Heippa! En ole ikinä ennen mihinkään tälläselle foorumille kirjotellu, mutta nyt tuli olo, että pakko johonkin purkaa itseään.
Mulla siis tilanne tämä: Olen 20-vuotias, ennestään jo yhden kolme vuotiaan uhmiksen äiti ja nyt odotan toista syntyväksi syyskuulla. LA 17.9. Raskaus tuli täytenä yllätyksenä ja varsin myöhään sen vasta älysinkin (viikkoja taisi olla jo lähemmäs 20). Miehen kanssa reilun kahden vuoden suhde takana monine vastoinkäymisineen. Hän ei siis ensimmäisen lapseni isä, vaikka sitä roolia hienosti hoitikin ja poikani häntä rakastaa kuin omaa isäänsä.
Alku meni siis sulatellessa asiaa ja mies siitä shokista toivuttuaan alkoi oikeastaan odottaa jo ihan innolla, kunnes sitten... tuli joku maailman typerin riita ja koko maailma kaatui siihen. Mies otti ja lähti, todeten ettei elämäänsä minun kanssani enää jakaa halua.
Aluksi yritin tietenkin sopia ja pyytää anteeksi, mutta mies oli päätöksensä tehnyt, eikä aikonut tulla enää kotiin.
Olin ihan rikki ja kaikki ilo tulevasta vauvasta katosi taivaan tuuliin ja raskaudesta tuli vain rasite, jonka kanssa pakko on elää. Jotenkin sain kuitenkin itsestäni voimat alkaa järjestää uutta elämää, eikä mennytkään kauaa kun saatiin pojan kanssa uusi, isompi asunto ja muutto saatiin pois alta kesäkuun lopulla. Siinä kohtaa ajattelin, että selviän vielä, uusi asunto, uusi elämä, eikä mitään muistuttamassa miehestä. Unohdan koko ihmisen ja jatkan elämääni eteenpäin.
Ei se sitten mennyt ihan niin... Muutamat viikot ollaan tässä nyt pojan kanssa asuttu ja joka ikinen päivä on ollut helvetti helvetin perään. Ikävä raastaa ja asiat pyörii mielessä: Miten ihmeessä selviän tästä yksin? Elän aikaa kun kuuluisi olla onnensa kukkuloilla, valmistella kotia uutta tulokasta varten ja olla muutenkin kuin naantalin aurinko.
Mutta ei, vellon pohjamudissa, enkä saa itsestäni mistään enää voimaa ponnistaa ylös. Ikävä miestäni on ihan suunnaton ja rakkaus sitä ihmistä kohtaan ihan järjetön. Tiedän, ettei hän enää rakasta, tiedän ettei hän enää kaipaa, uuden naisenkin jo itselleen hommannut. Ja silti, yhä vaan joka ikinen päivä häntä ajattelen, kaipaan ja elättelen tyhmiä toiveita. Miksen osaa päästää jo irti?
Miehen kanssa ollaan kerran eron jälkeen nähty ja sanoi siis sillon ihan suoraan, ettei enää minua rakasta, eikä koskaan enää tule rakastamaankaan. Lapsensa isä hän kuulemma voi olla, muttei sen enempää. Ei halua tapaamisia, ei yhteishuoltajuutta, ei mitään. Tuntuu niin pahalta ja pienen syntymättömän vauvankin puolesta.
Itseäni pelottaa suunnattomasti edessä olevat ajat: synnytys ilman miestä siellä ja ne yöt ennen sitä. Kenet herättelen kun en itse kivuiltani saa nukutuksi? Kenen kanssa ihmetellään ja mietitään mitä sinne sairaalakassiin laitetaan ja kuinka paljon? Ketä hieroo ja hellii kun itsellä on paha olla supistuksien kanssa? Aika siellä sairaalassa ja muut onnelliset miehineen ja minä yksin, muutenkin nuorena äitinä. Mitä jos joku meneekin pieleen? Ei ole ketään jakamassa elämän isointa hetkeä kanssani. Ja vaikka joku ystävä tulisikin, ei se hänelle ole niin iso asia, kuin minulle tai lapsen isälle se olisi.
