Elämänmuutos ahdistaa! Onko kellään mitään positiivista sanottavaa?

Sutra37

Sutra37

Silmät suurina ihmettelijä
Itsellä on ensiodottajan loppuraskaus meneillään n. rv 36. Tietenkin elämä vauvan myötä muuttuu, tyhmempikin sen ymmärtää. Sivusta seurannut miten ihmiset ja niiden elämä on muuttunut, lukenut oppaita, kuunnellut kokemuksia. Sisäistetty on, ja se on ihan ok - lapsen saaminen on iso ja arvokas asia! Silti alkaa jurppimaan aika pahasti tämä joka tuutista tuleva "kaikki muuttuu"-mantra, varsinkin nyt kun aika lähestyy. Koko ajan kerrotaan joka suunnasta että ikinä et enää pysty tekemään mitään mukavaa elämässäsi, kun vauva on tullut, niin tulee semmoinen olo että maailmanloppu odottaa. Ja auta armias jos olisi mahdollista tavata ketään tuttua ilman että ne sanoo "nuku vielä kun voit", "tehkää yhdessä asioita vielä kun voitte" jne... Hyväntahtoista (ja varmasti totta), ymmärrän, mutta alkaa vähitellen masentamaan! Jopa vau.fi lähettää viime metreillä raskaana oleville sähköpostiviestin jonka pääteemana "Aika ennen lapsia - 25 asiaa jota kaipaan" - mitä hemmettiä, pitkä lista hyvistä asioista elämässä jotka loppuu vauvan myötä. Miksi?! Onko näin tarkoitus piristää unetonta ja kaikenlaisista krempoista potevaa valaskalaa? Alkaa ahdistaa! Miksi puhutaan pelkistä negatiivisista asioista?!

Olisko jollain mainita positiivisista elämänmuutoksia? Tietenkin jo lapsen saaminen ja uuden elämän alku on mahtava asia, mutta tarkoitan ihan käytännön asioita... Olis hirveen kiva kuulla semmossia tähän kohtaan! :)
 
Ymmärrän ahdistumistasi..
Halusin sanoa, että sinusta tulee just omanlaisesi äiti ja sinun lapsesi on ainutlaatuinen myös. Kukaan ei sitä voi tietää millaiseksi teidän arki muodostuu.

Itselleni oli todella onnellista aikaa se, kun lapset olivat pieniä. Nautin paljon siitä, että sain olla kotona, seurata heidän kehitystään ja kasvuaan, sekä tosiaan ihan vain elää sitä meidän näköistä elämää. Elämä oli stressivapaata ja melko huoletonta. Aikatauluja ei ollut, vaan edettiin "hetken mukaan". Monet aamukahvit join rauhassa ja katselin, kun luonto herää. Monena iltana saunoin ja tein grilliin tulet ja valmistelin itselleni herkkuja. Vietin paljon aikaa myös ystävien kanssa. En suorittanut äitiyttä, vaan nautiskelin siitä. Nautin lasteni seurasta, he ovat huipputyyppejä! On kunnia kasvattaa heidät, valmistella tähän maailmaan.

Vaikeina hetkinä tai väsyneenä ajattelin, että tämä on ohimenevää, hetken päästä on jo eri fiilis, sekä pidin mielessä kaikki ne asiat jotka ovat todella hyvin. Arvostin itse panostani lapsiini, sillä varmasti on ollut merkitystä kaikkeen. En myöskään suostunut ottamaan paineita ulkopuolelta. Jos meillä esimerkiksi oli sotkuista, tiskit tiskaamatta, pyykkikori täynnä ja leluja joka paikassa, totesin vaan, että omat unet ovat nyt tärkeimmät. Elämässä tosiaan tulee haasteita ja vaikeita hetkiä aivan kaikille, ei se ole vain perheellisten euoikeus.

