Elämää 28 päivää kerrallaan
On raskasta elää elämäänsä 28 päivän sykleissä. Toive raskautumisesta ja vauvasta pyörii jatkuvasti mielessä. Tutumpaakin tutumpi on lause, ettemme saa lasta, koska mietin asiaa liikaa. Miten voisin olla miettimättä? Elän elämääni lyhyissä, säännöllisissä sykleissä; ensimmäinen kiertopäivä - menkat alkavat, viikko menee harmitellessa ja seuraava viikko odotellessa ovulaatiota. Ovulaatio tulee ajallaan ja ilmoittaa itsestään selvästi alavatsan jommankumman puolen kivuilla. Ovulaatiotesti varmistaa kivun olevan oikeassa. Rakastellaan, pidetään tyynyä takamuksen alla ja toivotaan, että jos kaikki nyt olisikin onnistunut.
Menee viikko ovulaatiosta jolloin alkaa rinnan arastelut – merkkinä joko ajallaan tulevista menkoista tai ehkä jopa raskaudesta. Sitten alkaa viimeinen piinaviikko – viikko jolloin mietin miten kertoisin ihanasti uutisen vauvasta miehelleni jos olisinkin raskaana? Kertoisinko ystävilleni heti ja miten kertoisin isovanhemmille jotka jo kovasti odottavat lasta tulevaksi. Samat ajatukset käyn päässäni joka ikinen kuukausi. Kierto lähenee loppuaan.. kunnes ne taas alkavat. Suuri pettymys, katkeruus ja viha tulevat. Miksi ei vieläkään? Mikä minussa on vikana? Miksi muille mutta ei meille? Sitten tulee sukulaisten ja tuttavien kommentit; millonkas teille se toinen tulee?
Mies sanoo samat sanat joka kuukausi; kyllä me vielä toinen vauva saadaan. Mutta hän ei ymmärrä. Hän ei koe sitä niin konkreettisesti kuin minä. Hän ei elä elämäänsä syleissä kuten minä. Kuinka onnellinen hän onkaan.. Hän ei myöskään näe konkreettisesti
sitä kuinka vauvahaaveet valuvat muutaman päivän ajan siteiden mukana roskikseen..
Kuvitellut raskausoireet ovat onneksi jo loppuneet nyt kun yritystä on takana seitsemän kuukautta. Ensimmäisinä kuukausina koin ”raskausoireet” joka kierrossa. Milloin paleli, milloin väsytti, kuvotti, päätä särki, suussakin maistui oudoilta, rintoja arasti, närästi, vihloi masua, röyhtäytti ja mielialat vaihtui. Nyt ne ovat onneksi jääneet pois. Silti joka kuukausi elän hyvin toiveikkaana ja mietin valmiiksi miltä ne kaikki neuvolakäynnit tuntuisivat, miltä tulevan vauvan sydänäänet kuulostaisivat, miltä ensimmäiset potkut tuntuisivat.
Kateus on hirveä tunne. Kateutta tunnen joka kuukausi. Tunnen sitä kun menen tueksi parhaan ystäväni rakenneultraan toivoen, että se voisi olla minun ultrani. Kun olen harjoittelussa naistentautien osastolla ja näen ultrassa kahdeksanviikkoisen sikiön, jonka elämä tulee päättymään pian parin pillerin jälkeen. Olen taas kateellinen. Sekin voisi olla minun vauvani, joka saisi jäädä sinne köllöttelemään rauhassa.. Minulla ei ole aborttia vastaan mitään, mutta väkisinkin tuntuu epäreilulta kuinka toiset toivoo ja odottaa ja toiset abortoi, koska vauva ei sovi juuri silloin elämään.. Olen kateellinen kun luen palstalaisten plussausuutisia toivoen että ne olisivat minun kirjoittamiani. En toivo kenellekään odottajalle mitään pahaa ja toivon totisesti, että kaikilla raskaus menisi hyvin, mutta koska olen niin kietoutunut tähän omaan vauvahaaveeseeni ja elämään elämääni 28 päivää kerrallaan minun on vaikea aidosti iloita muiden puolesta.
