Elämänmuutos ahdistaa! Onko kellään mitään positiivista sanottavaa?

[hillevi]

Mulla taas oli jotenkin tosi optimistinen kuva lapsen saannin jälkeen, eikä kukaan pelotellut tai mitään, jopa jäi menemättä kaikkiin valmennuksiin, kun kesälomat alkoivat. No heti lapsen synnyttyä ensin tuntui, kun en eläisi omaa elämääni enää, kuin olisin kaukaisella matkalla eikä tunteeni olisi enää omiani. Olin todella väsynyt ja vauvan kanssa olo tuntui hankalalta. Laskin päiviä kun vauvavuosi olisi ohi ja saisin jatkaa elämääni. Kun sain vuoden jälkeen jatkaa opintojani, perhe-elämä alkoi sujua ja viihdyn nykyään erittäin hyvin. Meillä vaan oli hankala alku, tukiverkkoa ei ollut ja kotona olo ei sopinut minulle :) en kuitenkaan lähtisi pelottelemaan ketään. Hyvä on tietää, että lapsen synnyttyä mennään lapsen ehdoilla, ja joskus ne ehdot vaativat enemmän ja joskus vähemmän. Turha sitä on kuitenkaan murehtia etukäteen, mitä tuleman pitää. Vauva kyllä opettaa ja kasvattaa myös vanhempiaan :)

 

[Santzuuu]

Mie oon ite nyt raskausviikolla 32+6 (ensimmäinen lapsi tulossa) ja oon kanssa kuunnellu aika paljon läheisten/tuttujen voivotteluja siitä että miten mitään ei voi enää tehdä kun lapsi syntyy. Ite oon sitä mieltä että ei lapsi oo este millekkään, ei ehkä voi ihan samalla tavalla lähtee lapsen syntymän jälkeen esim. jollekkin matkalle mut senkin pystyy varmasti jotenkin järjestämään jos oikeasti haluaa :) Oon monesti miettinyt et mikä siinä on että ihmiset jankkaa vaan lapsen saannin huonoista puolista. Ja kun monet ketkä kertoilee tarinoita kuinka elämästä tuli surkee kun esikonen syntyi ni ne on sellasii ihmisii ketkä on hankkinu viel lisääkin lapsia, MIKS? Miks hakkia lapsia jos niistä ei oo omasta mielestä kun haittaa. Minkä takia haluaa pilata toisen ihmisen vauva onnen, syöttämällä kauhutarinoita vauva-arjesta. Mie oonkin vaan vastannut näihin "pelottelu" tarinoihin aina et mie oon miettiny kyllä hyvin tarkasti ennen lapsen tekoon ryhtymistä että oonko valmis siihen että omia menoja täytyy rajoittaa ja et mie ootankin et pääsen sitten oman perheen kanssa tekemään asioita mutta tottakai pitää välillä saada omaakin aikaa, sitä varten on sukulaiset ja kummit yms. ihmiset jotka haluavat välillä ottaa lapsen hoitoon jotta mie ja mies saadaan yhteistä aikaa ja voidaan tehä just mitä huvittaa. Mie oon tyytyväinen valintaani ja sitä ei muuta kenenkään puheet :) Kaikille odottajlle tsemppiä!! :) Älkää stressatko liikaa, nauttikaa raskaudesta ja lapsen saannista, niin miekin aijon tehdä, sanokoot muut mitä sanoo!! :)

 

[Tilkku77]

Calendula,

Olipa piristävää, että jollain muullakin on ollut/ on samanlaisia ajatuksia lapsista. Itse en ole koskaan aikaisemmin lapsia halunnut, mutta viimeisen parin vuoden aikana asia on mielessä käynyt. Minulle koirat ovat olleet niitä lapsia, joiden kanssa suhistelen metsäpoluilla. Mutta nyt on ensimmäinen ihmislapsi tulossa, kolme karvalasta täällä jo onkin =)

Uskon että kaikki muuttuu, ja joudun tasapainottelemaan työn ja lapsen hoidon kanssa, kun sen aika on. Mutta uskon että pärjään vallan mainiosti hyvän tukiverkoston avulla. En halua stressata etukäteen tulevaa arkea, vaan aion ottaa sen sellaisenaan kuin se tulee, ja enkä aio muuttaa omaa elämää täysin, vaan aion mukauttaa lapsen omaan elämääni.

