Avioliitoista

O

OrigO

Oman äänensä löytänyt
Ajattelin aloittaa tämän aiheen nyt pinnalla olevan sukupuolineutraalin avioliittolain takia.
Mitä ajatuksia tämä herättää?
Tahtoisin myös keskustelua avioliiton "tarpeesta", etenkin vauvaa odottavilla, ja jo lapsia omaavilla pariskunnilla.
Itse elän avoliitossa maha-asukkini isän kanssa, enkä näe avioitumiselle mitään syitä.
Itse asiassa, hieman anarkistina vastustan omakohtaisesti parisuhteiden eriarvottamista juridisesti, jos pari itse valitsee elää yhdessä ilman moista, esim. perinnönjaollista sitoumusta.
Monet tahot kuitenkin pyrkivät painostamaan pariskuntia avioliitto-traditioon mm. uskonnolliset piirit, suku, jne.

Miten olette päätyneet naimattomuuteenne/avioliittoon?
Kuinka näette asian, olisiko hyvä jos yhdessä elävät, yhteisiä lapsia hankkineet solmisivat avioliiton tradition tai juridiikan tähden?
 
Mun mielestä se on väärin, että jos suomessa haluaa olla kumppanin kanssa tasa-arvoinen ja turvattu,
niin täytyy mennä avioon.
Tämän turvan takiahan todella monet menevät naimisiin, esimerkiksi juuriki ennen lapsen syntymää.
Minun tuttavapiireissä nähnyt monta maistraatti vihkimistä maha pystyssä, suurin osa nyt eronneet.
Tai sitten että mennään naimisiin, ei tarvitse tunnustaa ja todistella isyyttä !
Hei haloo, naimisiin "kuuluu" mennä rakkaudesta puolisoa kohtaan.
Naimisiin mennään jos itse niin haluaa, en näe mitenkään pakollisena edes avioitua.
Jokainen saa tehdä oman valintansa.
Ja mun mielestä avioliitto pitäisi olla mahdollinen kaikille sitä haluaville, sukupuoleen katsomatta.

Itse olen naimisissa, pelkästä rakkaudesta naimisiin mennyt aikoinaan.
Se on ollut minulle tärkeä juttu, se oli meidän juttu.
Yrityksen olemme aloittaneet vasta häiden jälkeen,
senkin "yllätyksenä", emme siis suunnitelleet asiaa sitä ennen.
Tuli vain olo, että katsotaan mitä tuo tullessaan, tästä liki 2 vuotta ja nyt
kolmatta kertaa raskaana toivoen tämän kestävän.
 
Itse menin naimisiin rakkaudesta ja kun koin olevani valmis sitoutumaan. Uskoni vaikutti myös sen, etten halunnut heilutella peittojakaan ennen häitä. Juu tiedän olevani kummajainen.

Myöhemmin olen tajunnut että laillisestikin avioliitto on kannattavampi. Ainahan ihminen ajattelee, ettei mulle koskaan mitään tapahdu, vain muille... mutta JOS sitten jotain tapahtuukin, esim. mies kuolee auto-onnettomuudessa, omaisuuden jako on todella vaikeaa. Ja pahin mitä olen kuullut, on just sitä, että toinen kuoli, ja kun asunto oli kuolleen omaisuutta, omaiset vaihtoivat lukot ym. ja avopuoliso jäi taivasalle yllättäen. Avioliitossa puolisolla on asumisoikeus taloon. Jos on ala-ikäisiä lapsia, kannattanee tehdä avioehto, jottei joku viranomainen ota haltuunsa lasten perintöä siihen asti kun ovat aikuisia. No nää on mutkikkaita, mutta mieheni osais kertoa niistä paremmin.

Ja olen kuullut, että avioliitto tuntuu turvallisemmalta, vaikkei se muka olis kun vain nimi paperissa. Mutt jokainen tekee kuin tykkää.
 