Mä en ole kaivannut menneestä yhtään mitään. Elämä vie eteenpäin ja se on mielenkiintoista! Oma intuitio vahvistui lasten odotuksen ja syntymän myötä. Herkkyys havaita ympäristöä ja ihmisiä, sekä kaikkea olemassaolevaa. Koin kehittyväni ennenkaikkea henkisesti. Koin myös tietynlaista naiseuden juhlaa ja tyytyväisyyttä itseeni. Lujuutta, vahvuutta, lempeyttä ja rakkautta. Sain sellaisia eväitä ja oppeja, jotka ovat kantaneet pitkälle! Opin enemmän itsestäni ja siitä, mikä on minulle tärkeää. Pohdin asioista hyvin syvällisesti. Elämääni avautui kokonaan uusia ulottuvuuksia lasteni myötä. Todella nautin omasta olemassaolostani ja tehtävistäni, elämästä.

Valoisaa ja ihanaa taivalta Sinulle ja perheellesi! :Heartpink
 
Muokattu viimeksi:
Meidän iltatähtönen on nyt 2kk ikäinen. Isommat siskot (2kpl) ovat jo koululaisia. Kun odotin tätä nuorinta, muistelin nauttineeni kovasti isompien lasten vauva- ja pikkulapsi-iästä, vaikka lapset syntyivät alle 2 vuoden välein. Nyt voin sanoa, että muistin oikein! Olen ollut todella onnellinen nämä viimeiset 2 kk. On ihanaa kun lämmin pieni vauva tuhisee sylissä. Vauvan kehitys on niin nopeaa, että tuntuu, että melkein päivittäin hän tekee jotain uutta. On ihana seurata uuden ihmisen kehitystä. Olen nukkunut vaihtelevasti, mutta kun olen suhtautunut ajoittaiseen väsymykseen melko kevyesti. Hajamielisyyttä ja väsynyttä kikatusta on esiintynyt enemmän kuin ennen, mutta mieliala on tosi hyvä :) Vauva ei ole estänyt minua tekemästä mitään, mitä olen halunnut tehdä.

Ymmärrän, että joidenkin mielestä vauva-aika on tosi raskasta, ja etenkin sellaisissa tilanteissa, joissa vauva esim. itkee tosi paljon ja nukkuu ja syö huonosti näin varmasti on, mutta yhtä hyvin vauva-aika voi tulla olemaan elämäsi onnellisinta aikaa.

Kaikkea hyvää loppuraskauteesi, elä anna toisten kommenttien masentaa!
 
Mulle oli myös pikkukakkosen syntymä ja äitiysloma oikeastaan elämäni parasta aikaa. Esikoiselta kaikki oli uutta, joten hieman erilaista mutta nautin kyllä siitäkin ajasta. Me ei kyllä tehty elämästä vaikeaa vaikka olikin lapsi, ex tempore lähdettiin reissuun tai mökille jne ja kyllä siitä elämästä pystyy nauttimaan. Nyt 11 vuotta esikoisen syntymästä mietin mitä tekisin ilman lapsia. Kyllä ne vain tuo aika paljon sisältöä ja rakkautta elämään :) jos nyt vähän huoliakin ja murhetta mutta mikäpä ei tois. Elämä muokkautuu lasten kans erilaiseksi, en osaa enää edes kaivata puolille päivin nukkumisia. Ja kun lasten hoito järjestetään niin että myös isä osallistuu, pääsee tuulettamaan omaa päätään omiin harrastuksiin. Silloin tällöin irtiotto miehen kans ja lapset luotettavaan hoitoon niin kyllä se parisuhdekin siitä. Minusta on kyllä mukavaolla perheenäkin ja toisaalta onhan meillä iltaisin miehen kanssa yhteistä aikaa kun lapsilla on "järkevät" nukkumaanmenoajat. Toki joskus kaipaa sitä, että pystyis lähtemään yhdessä vaikka elokuviin ilman suurempia järkkäilyjä, mutta toisaalta, lapset kasvaa aika nopeasti joten en jaksa tuollaista juuri harmitella.
 