Suurimman osan ajasta teen kotona töitä, joten kotona olo ei pelota. Vaan saatan jopa vapaa hetkillä tehdä töitäni. Mutta äitiyslomaa vietän joka tapauksessa ainakin kotvan ajan...

 

[Calendula]

Calendula,

Olipa piristävää, että jollain muullakin on ollut/ on samanlaisia ajatuksia lapsista. Itse en ole koskaan aikaisemmin lapsia halunnut, mutta viimeisen parin vuoden aikana asia on mielessä käynyt. Minulle koirat ovat olleet niitä lapsia, joiden kanssa suhistelen metsäpoluilla. Mutta nyt on ensimmäinen ihmislapsi tulossa, kolme karvalasta täällä jo onkin =)

Uskon että kaikki muuttuu, ja joudun tasapainottelemaan työn ja lapsen hoidon kanssa, kun sen aika on. Mutta uskon että pärjään vallan mainiosti hyvän tukiverkoston avulla. En halua stressata etukäteen tulevaa arkea, vaan aion ottaa sen sellaisenaan kuin se tulee, ja enkä aio muuttaa omaa elämää täysin, vaan aion mukauttaa lapsen omaan elämääni.

Suurimman osan ajasta teen kotona töitä, joten kotona olo ei pelota. Vaan saatan jopa vapaa hetkillä tehdä töitäni. Mutta äitiyslomaa vietän joka tapauksessa ainakin kotvan ajan...

Jee, kohtalotovereita :D
Ainut mitä olen vähä kauhistellu että miten järjestyy koirien lenkitys kun vauvan ehdoilla tietysti mennään ja rivaris asutaan. Mut eiköhän se vauva-aikana onnistu kun nukkuu suurimman osan ajasta mut sit työhön paluu hirvittää kun on vuorotyö, että miten muksu hoidosta ja koirat ulos et miten aikasi sitä joutuu heräämään kun kuuteen aamulla töihin ja edellisiltana oot päässy kympiltä eikä lasta voi jättää yksin nukkumaan. Niin ja mies tekee vielä reissuhommia, on viikot pois. Mutta oonki sit todennut, että ehkä ajattelen liian kauas etteihän tässä olla ku ihan alussa vasta. Kyllä kai ne asiat siitä järjestyy. Palaankokaa enää samaan työpaikkaan
Ja siis toi on tosiaan noin, että mitäpä sitä suotta stressaamaan tulevaa kun sen aika on sitten. Ainut mihin voi vaikuttaa on nykyhetki. Mutta kaikkeahan sitä tulee silti ajateltua :D

 

[Jebsu]

Täälläkin yksi reilusti yli kolmikymppinen esikoisen kanssa vielä kotona oleva, joka ei koskaan ole kokenut olevansa se pullantuoksua huokuva kotiäiti.

Ja tottakai elämä muuttui, varsinkin nyt tämä ihan alku on outoa, kun ei ole töissä. Mutta kyllä se loppupeleissä on aina itsestä kiinni, kuinka paljon se elämä muuttuu ja mihin suuntaan. Kyllä vauvankin kanssa voiteiden ja harrastaa (siis omiakin juttuja). Ja suosittelen repimään itseään ulos kotoa mahdollisimman paljon... :)

Pelotti ja jännitti melkoisesti se elämänmuutos, vaikka se haluttu olikin. Ja nyt kun tässä ollaan 8kk vauvan kanssa, niin ei kyllä kaduta yhtään! :D nautin suuresti elämästä, vaikka välillä onkin jo ikävä töihin.. :D

 

[mämmi]

Meillekkin kaikki toitotti tuota "nukkukaa nyt, kohta ette pysty, kaikki muuttuu, kaikki on erilaista, joudutte luopumaan siitä tästä ja tuosta" jne jne..
Myös neuvot, mitä pitää vauvan kanssa tehä ja milloin, mitä ei saa tehdä bla bla, vauvasta tulee muutoin semmonen ja tämmönen- nää rasitti ja stressas ihan helekatin paljon minua.
Myös osa oli ihan sitä mieltä, että illat ja yöt on vauvan kanniskelua ja syöttämistä ja kotona TÄYTYY elää ja olla, kuin k*si sukassa, koska vauva voi herätä!