Me mentiin aika nuorina naimisiin (22v ja 21v), koska molemmat sitä haluttiin ja yhdessä oltiin oltu kolme vuotta. Tuntui luontevalta asialta ja sitä se tämän reilun kahdeksan avioliittovuoden aikana on ollutkin [:)] Ihana mies mulla enkä vaihtaisi mistään hinnasta!
 
Osa kavereista oli vähän hämmentyneitä, jokunen sanoi päin naamaakin että onko järkee noin nuorena mennä. Lähisuku oli innoissaan, kai huomasivat miten hyvin sovitaan yhteen [:D] Kaukaisemmilta sukulaisilta tuli sitten negatiivistakin palautetta, mutta ääni kellossa on muuttunut matkan varrella. Hah, olinpas oikeessa [;)]
 
Meillä ei lapsia ollut naimisiin mennessä ja vasta nyt on ensimmäinen raskaus alkumetreillä.
 
Yhdessä ollaan oltu kohta 8 vuotta ja avoliitossa siitä 6,5v ja nyt päätettiin antaa lapsen tulla jos on tullakseen. Kihloissa ei olla koska mä en suostu menemään kihloihin, kihlat kun ovat lupaus avioliitosta eikä mun mielestä kihloihin mennä vaan sen takia että se on kivaa tai muoti-ilmiö. Miehen kanssa taas ollaan eri mieltä häistä; mä haluaisin, hän ei näe mitään syytä miksi. Tosin, mä haluan joko kunnon häät tai sitten ei mitään, vaikka saisin varmaankin miehen suostuteltua maistraattihäihin (ilman juhlia). Pakottavaa tarvetta naimisiin menolle en tunne, en lapsen taikka minkään muunkaan takia.
 
Mulle itselle on aina ollut selvää, että jos löydän sen oikean, niin haluan naimisiin. Siksi että uskon avioliittoon. Uskon varmaan siksi siihen, koska vanhempieni avioliitto oli vahva (kuolema erotti) ja isovanhempani ovat avioliiton kaunis esimerkki. Koin itse lapsena turvalliseksi sen, että vanhempani olivat naimisissaja 100% sitoutuneet toisiinsa. Toki niin voi varmasti olla ilman avioliittoakin, mutta näin meidän lapsuudenkodissa. Lisäksi koen itse oloni turvallisemmaksi avioliitossa, koska koen että molemmat siinä hetkessä annettiin lupaus itsellemme ja toisillemme. Olen myös luterilainen ja uskon Jumalaan. Joten avioliitto on myös tärkeä sitä kautta.

Mieheni ei pitänyt avioliittoa mitenkään tärkeänä. Ilmoittikin aika alkuvaiheessa, että ei aio koskaan mennä naimisiin. Mäpä siinä sitten itkut tirautin, koska tiesin löytäneeni sen oikean. Mutta kummasti miehelläkin ajan saatossa ääni muuttui. Halusi pitää mut ja mä halusin naimisiin, niin minkäs teet. [;)] Nyt ollaan oltu 3 vuotta yhdessä, joista vuosi naimisissa. Pidettiin vain pienet häät, koska en itse tykkää olla keskipisteenä ja toisaalta mulle häitä tärkeämpi oli nimenomaan se, että ollaan nyt avioliitossa.

Miehen "myöntymiseen" vaikutti myös järkisyyt. Ostettiin talo ja pohdittiin, että jos jompi kumpi kuolee, niin toinen ei perisikään toista. Okei, oltais voitu tehdä testamenttikin, mutta lähes sama vaivahan siitä oli, että sanottiin tahdon. [:D]

Millään tavalla en koe muiden ratkaisuja tai paristuheita vähemmän pätevinä. Tämä vain oli henkilökohtaisesti ainoa oikea ratkaisu mulle. Ja siten kai meidän kaikkien pitää elää, että elämme niin kuin oma sydän käskee ja mihin itse uskomme. Kaveriperheitä löytyy ilman avioliittoa ja useampikin lapsi. En millään tavalla katso sitä pahalla. Pääasia että he ovat onnellisia. Lisäksi tuttavapiiriini kuuluu myös "sateenkaariperheitä". Ja olen onnellinen, että he ovat onnellisia. :)
 
Mulla on kans vanhemmat ja isovanhemmat onnellisesti naimisissa kun taas avokilla näin ei ole. Tosin, en osaa 100% varmasti sanoa vaikuttaako se ja kuinka paljon meidän eriäviin mielipiteisiin naimisiinmenosta.
 