Ensinnäkin ihan kaikki ei muutu vaikka sitä toitotetaan. Edelleenkin voi tavata ystäviä, lukea, käydä kahvilla/syömässä, käydä lenkillä, lähteä matkalle ja tehdä monia muitakin asioita. Lapsen voi ottaa mukaan tai jättää toisen vanhemman hoiviin. En itseasiassa ole ikinä tajunnut sitä etteikö lapsen kanssa muka voi tehdä mitään. Vauvanhan voi ottaa moneen paikkaan mukaan. Eikä lapsen tulo myöskään poista miehen kanssa yhdessä vietettävää aikaa vaikka vähentääkin. Kahdenkeskistä aikaa voi viettää lapsen nukkuessa tai toisinaan niin että joku muu hoitaa lasta, jos vain tukiverkostoa löytyy (ja raaskii jättää lapsen hoitoon). Eikä lapsi poista toista vanhempaa, kyllä se on yhteistä aikaa silloinkin kun koko perhe on yhdessä. :) Minusta ainakin on todella mukavaa viettää aikaa miehen ja pojan kanssa kolmestaan.

En sano etteikö asiat muuttuisi, tietenkin muuttuu, tietenkään ei pysty tekemään ihan kaikkea lapsen kanssa, tietenkään aikaa ei ole niin paljoa. Mutta ei kaiken mistä on ennen lapsen syntymää pitänyt tarvitse kadota elämästä.

Lapsi tuo myös tullessaan paljon hyvää, mitä ei aiemmin ollut. Sen ihanan tunteen, kun pikkuinen on sylissä. Sen onnen, kun pikkuinen hymyilee. Sen ilon kun saa seurata pienen kehitystä. Ne monet onnelliset hetket lapsen kanssa tai perheenä. Lapsen kanssa myös voi mennä esimerkiksi perhekahvilaan tai vauvauintiin tai muskariin tai mikä sitten tuntuukaan omalta minne lapsettomana ei mene (no uimaan voi toki mennä). Siellä on paitsi kivaa touhuta lapsen kanssa, myös toisia vanhempia joiden kanssa voi turista - jopa ystävystyä. Samoin leikkipuistossa kun lapsi on tarpeeksi vanha. Meillä lapsi myös lisäsi ensin ulkoilua (vaunulenkkien muodossa) ja sitten ruuan terveellisyyttä. Pienelle kun haluaa tarjota terveellistä ruokaa ja samalla sitten itsekin syö terveellisemin... Niin ja ruokarytmi, enää ei tule syötyä miten sattuu, kun lapsi tarvitsee säännölliset ateriansa. Lapsen saanti on siis varsin terveellistä. ;) Sitten on vielä henkinen kasvu. Itse ainakin koen olevani paljon kypsempi nyt kuin silloin kun se viiva piirtyi testiin.
 
Ihan kuin ei vauvan tulo olis tarpeeksi positiivinen juttu. Okei, listaan muutaman jutun, mutta muistakaa että mä heräsin vasta...

-Pieruverkkarit, crocsit ja flanellipaita on täysin ok asu kauppaan.
-Maailma näyttäytyy aivan uudessa valossa. Oikeasti, koska viimeksi olet jaksanut ihmetellä pajunkissoja viimeksi? Vauvan kanssa moiset on maailman ihmeellisin asia. Taaperon kanssa syksyn ensipakkasten aiheuttamat jäätyneet lätäköt ne vasta onkin.
-Ei tarvitse mököttää bussissa vaan voit lapselle selittää maailman menoa.
-Tutustut uusiin ihmisiin.
-Tajuat vihdoin sen "on maailmassa monta ihmeellistä asiaa"-biisin sanat.
-Opit arvostamaan asioita jotka ennen häiritsi. Opit myös puhumaan täysin luontevasti näistä asioista.Esim pierut, kun vaihtoehtona on itkuisuus.
-ujoit menettävät epävarmuuttaan, on täysin luontevaa laulaa kaupassa.
-Lapset on luontaisia stand up-koomikoita.

Ja sit on ne pienet hienot jutut joita ei vaan voi selittää, vain kuvailla. Esim se fiilis ku lapsi vastaa hymyyn.
 