On raskasta elää elämäänsä 28 päivän sykleissä. Toive raskautumisesta ja vauvasta pyörii jatkuvasti mielessä. Tutumpaakin tutumpi on lause, ettemme saa lasta, koska mietin asiaa liikaa. Miten voisin olla miettimättä? Elän elämääni lyhyissä, säännöllisissä sykleissä; ensimmäinen kiertopäivä - menkat alkavat, viikko menee harmitellessa ja seuraava viikko odotellessa ovulaatiota. Ovulaatio tulee ajallaan ja ilmoittaa itsestään selvästi alavatsan jommankumman puolen kivuilla. Ovulaatiotesti varmistaa kivun olevan oikeassa. Rakastellaan, pidetään tyynyä takamuksen alla ja toivotaan, että jos kaikki nyt olisikin onnistunut.
Menee viikko ovulaatiosta jolloin alkaa rinnan arastelut – merkkinä joko ajallaan tulevista menkoista tai ehkä jopa raskaudesta. Sitten alkaa viimeinen piinaviikko – viikko jolloin mietin miten kertoisin ihanasti uutisen vauvasta miehelleni jos olisinkin raskaana? Kertoisinko ystävilleni heti ja miten kertoisin isovanhemmille jotka jo kovasti odottavat lasta tulevaksi. Samat ajatukset käyn päässäni joka ikinen kuukausi. Kierto lähenee loppuaan.. kunnes ne taas alkavat. Suuri pettymys, katkeruus ja viha tulevat. Miksi ei vieläkään? Mikä minussa on vikana? Miksi muille mutta ei meille? Sitten tulee sukulaisten ja tuttavien kommentit; millonkas teille se toinen tulee?
Mies sanoo samat sanat joka kuukausi; kyllä me vielä toinen vauva saadaan. Mutta hän ei ymmärrä. Hän ei koe sitä niin konkreettisesti kuin minä. Hän ei elä elämäänsä syleissä kuten minä. Kuinka onnellinen hän onkaan.. Hän ei myöskään näe konkreettisesti
sitä kuinka vauvahaaveet valuvat muutaman päivän ajan siteiden mukana roskikseen..
Kuvitellut raskausoireet ovat onneksi jo loppuneet nyt kun yritystä on takana seitsemän kuukautta. Ensimmäisinä kuukausina koin ”raskausoireet” joka kierrossa. Milloin paleli, milloin väsytti, kuvotti, päätä särki, suussakin maistui oudoilta, rintoja arasti, närästi, vihloi masua, röyhtäytti ja mielialat vaihtui. Nyt ne ovat onneksi jääneet pois. Silti joka kuukausi elän hyvin toiveikkaana ja mietin valmiiksi miltä ne kaikki neuvolakäynnit tuntuisivat, miltä tulevan vauvan sydänäänet kuulostaisivat, miltä ensimmäiset potkut tuntuisivat.
Kateus on hirveä tunne. Kateutta tunnen joka kuukausi. Tunnen sitä kun menen tueksi parhaan ystäväni rakenneultraan toivoen, että se voisi olla minun ultrani. Kun olen harjoittelussa naistentautien osastolla ja näen ultrassa kahdeksanviikkoisen sikiön, jonka elämä tulee päättymään pian parin pillerin jälkeen. Olen taas kateellinen. Sekin voisi olla minun vauvani, joka saisi jäädä sinne köllöttelemään rauhassa.. Minulla ei ole aborttia vastaan mitään, mutta väkisinkin tuntuu epäreilulta kuinka toiset toivoo ja odottaa ja toiset abortoi, koska vauva ei sovi juuri silloin elämään.. Olen kateellinen kun luen palstalaisten plussausuutisia toivoen että ne olisivat minun kirjoittamiani. En toivo kenellekään odottajalle mitään pahaa ja toivon totisesti, että kaikilla raskaus menisi hyvin, mutta koska olen niin kietoutunut tähän omaan vauvahaaveeseeni ja elämään elämääni 28 päivää kerrallaan minun on vaikea aidosti iloita muiden puolesta.