Nobody, mun mies ei ollut myöskään kovin onnistuneita avioliittoja läheltä seurannut ja sanoikin suoraan, että aikoinaan siksi päätti, että naimisiin ei mene. Jotenkin, että jos ei mene naimisiin, niin ei voi erotakaan. Näin ymmärsin sen logiikan.
Mun onneksi "taipui" kuitenkin. Eikä se nyt kauheesti ole valittanut. [:D]
 
Me ollaan miehen kanssa oltu nyt yhdessä kohta 9 vuotta, joista kohta 2 naimisissa. Aloitettiin seurustelu, kun olin 16 ja mies 20, ollaan tosin tunnettu koko oma elinaikani, naapureita kun ollaan oltu. :D Mutta meille naimisiinmeno oli jotenkin "luonnollista". Siis ei mitenkään sellaista, että niin pitää tai täytyy tehdä, se vain tuntui molemmista oikealta. Ja naimisiin mentiin, kun olin valmistunut. En itse ole nuorenakaan ollut mikään muodin perässä juoksija, että kihloihin mentiin ihan tarkoituksella olla yhdessä ja jakaa elämä. Meiltä ei kukaan kysellyt, koska häitä tanssitaan tai koska tulee lapsia. Ajateltiin, että lapsi saa tulla, jos on tullakseen jo ennen häitä, mutta raskautuminen tapahtuikin pian häiden jälkeen. Omilla vanhemmillani ei kovin ruusuinen avioliitto ole ollut, mutta en ole ikinä kokenut sitä sellaiseksi, etten itse haluaisi naimisiin. Ja mullekin on ihan sama, mitä muut tekee, ovatko naimissa vai eivät. Jokaisella on omat syynsä, eikä ne mulle kuulu. Jokainen vastaa itse onnestaan ja jos voi sanoa, niin mut ainakin avioliitto teki onnellisemmaksi, kun tiesin, että mies on mulle se oikea ja koen onne hänestä päivittäin. :) Siis aina on huonojakin päiviä, mutta tietää, että niistäkin selviää. :)
 
Mä en koe naimisiinmenoa mitenkään pakollisena. Voisin mennäkin naimisiin jos tiukka paikka tulisi. Lapseni isän kanssa eletään onnellisessa avoliitossa aikomuksena pysyä loppuelämämme yhdessä, nämä lupaukset olemme kahdestaan tehneet. Ja joo, mies "kosi" minut pysyväksi rakkaakseen. Se isyyden tunnustaminen on käytännössä vain nimi paperiin. Ei siellä lapsenvalvojalla mitään kummempia tartte tehdä. Sitten tietenkin jos on riitatilanne mutta normaalissa suhteessa ei. Lapsella on silloin samat oikeudet vanhempiinsa ja perintöön kuin avioliitossa syntyneelläkin.

Se on toki käyny mielessä että mikähän mun taloudellinen tilanne on sitten kun miehestä aika jättää. Hän kun on mua selvästi vanhempi. Mä olen kuitenkin tähän nykyiseen symbioosiin turvaten tehny pienipalkkasta työtä ja tehny lapsen ennen opiskeluja jne. Näin ollen mä tulen eläkkeellä olemaan sossun asiakas. Leskenä saisin lesken eläkettä. Mutta ei toi mun mielestä ole riittävä syy naimisiinmenolle.