Sitten, kun meidän tyty syntyi, niin yllätyin, että minähän pystyn imuroimaan ja täyttämään tiskikoneen ym. kotihommia tekemään, niinkuin ennenkin. Myös vieraita on käynyt ihan niinkuin ennenkin, vaikka sitäkin stressasin suunnattomasti, että mitä jos vauva huutaa ja kukaan ei halua enää meille tulla jne..
Ihan puhutaan normaalilla äänellä ja välillä vähän jopa ääntä korotettu ilman, että tytsy herää. Myös telkkaria pystytty katsomaan normaalisti ja kuuntelemaan musiikkia jne.. Kaikki on sujunut hyvin, vaikka niin oli ohjeita ja mielipiteitä joka lähtöön :D
Yöt toki oli alkuun heräilyä, mutta äkkiä löytyi rutiinit, eikä yöt todellakaan ole ollut valvomista ja syömistä.
Mies on päässyt tuulettumaan, jos vain on halunnut ja itsekin pääsisin, jos olisi haluja.

Vauvan kanssa kulkeminenkin on,sujunut paremmin, kuin kuvittelin. Onhan toki oma hommansa vaunujen ja kaukaloiden kanssa kulkiessa, mutta eipä tuo ole menoja ja reissuja haitannut.
Vähän jos meinaa itsellä olla känkkäränkkä-päivä, niin unohtuu kyllä mökötykset ja kiukut, kun kuulee tytyn pulputtavan omia juttujaan ja hymyilevän niiiin leveästi!

Kai meillä on kaikki sitten mennyt niin helposti, tai sitten oikeasti odotin kaikkien juttujen perusteella, että tämä vauva-aika ja loppuelämä tulee olemaan suoranaista p*skaa, tiedä sitten.. Kivahan se on, että on mennytkin näin päin, vaikka odotin kauhulla tätä "uutta elämää", mutta kyllä tuntuu myös hyvälle, kun nämä neuvojat ovat itsekin huomanneet ja myöntäneet olleensa väärässä :)

 

[noora92]

Tyttäremme on 1v 3kk vanha. Täytyy sanoa, että itsekin jollain tasolla ajattelin "pahinta", ei saa nukkua ja koliikkivauva tulee jne. Mutta kuinkas kävikään? Paremmin kuin hyvin on mennyt koko ajan! Ei iskenyt koliikki, nukkui aina omassa sängyssään, 5 kk muutti omaan huoneeseen ja yöunet ovat jo muuttuneet koko yön mittaisiksi. Ruoka maistuu eikä mitää allergioita ole, imettäminen ei tosin onnistunut kuin kuukauden verta...
Onnistuin valmistumaan ammattikorkeakoulusta muita puolivuotta aiemmin muksun kanssa, rankkaa oli, mutta siitäkin selvittiin. Nyt olen ollut 3kk töissä ja lapsi hoidossa, missä menee myös hyvin!
Parisuhde aaltoilee, mutta arki sujuu hienosti ja hieman kun saataisiin laatuaikaa yhdessä lisää niin avot!

Asenne ratkaisee todella paljon!
Totta, että netissä ja muitten suusta tulee useammin niitä huonoja kokemuksia. Aivan kuten kauhusynnytyskertomuksia, mutta ei niinkään niitä "täydellisiä" suorituksia...