Mulla esikko on nyt 5kk, joten tuoreessa muistissa on tuo loppuraskauden ahdistus, vaikka itse en koskaan 36-viikolle ehtinytkään. Alku voi olla hankalaa, synnytys ei välttämättä mene niin kuin ajattelit, äitiys ei välttämättä tunnu heti ja kokonaisvaltaisesti siltä, miltä ajattelit. Tulet olemaan väsynyt ja itkuinen, mutta se pieni on siinä. Keskustelet hänen kanssaan aamuyöllä neljältä, että jos joku toinen valvottaisi sinua näin raa'asti, et kyllä hokisi hänelle kuinka paljon rakastat häntä. Mutta se pieni on sellainen ilon ja voiman lähde, että löydät itsestäsi ihan uusia kykyjä ja taitoja, sellaisia voimavaroja, joiden olemassaolosta et tiennyt. Ja lopulta se raskas vaihe, joka tuntuu kestävän ikuisuuden pituisesta minuutista toiseen, muuttuu hiukan hormonisumun peittoon jääneeksi menneisyydeksi, ja sinulle on nätisti yönsä nukkuva vauva, joka herätessään hymyilee sinulle, seuraa reippaasti mukana shoppailureissuilla ja kahvireissulla kavereilla.

Paras neuvo, jonka tällä lyhyellä kokemuksella voin antaa, on: Älä jumahda kotiin. Lähde liikkeelle heti, kun voimat siihen riittävät. Käy yksin (vauvan kanssa) ostoksilla, käy kavereiden (ja vauvan) kanssa kahvilla, katsele telkkaa, selaa nettiä, lue kirjoja, kyllä se pieni tulee siinä mukana. Ainoa, mitä vauvan myötä oikeasti menettää, on ne tyhjät tunnit, jolloin koomasi sohvalla ja manaili, kun ei saa mitään aikaan. Sellaiseen ei ole enää varaa. Kaiken oikeasti tekemisen arvoisen ehtii kyllä tehdä, ja kuten aiemmin jo sanottiin, apua saa pyytää. Jos raaskii, vauvan voi jättää mummolaan siksi aikaa, kun itse käy toisen puoliskon kanssa syömässä tai leffassa. Suurempi kysymys on, raaskitko tarttua kaikkiin tilaisuuksiin "elää omaa elämää" niin kuin ennen. Todennäköisesti ihan itse vapaaehtoisesti valitset useammin kuin kerran vauvan kanssa tsillailun jonkin ennen niin houkuttelevan menon sijasta. Elämä ei lopu vauvan tuloon, se muuttuu. Itse en ainakaan ymmärrä, miten ennen vauvan tuloa selvisin ilman tuollaista jokapäiväistä energialähdettä.
 
Saimme mieheni kanssa viime vuonna kaksi rakasta poikaa (esikoinen nyt 13kk ja kuopus 3kk). Vaikka kaksi pikkuista pitää kiireisenä on jokaiseen päivään sisältynyt paljon hupaisia hetkiä lasten kasvaessa ja oppiessa uusia asioita, anoppini kysyi huumorimielessä mieheltäni onko elämämme nyt yhtä helvettiä johon sai pojastaan vastauksen: vaikka elämä on muuttunut ei hän enää haluaisi palata aikaan ennen lapsia :)
 
Onnea loppuraskauteen. Nauti synnytyksestä ja ota heti sairaalassa paljon kuvia jos ehdit. Mua harmittaa kun synnytys oli niin nopea ja en saanut kauheasti kuvia salista.. Kaikilla ihmisillä on niin erilaiset pikkulapsiajat, että ei kannata kauheana ressata ja toisten neuvoja voi kuunnella mutta itse tietää parhaiten mikä sopii sinun perheelle.

Minulle äidiksi tuleminen oli tosi luonnollista. Silti jotenkin olin ihan pöllämystynyt, että naiset ovat vuosia tulleet äideiksi ja kuinka iso työ se on kasvattaa lapsia. Vauvani on nyt puolivuotias. Ei ole samanlaista päivää. Yhtälailla saatoin olla masentunut lapsettomana kuin lapsellisena :) Vauva on tuonut oikeasti vain positiivista elämääni, vaikka on oikeasti työ minulle.