Entäs sitten kun tulee aika ja vauvan kanssa pitäisi kotiin tulla? Miten saan kaiken hoidettua, imettämiset ja nukuttamiset ja muut askareet kun uhmaikäinen poika vielä pyörii jaloissa?
Nukkunut en ole yhtään kokonaista yötä sen jälkeen kun mieheni lähti ja tuskin sitä unta on pikkuvauva aikaankaan tiedossa. Mistä saan kaiken voiman hoitaa itseni ja lapseni eteenpäin elämässä, kun tuntuu ettei mitään ole jäljellä.
Anteeksi tekstin ankeus, vaikea selkoisuus ja synkkä ulkoasu, mutta nyt oli pakko vähän itseään avata. Puoliakaan en tähän kirjottanut, lisäksi on vielä muutakin elämässä pielessä, kuin pelkästään miehen jättämä tyhjyys. Lapsiani kuitenkin rakastan enemmän kuin mitään, mutta miksi koko perheen piti mennä hajalle?
Raskaudesta: Viikkoja mulla nyt siis 34+3(?) ja raskaus sujunut melko normaalisti, mitä nyt hb huitelee jossain 90 paikkeilla ja väsy on jatkuva ja voimat vähissä. Hiukan on jotain supistuksia jo ollut, mutta ei sen kummempaa, kova hän on liikkumaan ja möyrimään ja alkaa kylkiluut olla aika koitoksella. Helteet tietenkin verotti oman osansa jaksamisesta, mutta onneksi jo viilenee, vaikkei kesän tahtoisi ohi olevan.
Toivottavasti ette mua nyt ihan sekona pidä sekavan tekstini ja murheideni takia ja olisi kuulla muiden kokemuksia, jos vaikka löytyisi jonkinlaista vertaistukea.
Tsemppiä kaikille loppuraskauteen ja onnea hirveästi niille joiden pienokainen on jo turvallisesti maailmassa!
Mulla siis tilanne tämä: Olen 20-vuotias, ennestään jo yhden kolme vuotiaan uhmiksen äiti ja nyt odotan toista syntyväksi syyskuulla. LA 17.9. Raskaus tuli täytenä yllätyksenä ja varsin myöhään sen vasta älysinkin (viikkoja taisi olla jo lähemmäs 20). Miehen kanssa reilun kahden vuoden suhde takana monine vastoinkäymisineen. Hän ei siis ensimmäisen lapseni isä, vaikka sitä roolia hienosti hoitikin ja poikani häntä rakastaa kuin omaa isäänsä.
Alku meni siis sulatellessa asiaa ja mies siitä shokista toivuttuaan alkoi oikeastaan odottaa jo ihan innolla, kunnes sitten... tuli joku maailman typerin riita ja koko maailma kaatui siihen. Mies otti ja lähti, todeten ettei elämäänsä minun kanssani enää jakaa halua.
Aluksi yritin tietenkin sopia ja pyytää anteeksi, mutta mies oli päätöksensä tehnyt, eikä aikonut tulla enää kotiin.
Olin ihan rikki ja kaikki ilo tulevasta vauvasta katosi taivaan tuuliin ja raskaudesta tuli vain rasite, jonka kanssa pakko on elää. Jotenkin sain kuitenkin itsestäni voimat alkaa järjestää uutta elämää, eikä mennytkään kauaa kun saatiin pojan kanssa uusi, isompi asunto ja muutto saatiin pois alta kesäkuun lopulla. Siinä kohtaa ajattelin, että selviän vielä, uusi asunto, uusi elämä, eikä mitään muistuttamassa miehestä. Unohdan koko ihmisen ja jatkan elämääni eteenpäin.
Ei se sitten mennyt ihan niin... Muutamat viikot ollaan tässä nyt pojan kanssa asuttu ja joka ikinen päivä on ollut helvetti helvetin perään. Ikävä raastaa ja asiat pyörii mielessä: Miten ihmeessä selviän tästä yksin? Elän aikaa kun kuuluisi olla onnensa kukkuloilla, valmistella kotia uutta tulokasta varten ja olla muutenkin kuin naantalin aurinko.