 

[Veeramo]

Rauhalliset kotiaamut lapsen kanssa kotona ovat ihania. Näitä varmasti kaipaan lapsen mennessä päivähoitoon. En ole aina tiennyt haluavani joskus lapsia, ura ja toimeentulon hankkiminen olivat mulle tärkein haave nuorena. Sitten, kun nämä asiat alkoivat järjestymään ja ikää alkoi tulla 25+, iski tarve saada oma lapsi. En ole mitenkään täydellinen äiti enkä ylipäätään täydellinen ihminen. On ihanaa saada tuntea itsensä kuitenkin riittävän hyväksi ja lapsen kanssa niitä kokemuksia saa usein! Kun saa lapsen rauhoittumaan ja tyytyväiseksi, kun lapsi hymyilee ja juttelee mukavia, tulee halaamaan jne., päivittäin. Hetkiä, jolloin epäilen omaa riittävyyttäni, on myös ihan kylliksi, mutta olen aiempaa selkeämmin huomannut, että se juontaa juurensa pääasiassa omasta laajemmasta riittämättömyydentunteestani eikä siitä, että olisin oikeasti toimissani tai muussa riittämätön. Se tunne vain ns. asuu oman pään sisällä, ei ole mikään fakta. Olen siis oppinut itsestäni ihmisenä ja saanut uusia henkisiä resursseja ja tärkeitä kokemuksia asioista, joista olen aikaisemmin tiennyt melko vähän. Tuntuu siltä, kuin olisin tullut osaksi jonkinlaista äitien salakerhoa ja laaemmin vielä vanhempien salakerhoa, joka ei kuitenkaan ole mitenkään salainen varsinaisesti :D

Raskausaikana kuulin mielestäni hyvän neuvon, joka on monesti lohduttanut minua. Rakkaus lasta kohtaan ei aina suinkaan syty heti ensisilmäyksellä (eipä muutenkaan se ole aina niin välittömästi syntyvä tunne :D), siihen voi mennä aikaa. Ensin tutustuu, että kuka tää uusi tyyppi onkaan :) Ja kaikki voi olla alkuun kovin hämmentävää (ei ole kaikille mutta osalle on). Aika pian tulee kuitenkin aika, jolloin et enää muista edes, millaista elämä oli ennen lapsen saamista eli et voi kuvitellakaan elämääsi ilman lasta enää. Se on silloin sitä rakkautta tai näin mä sen ainakin tulkitsen :) Ei pelkkää muistinmenetystä hormonien tai väsymyksen takia, vaikka nekin toki oloon vaikuttavat Raskaus, lapsivuodeaika ja imetysaika ovat usein ihan euforisia kokemuksia, juuri niiden hormonien ja myös täyttyneiden toiveiden ansiosta.

 

[MuruMami]

Meillä nyt viikon ikäinen pieni mies. Synnytys oli nopea ja raju, mutta mieletön kokemus. Olo on ollut sen jälkeen kuin olisin kovassa spinningissä ollut, mutta ei sen kamalampaa. Burana on auttanut hyvin. Hormonit ovat tasaantuneet ja olo on itseasiassa paaaaljon parempi kuin loppuraskaudesta. Synnärillä oli upeat työntekijät ja sain todella paljon tukea imetykseen ja omasta voinnista huolehtimiseen. Pieni mies nukkuu 4-5 tuntkia kerralla, ollaan kiskottu yhdeksän tunnin unia yhdellä syöttökerralla. Hetkittäin on ollut huolestunut olo ja tarkistelen vauvan vointia, mutta sitten olen komentanut alitajuntaa olemaan hiljaa ja päättänyt uskoa, että kaikki sujuu hyvin. Jostain syystä odotin itsekin tätä kaikkea kauhulla, olin muiden varoitusten vuoksi varma, että olen puolikuollut zombi parin päivän jälkeen. Mutta päin vastoin, tämä on paljon mahtavampaa kuin osasin kuvitella eikä asioiden tarvitse aina mennä pahimmalla mahdollisella tavalla. Eli ihan rauhallisin mielin voi odottaa myös tätä alkutaivalta:)

 

[sleepingbeauty]

