Anopista...

  • Ketjun aloittaja Ketjun aloittaja Paapu
  • Aloituspäivämäärä Aloituspäivämäärä
Kiitos teille ihanille!!

Olemme todellakin nauttineet pienestä pojastamme, hän on hirmu suloinen ja sulattaa kyllä kaikkien sydämet..paitti appivanhempien.

Tosiaan nyt on sitten appiukkoon välit totaalisesti poikki ja anoppi pysyy elossamme mukana, mikäli saa määrätä asioistamme. Eli ei taida pysyä enää kauaa. Omat vanhempani ovat sulaa vahaa pikkuisen kanssa ja tuskin malttavat häntä sylistänsä enää meille takaisin antaakaan. Kontrasti näiden suhtautumisien välillä on vain niin äärettömän suuri, että välillä sydämmeen riipaisee kun katsoo miestään. Hän on alkanut ymmärtää että hänen äitinsä on ollut aina välinpitämätön, manipuloiva sekä tunteeton (tai paremmin varmaan sanottuna, tunteensa kätkevä). Sitten hän miettii että miten hän onkin aina tuntenut olevansa erilainen..onhan hän, sillä mieheni suukottelee pikkuista ja sylittää niin että välillä jopa kinastelemme kumpi saapi olla pikkuisen kanssa kun hän on hereillä eikä syö!! Omituista oli myös mieheni sisarusten suhtautuminen vauvaan...he eivät halunneet pientä syliin, eivät osoittaneet oikeastaan mitään mielenkiintoa pikkuista kohtaan. Omat sisarukseni vaativat pian numerolappuja jotka määräävät kuka saa seuraavaksi pikkuisen syliinsä, niin ja aikaraja tähän sylittämiseen on saatava myös!!...eli ihan eri maailmoista.

Onhan se totta, että ei kaikki ole tunteitaan näyttäviä ihmisiä. Tämä kylmyys on vain itselle jotain aivan käsittämätöntä, sillä en olisi ikinä uskonut että isä voi sanoa pojallensa hyvästi ja äiti laittaa ehdot että jos ei tehdä kuten hän sanoo, niin sitten on välit poikki ikuisesti. Omituista.

Jeps, nyt menen ihastelemaan pientä kääröäni, jonka pitäisikin pian heräillä syömään :)

Oikein mukavaa odotusta kauniiseen syyspäivään kaikill!!!
 
Kiva kuulla että edes sun puolelta Paapu sukulaiset ovat innoissaan pikkuisesta.
Se lämmittää sydäntä aivan mahtavasti. [:)]

Jaksamista ja ihania hetkiä naperon kanssa!

Kaikille muillekin tsemppiä odotukseen ja toivottavasti ne anopit joskus ymmärtäisivät kuinka paljon hallaa he itselleen aiheuttavat ja läheisilleen [8|]
 
Tuli tuossa mieleen että mun omat vanhemmat tyttäret ovat jo niin vanhoja että kuka tietää vaikka tässä olisi jo 5 - 10 vuoden päästä itsekin mummu... kääk!![8D]
 