Mä oon niin pöljä että saattasin mennä naimisiin saadakseni kivat juhlat [:D] Ei mitään pönöysjuhlaa vaan leppoisaa illanviettoa [:)]
 
Avoliitossa asuvienkin oikeudet ovat parantuneet huomattavasti nykyään verrattuna entiseen, löysin tällaisen jutun netistä missä kerrotaan miten avoliitto eroaa avioliitosta http://www.oikeus.fi/41244.htm

Me mentiin ihan omasta tahdostamme naimisiin, pidettiin kirkkohäät mutta kirkossa oli vaan todistajat paikalla, itse kuitenkin olen aina halunnut naimisiin mutta en mitään suuria juhlia kun en tykkää olla juhlien keskipisteenä.
 
Menimme mieheni kanssa naimisiin, kun käännyin hänen uskontoonsa, islamiin. Olin pyöritellyt asiaa jo aiemminkin mielessäni, ja käännyttyäni koin, että avioliitto on oikeastaan ainoa parisuhdevaihtoehto muslimille. Kihloissa olimme jo silloin, eikä avioon astuminen tuntunut muutenkaan isolta asialta. Meidät vihki paikallinen imaami eikä avioliittoa virallistettu maistraatissa, mikä riitti minulle. Ajattelin, että nyt ollaan naimisissa Jumalan silmien edessä, myöhemmin voi miettiä ne maistraattiasiat.

Ehdimme olla kolme vuotta näin naimisissa, ennen kuin meidät viime keväänä vihittiin Suomen lakien mukaan. Syitä vihkimiseen olivat minulle perintöasiat (esim. asunto on miehen omaisuutta, ja ilman avioliittoa olisi pitänyt tehdä testamentti) ja se, että aina sai selitellä ihmisille, kuinka olemme naimisissa mutta emme kuitenkaan ole. Miehelle oli tärkeämpää, että syntyvä lapsemme saisi miehen ensimmäisen kansalaisuuden, ja miehen kotimaan lakien mukaan sitä varten meidän pitää olla naimisissa. Järkisyyt painoivat siis.

Minulle avioliitto merkitsee julkista sitoutumista toiseen ihmiseen. Suomessa ajatellaan usein parisuhteen olevan yksityinen, kahden välinen asia, mutta eihän se sitä yleensä ole. Menemällä naimisiin pariskunta kuuluttaa muillekin rakkauttansa ja samalla tekee tiettäväksi, että molemmat ovat varattuja. Lisäksi avioliittoon kuuluu tietty sosiaalinen paine. Esim. pettäminen ei ole hyväksyttyä muissakaan parisuhdemuodoissa, ja vielä vähemmän avioliitossa. Avioliitto ei estä pettämistä ja petetyksi tulemista, mutta uskon, että suurin osa naimisissa olevista ihmisistä puntaroi aika tarkkaan, kannattaako pettää puolisoa. Siinä kun voi pilata paitsi parisuhteen, myös oman maineensa.

Avioliitto julkisena ja virallisena instituutiona voi myös sitouttaa pariskunnan toisiinsa paremmin. Ei tule niin helposti jätettyä toista vastamäessä, kun ennen eron ja liiton etuja ja haittoja on pakko puntaroida kunnolla. Pakolliset harkinta-ajat voisivat tehdä hyvää muissakin parisuhtessa...

Sellaista ajattelua kyllä karsastan, että saman ihmisen kanssa pitäisi pyrkiä pysymään liitossa koko elämän ajan, tai että eronneet ihmiset ovat jotenkin epäonnistuneita. Monilla on edelleenkin tällaisia ajatuksia, vaikka niistä ei kamalasti puhutakaan. Miksi eroaminen olisi väistämättä huonompaa kuin huonossa avioliitossa pysyminen? Eroaminen voi joskus vaatia enemmän rohkeutta kuin yhdessä pysyminen.
 
Avoliitossa elellään, jossakin vaiheesssa on tarkoitus mennä naimisiin. Nykyisellään kumpikin kokee, että puuttuu vain se papin aamen ja ja virallinen paperi.