Mun lähisukulaiset hokee just sitä, miten mun ja miehen "elämä menee pilalle" tai "ei oo aikaa mihinkään muuhun" ja blaablaablaa! En jaksa kuunella noita asioita enää, varsinkin, kun aloin kuulla noita jo 5. viikolla (kerroin parille lähisukulaisille raskaudesta, koska ne ihmetteli mun oksentelua). Ja nyt viikolla 14 ja niitä kuulee vaan lisää parilta samalta henkilöltä! Näitä paria henkilöä en sitten ole raskaudessa niin paljon jaksanut nähdä.
Kun asia on niin, etten ikinä ole kokenu/koe nytkään, että tämä lapsi "pilaisi" yhtikäs mitään. Olen luottavaisin mielin (ja mieheni on myös). Vaikka raskaus ei ollut suunniteltu, olemme innoissamme asiasta, teemme jo nyt erilaisia järjestelyjä lapsen tuloa varten ja suunnittelemme paljon yhteistä tulevaisuuttamme :) Olemme kumpikin aikuisia, kypsiä ihmisiä ja osaamme ottaa vastuun tästä.
Emme todellakaan näe, että ei muka jäisi aikaa muuhun elämässä lapsen synnyttyä. Tietenkin olemme tietoisia, että ensimmäinen vuosi on raskas, mutta varmasti kaikki uusi tuntuu raskaalta, tilanne rauhottuu kyllä.
En malta odottaa, että saan lapseni syliin

 

[bjorkm]

Pian tulee vuosi ja 8kk siitä, kun meidän pikkupoika punkesi maailmaan, ja päästi ensiparkaisunsa. Oikeastaan ainoa 'varoitus' mistä oli hyötyä oli se, että tee ruokaa pakkaseen, koska ette kumminkaan ekoilla viikoilla välttämättä jaksa, tai keksi mitä, ruokaa laittaa. Niin ne pelasti kyllä monta hetkeä, kun oma ja miehen ruokailu olikin vain sulatuksen ja lämmityksen päässä.

Mutta se alkuaika, ja kotona poikasen kanssa oleminen, ne antoi mule myös mahdollisuuden miettiä sitä mitä oikeasti ite halusin. Pojan päiväunirytmi tasaantui aika pian, ja huomasin pitkästä aikaa, että ois aikaa, energiaa, ja kiinnostusta hoitaa roikkuva gradu loppuun. Sain myös tilaisuuden puntaroida omaa työtilannetta - se mistä jäin äitiyslomalle oli jo kotvan aikaa tuntunut vähän väärältä, ja uusi homma löytyikin sitten.
Arkisin oli kiva kun sai luoda yhdessä muksun kanssa meille sopivan aikataulun. Mentiin ulos koiran kanssa kävelyille tai kauppaan, tai otettiin yhdessä päiväunia (tai poika otti, ja minä katoin Supernaturalia netflixistä :P). Käytiin kaupassa tai kaupungilla, avoimessa päiväkodissa tai kahvilla kavereiden kanssa, miten nyt sattui hyvältä tuntumaan. Ja monesti pidettiin miehen kanssa viikolla lounastreffejä, mihin ei ennen vauva-arkea ollut mahollisuutta. Ja arkeen kiinni pääsemisen kannalta koira oli kyllä hyvä apuri sinänsä. Ulos on pakko mennä, niin sitä väkisinkin sai rutiinia pukemisiin ja lähtöihin (paitsi että niin usein kaupungille lähteissä tuli kauhea lemuturahdus just ovesta lähteissä - ja normilenkille samaan aikaan mennessä ei ikinä )
Mutta se että sai lojua ja sylitellä poikasen kanssa tuntitolkulla, oli aika tosi jees. Olin siinä kun toinen sai huitastua lelukaaren lelua ekaa kertaa, ja kun nousi tukea vasten seisomaan ihan ite. Ja ne hymyt ja naureskelut ja pöristelyt, ja kaikki. Jopa ne, kun sain jos minkämoisia eritteitä päälleni kaaressa..

Alussa alapään tikit ja käveleminen sattui. Imettämisessä meni hetki, ennekuin pojan kanssa molemmat hoksattiin että kuinka se meillä toimii. Joskus väsytti, juu. Ja toisinaan pyykit ootti vuoroaan reippaaksi vuoreksi asti. Toisinaan ahdisti, kun tuntui että sitä heräs puolen tunnin välein ja ei ikinä enää saa unta. Saa sitä, eikä mee lapsen armeija-ikään asti sitä oottaessa
Mutta se vuosi, mitä oltiin yhdessä kotona ennenkuin palasin töihin, antoi mulle kyllä paljon, monella eri tavalla.

Niin kyllä, elämä muuttui. Mutta eihän muutos ole huono asia lain :)