Ajattelin tänne kertoa omatkin anoppi-huoleni. Ja oikeastaan vähän muutenkin miehen suvusta. Ei tarvitse turhaa tehdä uutta keskustelua. Eli, minä ja poikaystävänihän olemme seurustelleet tosi vähän aikaa. Puoli vuotta tapaamisemme jälkeen tein testin, kun menkkoja ei kuulunut, plussaa näytti ja tässä ollaan! Tämä lyhyt yhteinen taival kertoo siis sen, että en ole paljon vielä tutustunut miehen sukuun. Tai siis en oikeastaan ollenkaan.
Käymme tosi harvoin anoppilassa. Anoppi asuu siis yksin, on eronnut poikaystäväni isästä. Jos käymme anopin luona, hän ei puhu minulle mitään. KAIKKI sanat hän kohdistaa vain poikaystävälleni, joskus harvoin meille molemmille, katsoo silti vain poikaystävääni. Minä olen aika ujo ihminen, tosin olen tosi ystävällinen, hymyilen esimerkiksi tosi paljon ja kaikille ja minua on yleensä helppo lähestyä, vaikka en paljoa oudoille ihmisille aina puhukkaan. Tälle anopille en keksi yhtään mitään sanottavaa! Tunnen oikein kutistuvani hänen arvostelevan katseen edessä.
Sanaakaan hän ei ole sanonut minulle vauvasta. Ei kysellyt olojani, ei kommentoinut jo pyöreästä mahastani mitään.. Ei siis sanakaan! Jätin hänelle yhden ultrakuvan, kun kävimme siellä hänen ollessaan pois kotoa. Siitäkään ei ole mitään kommentoinut. Lisäksi hän ei ole puhunut kenellekään koko vauvasta. Kukaan muu mieheni suvusta ei siis tiedä, kun tämä anoppi ja mieheni kaksoisveli ja tämän kihlattu. (heidän kanssaan tulen kyllä loistavasti toimeen.) Ei edes mieheni isovanhemmat, tädit, enot tms.. Otan tämän jotenkin loukkaavasti.. Tuntuu kuin minua ja vauvaa hävettäisiin? [&o]
Mieheni kaksoisveljen kihlatun kanssa anoppi tulee kyllä toimeen. Kaiken lisäksi tämä mieheni veli ja kihlattu eivät ole seurustelleet kuin alle vuoden, eli melkein saman verran kuin me ja he lisäksi asuvat kaukana, eli eivät käy siellä sen useammin, kuin mekään. Me kun asumme melkein "naapurissa". Alle 2 km päässä. Tämä tyttö on paljon puheliaampi, kuin minä, mutta olisiko muka sillä vain vaikutusta? Pitäisikö minun vain ylittää itseni ja väkisin höpöttää jotain? Se vain on niin vaikeaa, kun on luonteeltaan ujo, niin sitä sitten on. Ei se miksikään muutu. Eiväthän rohkeatkaan ihmiset osaa muuttua ujoiksi!
Joskus olimme neljästään jossain, en enää muista missä, siis mieheni kaksoisveljen ja tämän kihlatun kanssa, kun anoppi ilmestyi myös paikalle. Taputti kaikkia kolmea olkapäille, minut sivuutti täysin. Muille hän höpötteli koko ajan, kohdisti sanojaan siis myös tälle veljen kihlatulle, mutta minulle... Ei mitään. Jouduin jopa lähteä vessaan tirauttamaan pari kyyneltä, kun tuli niin paha mieli [&o] Miehelleni olen maininnut asiasta usein ja jopa itkenyt asiaa, mutta hän vain kommentoi hellään sävyyn. "Tottakai hän sinusta tykkää, hän vain on luonteeltaan sellainen!" Nojoo, en kyllä oikein usko. Mikä neuvoksi?
Olen jo murehtinut tulevaa, ensimmäistä, yhteistä jouluakin. Menemme mieheni tädin luo, jossa jouluna on hänen tätinsä, mummonsa ja paappansa ja äitinsä. Olenkin kysynyt poikaystävältäni, että pamahdanko minä sinne yhtäkkiä mahani kanssa ilman, että kukaan MINUSTA edes tietää?? Saati sitten vauvasta? Hieman tuntuu nololta ja olen jopa sanonut, että jos ei muutosta tapahdu, niin minä en sinne tule itseäni nolaamaan. Mielestäni se olisi ihan kamalaa!
Lisäksi vielä, että mieheni ei ole tekemisissä isänsä kanssa ollut oikeastaan koskaan, joten siltä puolelta ei tietysti tule yhtään mitään sukututtavuuksia. Veikkaan, että koko isää en ainakaan tule näkemään koskaan.. Se nyt ei mieltäni vaivaa niin paljon, koska se on ihan ymmärrettävää, kun miehenikään ei hänen kanssaan ole tekemisissä.
Mutta tuo anoppi + suku hänen puoleltaan ahdistaa. Tuntuu kamalalta nähdä suku vasta jouluna, kun vauva on jo pian tulossa! En nimittäin usko heitä ennen sitä näkeväni.
Muilla taisi olla aika paljon anoppien ilkeää kohtelua, mutta minulla oli lähinnä ongelmana se, että anoppi on, kuin minua ei olisikkaan..
 