Kaverillani on samanikäinen vauva, joka syö ja nukkuu. Minun vauva on koko ajan iholla, vaikka olen kuunnellut tämän kaverini kasvatusohjeet kuinka minäkin voisin saada vauvastani rauhallisen ja sellaisen möllykän, joka möllöttää leikkimatolla ;) Vauvatkin on persoonia. Hyvää kevättä!!!! <3
 
Noni, kuinka suuri ero onkaan kun kuuntelee välillä positiivisia asioita! :) ISO KIITOS kaikille kirjottaneille :Heartred Yöllä unettomana kirjottelin, ja kun heti aamulla luin Mesiangervon kirjoituksen niin tuli niin parempi mieli! Melkein teki mieli printata ja pistää seinälle muistutukseks :) Minua lohduttaa kaikkein eniten tämä yksinkertainen asia että jokaisesta saa tulla omanlaisensa äiti, ja että riittää että keskittyy siihen mitä omassa elämässä on, eikä liikaa kuuntele muiden ennustuksia. Tätä ei saisi unohtaa!

Ehkä tämmösiin fiiliksiin osittain vaikuttaa minkälainen tausta on. Itse asuin sinkkuna melkein 15 vuotta ja nyt 1,5 vuoden aikana olen vaihtanut paikkakuntaa, muuttanut miehen luo, ja vielä raskaana. Paljon ihania elämänmuutoksia lyhyessä ajassa, ja vaikka ovat toivottuja niin silti ne välillä aiheuttavat henkistä hikkaa. Tuntuu että "vanhan" koiran pitää oppia paljon uusia temppuja lyhyessä ajassa. Ja vaikka olen aina tuntenut että haluaisin joskus omia lapsia, niin en ole ikinä potenut vauvakuumetta tai muutenkaan ollut paljoa vauojen kanssa tekemisissä. Niin ehkä tämä jännittää ja tuntuu isolta muutokselta senkin takia... Toisaalta olen kuullut että myös kauan lasta yrittäneet ja toivoneet voivat yhtä hyvin kokea samankaltaista muutosahdistusta raskauden aikana, joten ehkä se kuuluu asiaan. Taitaa olla henkisen kasvun myllerrystä tämmöinen.

Kiitos vielä positiivisista kokemuksista ja tsempeistä! Arvostan. Täytyypä itse yrittää muistaa kohdata raskaana olevia samanlaisella positiivisuudella, eikä vain pelotella vaikeilla asioilla.

Hyvää kevättä kaikille! Positiivisia asioita saa kyllä jakaa enemmänkin :)
 
Ihanaa, että mielesi jo piristyi! :)

Tottakai lapsen saaminen on iso elämänmuutos, sitä ei käy kieltäminen laisinkaan. Ei se kuitenkaan automaattisesti ole negatiivinen muutos :)Minä olen nauttinut suunnattomasti tästä ajasta, jonka tähän mennessä olen esikoiseni kanssa saanut viettää kotona. Koskaan elämässäni en ole näin paljon "päässyt paikkoihin" ja harrastanut mielekkäitä juttuja. Tottakai vauva on jokapaikassa mukana, mutta se on ainakin minulle täysin luonnollista.

En ymmärrä heidän motiiviaan, jotka kokevat tarpeellisesti noiden negatiivisten mantrojen hokemisen. Ylipäätään äitien pitäisi olla toistensa tukena enemmän, eikä kilpailla siitä kenen vauva nyt on kaikkein rauhallisin ja kehittynein ja parhaiten nukkuva... lapset kun ovat yksilöitä ja se on ihanaa! Kaikki yhtä arvokkaita.

Itse voisin sanoa täysin vastakkaisesti: kun lapseni syntyi, niin elämäni ei suinkaan loppunut, silloin se vasta alkoi :Heartred Kuten Furaga hienosti kirjoittikin, niin pitkään aikaan elämä ei ole ollut näin ihmeellistä, kun toiselle kaikki on suurta ihmetyksen aihetta ja ilo syntyy niin mahdottoman pienestä :love7

Tsemppiä loppuraskauteen!
 
Mä en ole koskaan ollut lapsirakas. Oon ollut aika ehdoton, ettei koskaan lapsia eikä miehenikään lapsista ole niin perustanut.