Mutta ei, vellon pohjamudissa, enkä saa itsestäni mistään enää voimaa ponnistaa ylös. Ikävä miestäni on ihan suunnaton ja rakkaus sitä ihmistä kohtaan ihan järjetön. Tiedän, ettei hän enää rakasta, tiedän ettei hän enää kaipaa, uuden naisenkin jo itselleen hommannut. Ja silti, yhä vaan joka ikinen päivä häntä ajattelen, kaipaan ja elättelen tyhmiä toiveita. Miksen osaa päästää jo irti?
Miehen kanssa ollaan kerran eron jälkeen nähty ja sanoi siis sillon ihan suoraan, ettei enää minua rakasta, eikä koskaan enää tule rakastamaankaan. Lapsensa isä hän kuulemma voi olla, muttei sen enempää. Ei halua tapaamisia, ei yhteishuoltajuutta, ei mitään. Tuntuu niin pahalta ja pienen syntymättömän vauvankin puolesta.
Itseäni pelottaa suunnattomasti edessä olevat ajat: synnytys ilman miestä siellä ja ne yöt ennen sitä. Kenet herättelen kun en itse kivuiltani saa nukutuksi? Kenen kanssa ihmetellään ja mietitään mitä sinne sairaalakassiin laitetaan ja kuinka paljon? Ketä hieroo ja hellii kun itsellä on paha olla supistuksien kanssa? Aika siellä sairaalassa ja muut onnelliset miehineen ja minä yksin, muutenkin nuorena äitinä. Mitä jos joku meneekin pieleen? Ei ole ketään jakamassa elämän isointa hetkeä kanssani. Ja vaikka joku ystävä tulisikin, ei se hänelle ole niin iso asia, kuin minulle tai lapsen isälle se olisi.
Entäs sitten kun tulee aika ja vauvan kanssa pitäisi kotiin tulla? Miten saan kaiken hoidettua, imettämiset ja nukuttamiset ja muut askareet kun uhmaikäinen poika vielä pyörii jaloissa?
Nukkunut en ole yhtään kokonaista yötä sen jälkeen kun mieheni lähti ja tuskin sitä unta on pikkuvauva aikaankaan tiedossa. Mistä saan kaiken voiman hoitaa itseni ja lapseni eteenpäin elämässä, kun tuntuu ettei mitään ole jäljellä.
Anteeksi tekstin ankeus, vaikea selkoisuus ja synkkä ulkoasu, mutta nyt oli pakko vähän itseään avata. Puoliakaan en tähän kirjottanut, lisäksi on vielä muutakin elämässä pielessä, kuin pelkästään miehen jättämä tyhjyys. Lapsiani kuitenkin rakastan enemmän kuin mitään, mutta miksi koko perheen piti mennä hajalle?
Raskaudesta: Viikkoja mulla nyt siis 34+3(?) ja raskaus sujunut melko normaalisti, mitä nyt hb huitelee jossain 90 paikkeilla ja väsy on jatkuva ja voimat vähissä. Hiukan on jotain supistuksia jo ollut, mutta ei sen kummempaa, kova hän on liikkumaan ja möyrimään ja alkaa kylkiluut olla aika koitoksella. Helteet tietenkin verotti oman osansa jaksamisesta, mutta onneksi jo viilenee, vaikkei kesän tahtoisi ohi olevan.
Toivottavasti ette mua nyt ihan sekona pidä sekavan tekstini ja murheideni takia ja olisi kuulla muiden kokemuksia, jos vaikka löytyisi jonkinlaista vertaistukea.
Tsemppiä kaikille loppuraskauteen ja onnea hirveästi niille joiden pienokainen on jo turvallisesti maailmassa!
raskaus vielä pahentaa läheisyyden kaipuuta. Paljon jaksamisia ja voimia sulle loppuraskauteen!!