Voi itku Undulaatti, kuulostaa todellä inhottavalta ja järkyttävältä anoppisi käytös!! Mulla nousi hirveä raivo puolestasi anoppiasi kohtaan. Anteeksi, mutta pakko sanoa, että hän on todella kehittymätön aikuiseksi ihmiseksi, ei tuolla lailla kohdella ketään! Sinun sijassasi en jaksaisi yrittääkään enempää olla tekemisissä, vastaa niin kuin metsä huutaa, eli älä mene samoihin tiloihin hänen kanssaan tai sitten jos menet, niin ole yhtä välinpitämätön häntä kohtaan kuin hän sinua kohtaan. Hyvä tietysti neuvoa, kun itse on ulkopuolinen... Olisin todennäköisesti pahoillani myös siitä, ettei miesystäväsi puhu tästä asiasta äitinsä kanssa (jos ymmärsin oikein). Hänhän voisi puhua siitä jopa omasta vinkkelistään niin, että kertoisi itse huomanneensa äitinsä suhtautuvan merkillisen viileästi sinuun. Tällöin ongelma olisi samalla myös miehesi ongelma ja jospa hänen äitinsä sitä kautta voisi ymmärtää tökeryytensä ja muuttaa käytöstään, kun tajuaa loukkaavansa myös omaa poikaansa. Tämmöisiä ratkaisuja mulle tuli mieleen...

Mulla ja mun anopilla on välinpitämättömät välit ja se ei haittaa mielestäni kumpaakaan. Näemme hyvin harvoin (ehkä 4 kertaa vuodessa) ja silloinkin yleensä vain lyhyesti. Välit ovat sinänsä kunnossa, mutta niissä ei oikeastaan ole juuri tunnetta. Tähän saattaa vaikuttaa se, että anoppini ei ole aivan skarppi (hän on sairaseläkkeellä psyykkisistä syistä). Se, että tämä suhde on mielestäni ok, vaikuttaa varmaan myös se, että miehenikään ei tapaa äitiään tämän useammin, eikä heidänkään suhde vaikuta kovin tunnepitoiselta.

Toivon kovasti, että sun anoppisuhteeseen tulee pian käänne parempaan!!! [:)]
 
Sininen: Älä turhaan pyytele anteeksi [:D] Minulla ei ole mitään tunteita anoppiani kohtaan, joten minua ei kiinnosta edes mieheni puolesta, vaikka hänet haukuttaisiin pystyyn. Olen myös tullut aika lailla siihen tulokseen, että en välitä. Miksi minun pitäisi yrittää, kun hänkään ei yritä. Oma mieheni ja anoppi soittelevat toisilleen lähes päivittäin, puolin tai toisin. Enkä usko, että hän ikinä kyselisi minun vointiani....
Mielestäni pahin mahdollinen käyttäytyminen on juuri tuo välinpitämättömyys. Se raastaa eniten ja tuntuu melkein pahimmalta, kun on vain kuin ilmaa toiselle.. Kiinnostaa nähdä miten anoppi reagoi vauvaan! Paapulla ei näyttänyt asia paranevan edes vauvan syntymän jälkeen ja on kyllä ihme jos ei täälläkään parane! En voi ymmärtää kuinka joku ei voisi välittää edes vauvasta? Paapulle jaksamisia... Inhottavaa varmasti. En kyllä aio omalle anopilleni vauvaamme antaa edes pahemmin hoitoon. En halua, että joku tuollainen huolehtii lapsestani joka ei siinä vaiheessa osaa edes minuun suhtautua hyvin ja oikein...
 
undulaatti, meillä on anopin kanssa melkein sama tilanne, tosin tuntuu että ei ehkä ihan noin radikaali. Ja nykyään kahdesta miniästä se olen minä joka tulee paremmin toimeen anopin kanssa. Johtuen ehkä siitä, että annan hänen jupinansa ja mutinansa mennä yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos. Kuittaan sen väsyneen naisen höpötykseksi, ja koitan olla kärsivällinen. Toisella miniällä on tapa sanoa asioista ikävästi ja suoraan, minä taas en hänen ongelmiinsa syvemmin puutu. Saatan ehdottaa jalkahierontaa jalkakipuihin, selkäkipuihin lämpötyynyä tai kipukoukkua, yksinäisyyteen reissua sukulaisten luo Savoon, ja kun vastaus on "ku emmie jaksa, mitenkä mie jaksaisin ku aina väsyttää" niin jätän jutun siihen.