Veljelläni on kaksi lasta ja sitä kautta lähemmin päässyt tutustumaan siihen maailmaan, mutta eipä se elämä ole houkuttanut, sillä olen äärimmäisen tarkka vapaudestani enkä pidä että minussa riiputtaan :D Elämäni on hyvää just näin - saan elää itselleni. Näin ajattelin.

Kunnes viime syksynä -15 jostain kumman syystä mieleeni tupsahti ajatus jälkikasvusta. Aloin siitä miehelleniki puhumaan, että mietis nyt, se ois meidän luomus ja olis mielenkiintoista seurata millainen persoona sieltä syntyis. Että enemmänkin ajattelin asiaa biologisena ihmeenä kuin vauvakuumehuuruisena :D No siinä mieskin pikkuhiljaa alko lämmitä ajatukselle.
Hormonaalisen ehkäisyn jätin pois -14 syystä, etten halua kehooni mitään ylimääräistä schaibaa. Vuodenvaihteessa olin varma, että nyt olen raskaana sillä menkkakivut alkoivat viikkoa ennen ja kiertoni on ollut poikkeuksetta säännöllinen ja olot olivat niin erikoiset ja oli ihme tiputteluvuotoakin. Molemmille aika järkytys et ei helvetti, onko tosiaan käynyt niin että olen raskaana. Aloin sopeutua ajatukseen, kunnes ne menkat sit alkoikin ja olin suoraan sanottuna hyvin pettynyt.

Siinä sit konkretisoitui, että olen valmis muutokseen ja ottamaan vanhemmuuden vastaan. Onhan tässä elo ollut tätä samaa jo kauan, ja kaipaan vaihtelua.

Helmikuun alussa tärppäs sitten heti ja tässä sitä ollaan :D

Ja se mitä haluan kertoa, etten voi sietää pullamössöäitejä, jotka elää vain lapsilleen ja unohtavat itsensä ja oman elämänsä. Ehkä pelkona, on ollut se että minustakin tulee sellainen ja siksi en halua lapsia. Mutta mihinkäs minä tästä muuttuisin, edelleen liikun luonnossa koirieni kanssa -lapsi tulee sitten siellä mukana. Tietysti lapsi tulee olemaan ensisijalla, mutta en identisoidu vain kotiäidiksi joka istuskelee mammakerhoissa keskustelemassa kakan koostumuksesta. Olen todellakin omalla tavallani äiti ja varmasti paras just omalle lapselleni. Miksi yrittäisin sulloutua johonkin muottiin mikä ei ole minulle tarkoitettu ja voisin pahoin jonain toisena.

Oho tulipa pitkä, sekainen stoori :D
Tsemppiä aloittajalle, asioilla on tapana järjestyä! :) <3
 
Ihania kirjotuksia kaikilta, kiitos myös täältä suunnalta! Oon nimittäin huomannut ton ihan saman, että sitä jaksetaan joka paikasta muistuttaa minkälainen muutos tulee olemaan- negatiivisella tavalla. Ja ihmettelen että niitä letkautuksia tulee ihmisiltä, joilta ei uskoisi ja joilla on omat ihanat lapset niin silti... "Sit ei enää mennäkkään noin vaan, sit ei enää tehdäkkään näin, nauti nyt vielä kun kohta ei sitten enää, siihen loppui tein toi ja tää..." Todella ärsyttävää! Meiltäkin kun tää oli ihan suunniteltu ja toivottu juttu niin eiköhän näitä asioita olla mietitty, miksi sitä pitää muiden jankata?! Josko muutenkin on iso muutos edessä ja joutuu paljon miettimään ajatuksiaan niin nää ei ainakaan auta asiaa. Meillä ainakin ajatus on se, että elämä muuttuu ja varmasti monet asiat ns. myöskin tavallaan vaikeutuu ja on totta ettei kaikkialle enää noin vaan lähdetä. Entä sitten? Elämä jatkuu erilaisena ja eletään sen mukaan. Toivon että yhäedelleen liikutaan jne, lapsen kanssa ja välillä ilman lasta kun tukiverkostoja löytyy. Ei kaikesta tarvii tehdä niin vaikeaa. Onneksi ympärillä on paljon jo lapsiperheitä, esimerkkejä niistä menevistä ja "ongelmattomista" perheistä. Sekä niistä missä asioista tehdään hankalia... Ei sillä, enhän voi tietää minkälaista meillä tulee olemaan ja voi olla että monet ajatukseni ja sanomani joudun vielä kumoamaan, mutta nää on mietteitä tällä hetkellä. :) haluan olla hyvä äiti, mutta haluan olla muutakin kuin äiti. Elämä jatkuu, toivottavasti vielä paljon parempana vaikka asiat on nyttenkin ihanasti <3 täällä siis rv 18+5. Ymmärrän nyt että on hyvä et raskauden kesto on 9kk. Paljon on ajatuksia ja valmistumista tulevaan. Tsemppiä kaikille, varsinkin aloittajalle! :) teit hyvän ketjun, monesti ärsyyntynyt samoista asioista ja nää positiiviset asiat pitäisi tosiaan melkein tulostaa ja voisi aina tilanteen tullen lukaista läpi <3
 