Mitä tuohon isyyden tunnustamiseen tulee, niin koen sen loukkaavana. Ymmärrän täysin asian lain ja lapsen oikeuksien kannalta, mutta tunnen silti, että moraalini kyseenalaistetaan. Missään ei oteta lukuun, että olemme yhdessä liki yhdeksän vuotta, joista olemme asuneet yhdessä liki saman ajan. Ja kuten ylempänä kirjoitin, kumpikin kokee olevansa naimisissa, vain se virallinen vahvistus puuttuu.
 
Kihloissa ollaan oltu kohta vuosi ja yhteistä taivalta takana kohta kuusi vuotta.
Kihlaus on minulle lupaus avioliitosta ja naimisiin aiomme mennä, kun sopiva hetki koittaa.

Nyt tuli kuitenkin iloinen yllätys viivyttämään hääsuunnitelmia :)

Itsellä on haaveissa ihanat häät joissa vieraat viihtyvät ja
on hyvää ruokaa ja ohjelmaa :)
Suunnittelu pitää aloittaa jo hyvissä ajoin ja nyt haluan keskittyä
täysillä pienokaiseen.

Häillä ei ole mikään kiire. Eivätkä ne ilmaisia ole.
 
Itse olen ajatellut voiman ja vastavoiman lakia sovellettuna, onko niin että vahva sitoutuminen, usein keinotekoinen "kunnes kuolema meidät erottaa", lähestulkoon aiheuttaa vastapaineen erota? Lähes puolet avioliitoista päättyy kuitenkin eroon :(
Ehkä hieman taikauskoista, mutta onnellisesti avoliitossa asuvana koen avioliiton omalla kohdalla ongelmien manaamiseksi.
Miksi muuttaa jo toimivaa?

Nautin kyllä toisten häiden juhlimisesta ja pidän kauniina asiana jos ihmiset seremoniallisesti toisilleen lupautuvat, ja suvut yhdistyvät.

Poliittinen kannanotto:
Kuitenkin avioliitto-termi tulisi jättää ainoaan seremonialliseen käyttöön, uskonsakramenttiin jne.
Juridinen avioliitto ja rekisteröity parisuhde tulisi tasa-arvoistaa oikeuksiltaan, ja juridiikkaan pitäisi ottaa joku kolmas sana tarkoittamaan juridista avioliittoa.
Jenkeissä on ennakkotapauksena ehdotettu termiksi "civil-marriage" jota käytettäisiin sosiaalitietojärjestelmässä yhteneväisesti riippumatta suhteessa olevien sukupuolesta. Tämä estäisi osaltaan passiivisen syrjinnän.
 
Mulle miehen kosinta oli merkki siitä että se haluaa juuri minut ja haluaa kertoa sen kaikille muillekin. Mentiin naimisiin kaks vuotta seurustelun aloittamisesta. Kommenttia tuli jos minkäkinlaista mm appiukkoni sanoi että ei kannata, tuosta teidän jutusta ei ikinä tule mitään. No, kohta neljä vuotta on häistä kulunut ja mielestäni sekin kertoo että jotain on tullut! Mua ärsytti itteeni suunnattomasti häissä ja häiden alla kun ihmiset kyselivät olenko raskaana ja milloin se lapsi syntyy. Tarkoittaako se todella suurimman osan ihmisten mielestä että nuoret ei voi muuten mennä naimisiin kun "pakosta"? No, en ollut silloin raskaana vaan pidimme hulvattomat häät, syötiin, juotiin, tanssittiin aamuun asti. Vasta reilu kolme vuotta sen jälkeen tulin raskaaksi ja nyt esikoista odotetaankin syntyväksi, hääpäivänä. Minulle avioliitto on vahva merkki sitoutumisesta. Onhan siinä ne kaikki juridiset hyvät puolet mutta silti ajattelen sen enemmän olevan todiste siitä että me ollaan yhtä. Ja uskon että ihminen taistelee suhteen toimivuuden eteenkin enemmän kun on naimisissa. Eroaminen ei käy niin helposti. Nämä on mun ajatuksia ja mielipiteitä, en mä näe sitä avoliittoa yhtään sen huonompana vaihtoehtona, kukin tavallaan. Tämä on vaan mulle oikea ratkaisu.
 
Takaisin
Top