Millaisia anoppi-kokemuksia teillä on? Onko suhteenne rento vai varautunut?
Oletteko sopineet yhteisistä pelisäännöistä tulevan vauvan suhteen? Kuinka suoraa ja avoimesti pystytte puhumaan anopin kanssa? Miten arvelette suhteenne muuttuvan lapsen syntymän jälkeen? Onko teillä vinkkejä, miten suitsia hallitseva, kaikkitietävä anoppi etenkin nyt, kun vauveli on tulossa?
Minulla tulee ihan kylmä hiki, kun ajattelen asiaa. Anoppini on toisaalta ihanan energinen, hauska ja puhelias tyyppi, mutta omasta mielestään hän osaa kaiken, on tehnyt aina kaikki oikein tai täydellisesti ja tuo nämä seikat erittäin vahvasti esiin.
Ollessani eri mieltä pidän mölyt yleensä mahassani, sillä muutamaan otteeseen on tullut tilanne, jossa hän on suuttunut minulle tosi pahasti sanoessani eriävän mielipiteeni. Nämä tilanteet ovat tehneet minusta varautuneen ja varovaisen hänen seurassaan. Mieheni on onneksi seissyt aina minun tukenani ja kritisoinut äitiään tämän herkkänahkaisuudestaan normaaleissa keskustelutilanteissa.
Nyt näen kauhukuvia tulevasta isoäidistä. Hän on tuonut voimakkaasti esiin omasta mielestään oikeita kasvatusnänemyksiään ja kritisoi ystäviensä miniöitä, jotka toimivat eri tavalla. Olenkohan ensi vuonna sitten samalla kritiikkilistalla.
Viime vuonna meillä oli km. Olimme kuitenkin ehtineet kertoa isovanhemmille raskaudesta. Anoppi ehti jo lyhyen ajan sisällä miettiä kaiken valmiiksi: missä vietämme tulevat joulut, kuinka lapsi saadaan syömään ruokaa sokerilla, miten minä menen heille päivisin mieheni ollessa töissä, miten hän tulee meille auttamaan (eli yöksi) vauvan ekoiksi elinviikoiksi, kyllä vauvan tutin voi putsata imemällä itse liat pois - onhan sitä ennenkin, jne.jne.jne.
Ymmärrän hänen innostuksensa uskon myös, että hän tarkoittaa hyvää. Hän rakastaa lapsia eikä hänellä vielä ole lapsenlapsia. Ja kuitenkin olisi ihanaa, jos molempien vanhemmilla olisi mahdollisuus toteuttaa isovanhemmuuttaan.
Minä koen kuitenkin hänen määräilevän luonteensa ahdistavana, etenkin kun ei ole mahdollista keskustella eriävästä mielipiteestä rakentavasti.
Oletteko sopineet yhteisistä pelisäännöistä tulevan vauvan suhteen? Kuinka suoraa ja avoimesti pystytte puhumaan anopin kanssa? Miten arvelette suhteenne muuttuvan lapsen syntymän jälkeen? Onko teillä vinkkejä, miten suitsia hallitseva, kaikkitietävä anoppi etenkin nyt, kun vauveli on tulossa?
Minulla tulee ihan kylmä hiki, kun ajattelen asiaa. Anoppini on toisaalta ihanan energinen, hauska ja puhelias tyyppi, mutta omasta mielestään hän osaa kaiken, on tehnyt aina kaikki oikein tai täydellisesti ja tuo nämä seikat erittäin vahvasti esiin.
Ollessani eri mieltä pidän mölyt yleensä mahassani, sillä muutamaan otteeseen on tullut tilanne, jossa hän on suuttunut minulle tosi pahasti sanoessani eriävän mielipiteeni. Nämä tilanteet ovat tehneet minusta varautuneen ja varovaisen hänen seurassaan. Mieheni on onneksi seissyt aina minun tukenani ja kritisoinut äitiään tämän herkkänahkaisuudestaan normaaleissa keskustelutilanteissa.
Nyt näen kauhukuvia tulevasta isoäidistä. Hän on tuonut voimakkaasti esiin omasta mielestään oikeita kasvatusnänemyksiään ja kritisoi ystäviensä miniöitä, jotka toimivat eri tavalla. Olenkohan ensi vuonna sitten samalla kritiikkilistalla.
Viime vuonna meillä oli km. Olimme kuitenkin ehtineet kertoa isovanhemmille raskaudesta. Anoppi ehti jo lyhyen ajan sisällä miettiä kaiken valmiiksi: missä vietämme tulevat joulut, kuinka lapsi saadaan syömään ruokaa sokerilla, miten minä menen heille päivisin mieheni ollessa töissä, miten hän tulee meille auttamaan (eli yöksi) vauvan ekoiksi elinviikoiksi, kyllä vauvan tutin voi putsata imemällä itse liat pois - onhan sitä ennenkin, jne.jne.jne.
Ymmärrän hänen innostuksensa uskon myös, että hän tarkoittaa hyvää. Hän rakastaa lapsia eikä hänellä vielä ole lapsenlapsia. Ja kuitenkin olisi ihanaa, jos molempien vanhemmilla olisi mahdollisuus toteuttaa isovanhemmuuttaan.
Minä koen kuitenkin hänen määräilevän luonteensa ahdistavana, etenkin kun ei ole mahdollista keskustella eriävästä mielipiteestä rakentavasti.