Täällä tuhisee päiväunillaan reilu kolmekuinen. Mua pelotti vauvan saanti, koska just hoettiin et sit sitä ja sit tätä ja ei oo aikaa millekkään. Olin tosi stressaantunu ja väsyny loppuraskaudesta vaan sen takia et pelkäsin et kohta pitäis olla jotain mihin pelkäsin etten kykene. Noh, synnytys ei menny toivotusti, mut tuloksena aivan ihana terve vauva, viikkoja tais olla 38+5 jos hajamielisyydeltäni oikein muistan. Sairaalassa en myöskään tykännyt olla, mut johtunee omista mielenterveydellisistä syistä, en oo hyvä sosiaalisissa tilanteissa, vieraissa paikoissa, vieraiden ihmisten seurassa. Sekin ja muut masennusongelmani pelottivat. Nooh kun kotiuduttiin niin kaikki on vauvan kanssa mennyt hyvin. Tolla isimiehellä nyt oli joku pieni identiteettikriisi siinä alussa mut on tuokin tasaantunut. Meillä on aikaa toisillemme, ollaan nukuttu tosi hyvin verrattuna siihen mitä odotin (alussa heräs n.3 kertaa yössä ja nyt noin kerran ja nyt on alkanut pikkuhiljaa nukkua säännöllisiä päiväuniakin). Ihan yhtälailla on kavereita nähty ja saunassa käyty. Miehen kanssa tosiaan vietetään jopa enemmän aikaa nyt yhdessä. Pikku-ukko on oikein mainio tapaus, sydämen sulattaja ja tuo niinä väsyneinäkin päivinä hymyn naamalle. Oon vielä nuori, edelleen pelottaa tuleva, pelottaa, ettei pystyiskään suojelemaan lasta pahalta, pelottaa, että hälle kävis jotain. Mut sitä suuremmalla syyllä on hyvin onnellinen kaikesta ja nauttii vauvasta, odottaa minkälainen persoona hänestä kasvaa. Oma lapsi on jotain, mihin syntyy sellainen tunnesuhde jota on hyvin vaikea sanoin kuvailla. Kyllä täälläkin sosiaaliahdistuneisena ihmisenä nykyään lässytetään julkisesti vauvalle, olo on itsellä itsevarmempi ja helpottaa tietää mihin suuntaan on elämässään menossa.
Lapsensaanti itselle oli siis lopulta kuitenkin enemmän vapauttava tekijä, en ole enää niin eksyksissä.
 
