koska olinhan jo niin pitkällä, ettei aborttikaan olisi enää ollut mahdollinen! Mies ei kuitenkaan pystynyt lupaamaan minulle mitään, muuta kuin että lapsestaa hän pitää huolta ja siitä ettei minulta ja lapselta puutu mitään! Emme siis aloittaneet suhdetta, vaikka ympäriltä kova painostus olikin perheen perustamiseen jo lapsenkin takia.
Elimme perheenä, mutta sinkkuvanhempina. Eli vietimme kaikki juhlat ja pyhät kolmistaan. Teimme viikonloppu reissuja kolmistaa. Teimme kaikkea, niinkuin perheessä tehdään. Mutta asuimme kahdessa osoitteessa. Tapailimme jonku verran muita, mutta kertaakaan suhteet ei edennyt niin pitkälle että olisi ollut tarpeen pojan tavata heitä. Vuosiin mahtui paljon riitoja ja rakkautta, mutta aina tehtiin asiat niin kuin pojan kannalta oli paras, emme väkisin pakottaneet suhdetta välillemme ja olimme parhaat kaverit. Yhdessä mutta erikseen kasvoimme ja kehityimme. Minun puoleltani oli koko ajan takaraivossa toive, että jonakin päivänä ollemme perhe, mutta mies pyristeli vastaan.
Kunnes puolitoista vuotta sitten syksyisen harmaana päivänä, mies toi pojan kotiin heidän vietettyä isä-poikaviikonloppua. Vietimme pojan kanssa rauhallista sunnuntai-iltaa telkan ääressä, kun yhtäkkiä mies soittaa, että onko poika jo nukkumassa, että hänellä on tärkeää asiaa minulle. Sovimme, että ilmoitan hänelle kun poika on untenmailla. Yritin soittaa miehelle, kun olin saanut pojan unelle, mutta hän ei vastannut, ajattelin että jaaha on tainnu lähtee sunnareille eikä kuule enää puhelinta... mutta hetken päästä hän seisoi ovellani, laulaen lempi biisiäni ja kysyi, että vietänkö hänen kanssaan loppuelämäni....
Viikon verran itkimme, nauroimmme, tappelimme ja keskustelimme tulevasta. Lopulta päätimme antaa vihdoin suhteellemme mahdollisuuden. Olemme todenneet, että jos olisimme silloin alussa väkisin suhteeseen lähteneet, emmä tällä hetkellä olisi enää missään tekemisissä! Olimme toisillemme tuntemattomia ja pelkkiä lapsia.
Aika pian suhteen alettua, myimme minun ja pojan asunnon ja muutimme miehen vähän isompaan kaksioon. Siellä asustelimme hyvillä mielin ja kehityimme perheenä.
Viime syksynä tulimme tilanteen eteen, että kierukkani parasta ennen päiväys oli menossa umpeen ja keskustelimme, mitä haluamme elämältämme. Minulle itselleni on ollut aina selvää, että kaksi lasta haluan. Mies oli vähän nihkeempi, hän oli ensin sitä mieltä, että poika on jo kohta niin vanha, että pääsemme kahdestaa viettämään aikaa ja "seurustelemaan", että miksi lähteä uudestaan vauva-arkeen kun olemme onnellisia näin. Asiasta keskusteltaessa, alkoi mieskin kuitenkin lämmetä ajatukselle. Kun kierukka poistettiin, sovimme että tulee jos on tullakseen. Aika nopeasti se sitten tuli, tulin raskaaksi saman tien lokakuussa, mutta ikäväksemme sain keskenmenon marraskuussa. Se oli todella rankka kokemus! Myöhemmin mies on todennut, että ehkä parempi näin, nyt hän on ainakin varma että haluaa lapsen ja on valmiimpi siihen.
Eli uudestaan plussasin 12.2 ja nyt olisi siis rv 7+5 edelleen kovasti pelottaa ettei vaan keskenmeno uusiudu yms. Mutta tällä hetkellä siis ainakin kaikki tuntuisi olevan hyvin.
Muutimme isompaan asuntoon pari kuukauta sitten, eli senkin puolesta on pikkuisen nyt lupa tulla :) Niin ja minäkin olen hoitoalalla, mielenterveys-ja päihdepuolella, mies tekee pakkasvarastohommia. Saa nähdä, kuinka kauan jaksaa olla nyt töissä, esikoisesta jäin paria kuukautta ennen sairaslomalle, en vain jaksanut olla niin skarppina kuin mitä työ vaatisi.
Emme ole vielä kihloissa, mutta kovasti olen saanut vihjailuja siihen suuntaan, että yllätys olisi tulossa. Ja hääohjelmia katsoessamme, saatta mies sanoa "meidän häissä sitten....." Eli saapi nähdä :D
Tulipas pitkä sepustus :)
Perheeseen kuuluu lisäksi 
