Älkäähän sit tekin tuomitko mua, kun muutenki inhottaa ihmisten mahdollinen suhtautuminen mun äitiyteen...
Elikäs, tämä muksuhan oli ihan tarkoituksella tehty ja todella toivottu. Tosin tärppäsikin sitten pikemmin, kun uskalsimme mieheni kanssa toivoakaan (mieheni...ei siis naimisissa, mutku 40v miestä on jotenki outoa kutsua poikakaveriksi...iteki täs piakkoin 30). Ollaan tosiaan tunnettu pitkään ja ystävyys sitten rakkaudeksi syveni, mutta vasta vuoden vaihteessa, joten ollaan tuore pariskunta. Lapsi oli kuitenkin alusta asti aivan selvä suunnitelma, jos sellainen vain suotaisiin.
Itse elelin melko erilaista elämää vielä puoli vuotta sitten. Paljon illanistujaisia kavereiden kanssa ja oluttahan siellä juotiin. Tupakkaakin poltin silloin. Mieheni tavattuani elämääni tuli niin paljon muuta sisältöä, kun aiemmin oli, joten loppui sitten kuin itsestään tuollaiset. Tupakkakin jäi siltä istumalta, kun epäilin raskautta pari päivää ennen plussausta. Tuntuu, että se vanha elämä olikin alkanut puuduttaa ja jotenkin niin nähty, joten en tunne jääväni mistään enää paitsi.
Nyt sitten ekalle neuvolakäynnille täyttelin päihdekyselyn. Tiesin siitä tulevan korkeat pisteet, mutta ajattelin, että miksi tuossa narratakaan tarvitsee. Kysymyshän oli kuitenkin viimeisestä raskautta edistävästä vuodesta. Pistemäärän noustua sitten rajan yli pääsin/jouduin paikallisen päihdetuen kanssa juttelemaan alkoholi"ongelmastani". Jotenkin tuntuu nyt niin pahalta. Ihan kun kukaan ei uskoisi mun kykyihin olla hyvä äiti ja siihen, etten koskaan myrkyttäisi lastani moisella p***alla.
Jotenkin vaan tuntuu, että olen hoitohenkilökunnan mielessä jotenkin toisen luokan äitikokelas, kun en ole 10v naimisissa olleena yrittänyt lasta ja elänyt sen mukaisesti, vaan olen nyt ns salamaäiti
Olen luultavasti vaan vainoharhainen ja jotenkin kuvittelen kaikkien suhtautuvat raskauteeni "katotaan nyt mahtaako tuosta olla äidiksi. Juopottelee lapsensa kuitenkin huostaan"- asenteella. Tietystikään paras ystäväni ja nuoremmat sisarukseni eivät ole näin asennoituneet, vain juurikin ihanasti. Mikä taas kertoo siitä, että minut parhaiten tuntevat ihmiset eivät epäile lainkaan. Taidan vaan olla jotenkin niin herkkä ihmisten ennakkoasenteille. Omat vanhempani juurikin tuon tekivät, eli juopottelivat minut huostaan. Pelkään varmaan vaan, ihmisten ajattelevan, että samaa rataahan se jatkaa kun omakin äitinsä...
Jos teillä on audit-kyselyn pisteistä seurannut käynti valistajatädin luona, niin millaisia tuntemuksia se on herättänyt? Itse eilen kävin tapaamassa "tätiä" ja totesihan tuo itsekin, että en taida kuulua heidän asiakkaakseen :) höpöteltiin sitten tunti niitä näitä.
Joo, nyt mä tajusin itsekin, että kehitän draamaa ihan olemattomasta asiasta. No sainpahan avautua
Elikäs, tämä muksuhan oli ihan tarkoituksella tehty ja todella toivottu. Tosin tärppäsikin sitten pikemmin, kun uskalsimme mieheni kanssa toivoakaan (mieheni...ei siis naimisissa, mutku 40v miestä on jotenki outoa kutsua poikakaveriksi...iteki täs piakkoin 30). Ollaan tosiaan tunnettu pitkään ja ystävyys sitten rakkaudeksi syveni, mutta vasta vuoden vaihteessa, joten ollaan tuore pariskunta. Lapsi oli kuitenkin alusta asti aivan selvä suunnitelma, jos sellainen vain suotaisiin.
Itse elelin melko erilaista elämää vielä puoli vuotta sitten. Paljon illanistujaisia kavereiden kanssa ja oluttahan siellä juotiin. Tupakkaakin poltin silloin. Mieheni tavattuani elämääni tuli niin paljon muuta sisältöä, kun aiemmin oli, joten loppui sitten kuin itsestään tuollaiset. Tupakkakin jäi siltä istumalta, kun epäilin raskautta pari päivää ennen plussausta. Tuntuu, että se vanha elämä olikin alkanut puuduttaa ja jotenkin niin nähty, joten en tunne jääväni mistään enää paitsi.
Nyt sitten ekalle neuvolakäynnille täyttelin päihdekyselyn. Tiesin siitä tulevan korkeat pisteet, mutta ajattelin, että miksi tuossa narratakaan tarvitsee. Kysymyshän oli kuitenkin viimeisestä raskautta edistävästä vuodesta. Pistemäärän noustua sitten rajan yli pääsin/jouduin paikallisen päihdetuen kanssa juttelemaan alkoholi"ongelmastani". Jotenkin tuntuu nyt niin pahalta. Ihan kun kukaan ei uskoisi mun kykyihin olla hyvä äiti ja siihen, etten koskaan myrkyttäisi lastani moisella p***alla.
Jotenkin vaan tuntuu, että olen hoitohenkilökunnan mielessä jotenkin toisen luokan äitikokelas, kun en ole 10v naimisissa olleena yrittänyt lasta ja elänyt sen mukaisesti, vaan olen nyt ns salamaäiti
Olen luultavasti vaan vainoharhainen ja jotenkin kuvittelen kaikkien suhtautuvat raskauteeni "katotaan nyt mahtaako tuosta olla äidiksi. Juopottelee lapsensa kuitenkin huostaan"- asenteella. Tietystikään paras ystäväni ja nuoremmat sisarukseni eivät ole näin asennoituneet, vain juurikin ihanasti. Mikä taas kertoo siitä, että minut parhaiten tuntevat ihmiset eivät epäile lainkaan. Taidan vaan olla jotenkin niin herkkä ihmisten ennakkoasenteille. Omat vanhempani juurikin tuon tekivät, eli juopottelivat minut huostaan. Pelkään varmaan vaan, ihmisten ajattelevan, että samaa rataahan se jatkaa kun omakin äitinsä...Jos teillä on audit-kyselyn pisteistä seurannut käynti valistajatädin luona, niin millaisia tuntemuksia se on herättänyt? Itse eilen kävin tapaamassa "tätiä" ja totesihan tuo itsekin, että en taida kuulua heidän asiakkaakseen :) höpöteltiin sitten tunti niitä näitä.
Joo, nyt mä tajusin itsekin, että kehitän draamaa ihan olemattomasta asiasta. No sainpahan avautua