Ja lisään vielä, että vaikka itse en halua olla se pullantuoksuinen niin ei tarkoita kuitenkaan etteikö sellainen saisi olla :D Mutta siis ettei olettamus ole se, että jokaisen on oltava. Tai tiedä vaik musta semmonen tuliski :D (NOT)
Mutta annetaan kaikkien kukkien kukkia :)
 
Tästä saa kyllä paljon voimia... :) Olipa hyvä idea kirjottaa tänne näitä fiiliksiä. Voin samaistua niin moniin kirjoituksiin... Kyllä mulle ainakin on tullut tarpeeseen tämä (kohta) 9 kk. Mutta vaikka raskaus on ollut henkistä prosessia niin aivan ihanaa aikaa on ollut, olen ollut kyllä niin ylpeä mahastani. Hah, vaatteetkin näyttävät kaikki hyviltä päällä, kun mahaa ei tarvitse piilotella vaan saa ylpeydellä pullistella :)

En tiedä, mutta ehkä "pelottelulla" voi olla tehtävänsäkin... Itse olen semmonen että varaudun aina pahimpaan, niin että kun tilanne sitten ei olekkaan niin paha, niin saan positiivisesti yllättyä. Toiset ihmiset ovat taas luonteeltaan positiivisempia, eivätkä halua pyöritellä mielessään hankaluuksia etukäteen. Ainakin yksi tuttu (positiivinen) äiti kertoi että hänelle oli ollut shokki kuinka iso muutos lapsi oli, ja että se oli tuntunut alussa tosi raskaalta kun hän ei ollut siihen varautunut. En tiedä sitten oliskiko hän hyötynyt enemmästä "varoittelusta", vai olisiko se edes auttanut...? Itse kun jo luonnostaan vähän varautuu pahimpaan, niin ulkopuolelta tuleva negatiivinen virta tuntuu sen päälle musertavalta, ja sitä kaipaa vastapainoksi näitä positiivisia asioita. Tosin uskoisin että useimmat hyötyisivät tämmösistä positiivisista asioista enemmän kuin negatiivisista...

En ole aikaisemmin harrastanut tämmöisiä foorumeita, mutta nyt huomaa kuinka arvokasta täältä saama tuki voi olla! :Heartred
 
Ehkä monet tuolla ylenmääräisellä pelottelulla haluaa jotenki sanoa ei sitä, että elämä loppuu, mutta sen että sitä joutuu alkaa ajattelemaan useissa asioissa kuitenkin jonkun toisen tarpeita ennen omiaan, onhan se aika iso muutos elämään.
 
Me saimme marraskuussa ihanan pienen tyttären ja vaikka välillä on ollut rankkaa, mutta pääosin tää aika on ollut kuitenkin aivan ihanaa. Suoraan sanottuna mä en oo ikinä ollut näin onnellinen ja vaikka välillä kuinka väsyttää, niin kyllä tää meidän pieni ihme antaa valtavasti voimaa. ❤ Mulle moni sanoi raskausaikana, että nauti kun vielä voit omasta ajasta ja nuku kun vielä voit ja tuli sellainen olo itsellekkin, että vauvan saannin jälkeen mä en enään pääse ikinä minnekkään ja valvon kaikki yöt. Todellisuudessa yöt kylläkin muuttuneet vauvan saannin jälkeen siten, etten enää nuku sitä 8-9 tuntia putkeen vaan herään 2-4 krt yössä syöttämään lapseni, mutta en koe olevani mitenkään yliväsynyt heräämisten takia. Ja toki nukun päiväunet vauvan kanssa yhtäaikaa, jos väsymys alkaa painaa liikaa päivällä. No sitten se oma aika, niin onhan sekin vähentynyt, mutta mulle riittää nykyään se, että pääsen käymään kaupassa ja kuntosalilla 1-2 krt/ vkossa ihan itsekseni, enkä mä edes malttaisi olla useampaa tuntia erossa meidän vauvasta. Vauvan kanssa pääsee kuitenkin liikkumaan aika hyvin, vaikkakin se mua alussa pelotti, että entä jos vauva alkaa itkemään esim. Bussissa tai kaupassa, mutta kaikesta oon selvinny ja itteä ainakin piristänyt kovasti, kun oon päässyt kotoa välillä pois. Meidän parisuhteelle vauvan saaminen on tehnyt hyvää ja se on lähentänyt meitä entisestään. Eli ei se vauvan saaminen ole aina niin kauheata mitä moni antaa ymmärtää tai sitten meillä on vaan tosi helppo ja kiltti vauva. ;)
 
Takaisin
Top