Täällä esikoisen yk4, ensimmäinen plussa ja samalla ensimmäinen kemiallinen raskaus.
Tein torstaina selkeän positiivisen testin (dpo14) ja voi sitä onnen, ilon ja liikutuksen määrää. Tää vuosi on ollut kokonaisuudessaan tosi vaikea oman rintasyöpäepäilyn ja vanhempani kuoleman vuoksi, ja tuntui, että vihdoin saadaan iloita ja kertoa ilouutisia myös perheelle. Ehdittiin nyt loppuviikon aikana suunnitella ja fiilistellä kymmeniä ja kymmeniä asioita miehen kanssa liittyen raskauteen ja kevätvauvaan. Lauantaina tein aamuvirtsasta testin, ja se oli tummunut hiukan tuohon torstain testiin verrattuna.
Tänään sunnuntaina jokin vaisto käski tehdä uuden testin, ja siinä näkyikin enää haalea viiva. Toistin testin vielä päivällä uudelleen, ja tulos oli sama. Koko päivä on mennyt itkiessä, tsempatessa, ja sitten taas itkiessä. Jo muutamassa päivässä ehti iloita ja nauttia niin kovasti toivotusta raskaudesta, ja nyt matto vedettiin jalkojen alta. Kaikki tuntuu niin surulliselta ja epäreilulta. Vuotoa ei vielä näy, ja ahdistaa jo valmiiksi, kauanko vuodon alkuun menee aikaa ja milloin mahdollinen seuraava plussa tulee, vai tuleeko sitä lainkaan. Hitto, miksi tän pitää olla näin vaikeaa?