Mutta pahalta se tuntui, että raskaudesta kuullessaan hän mulkaisi meitä molempia, eikä asiasta puhuttu seuraavan kerran suoraan kuin vasta loppuraskaudesta. Mitään hän ei ollut kertonut suvulle ja tosissaan meinasin vähän hävettää kun miehen kanssa matkattiin kesälomalla mökille ja siellä miehen tädit puolisoinen oli ihan huuli pyöreänä, että mitäs tämä on. Hyö sentään olivat iloisia ja onnittelivat, mikä vähän piristi. Ja ottivat asian ikäänkuin mukavana yllätyksenä. Lieventi nolostusta ainakin...

Nyt, kun raskaus on ihan oikeasti tosiasia, ja anoppi on kerennyt tottua asiaan, niin hän on jopa kysynyt minulta suoraan että miten voin. Pientä synnytyskertomustakin sieltä irtosi ja muutama vinkki. Edelleenkään anoppi ei ole suoraan sanonut, että iloitsisi raskaudesta tai odottaisi syntymää tai muutakaan. Hän ei myöskään ole ostanut lapselle yhtään mitään, vaikka tämä on hänen ensimmäinen lapsenlapsi. Tai ehkä juuri siksi... Ei kestä mummoutumista?

Mieheni on kestänyt tuota pienen ikänsä ja joutunut ottamaan harteilleen paljon miehen vastuuta hänen isänsä tapaturmaisen kuoleman jälkeen. Mieheni on todella kiltti ja vastuuntuntoinen auttamaan äitiään kun tämä huomionkipeyksissään apua keksii pyytää. Yritän elää miestä tukien ja omat mielipahani unohtaen, sillä ei tämä helppoa ole hällekään. Minä kuitenkin kestän anopin jutut kun ei kerta tarvitse jokapäivä häntä nähdä (vaikka asuukin alle kilometrin päässä).

Jos anoppijuttuihin ei tahdo auttaa keskustelu, niin oma asenne auttaa viimeistään. Itse sysäsin inhottavat asiat sivuun turhina ja merkityksettöminä, ja nyt on helpompi elää anopin kanssa ihan rauhallisesti.
 
Musta on ihan kauheeta miten joillain teistä on noin hirveitä anoppeja. Omani on ihana, ja toissailtana luettuani näitä juttuja ehdotinkin miehelleni et lähdetään samantien käymään anopilla. Oman äitini kanssa en kauheasti ole tekemisissä mutta anopin kanssa olen. Aluksi mua pelotti suorastaan tavata anoppia, olinhan eronnut neljän lapsen yksinhuoltaja ja miestäni neljä vuotta vanhempi. Silti mut otettiin lapsineni avosylin vastaan. Anoppi on ottanut nuorimmaistani myös yökylään että ollaan päästy miehen kanssa kaksistaan pippaloimaan. Ex-anoppikin oli ihan ok, sillä oli kyllä ikäviäkin piirteitä mutta kestin ne kyllä kun siinä oli hyviä puolia paljon.

Toivottavasti osaan itse olla kiva anoppi kun aika koittaa, useinhan just naisilla on ongelmia anopin kanssa ja mä tulen olemaan ehkä joskus neljälle naiselle anoppi.
 
Huoh...Pakko tässä on kommentoida myös suhdetta omaan anoppiini...

Anoppi ei ole millään tavalla mukana elämässämme.Mieheni lapsuuden perhe on ollut todella rikkinäinen ja sairas, perheessä on puukotettu toisia selkään niin nuoresta kuin mieheni jaksaa muistaa. Anoppini on alusta asti sanonut, että minä olen tullut hänen poikansa elämään vaan ja ainoastaan koska tarvitsin itselleni ja kolmelle pojalleni (edellisestä liitosta) elättäjää...olen siis pelkkä onnen onkija. Meistä kehittyi kuitenkin hyvin nopeasti toimiva uusperhe ja olemme olleet yhdessä todella onnellisia. Rakas anoppini pahoitti mieheni mielen lopullisesti, kun sanoi ettei me (minä ja lapset) merkitä hänelle mitään, että me emme ole hänen poikansa perhe. Tästä on nyt aikaa jo muutamia vuosia ja sen jälkeen mies katkaisi välit äitiinsä. Mies loukkaantui sydänjuuriaan myöten, eikä ole sen koommin ollut yhteydessä äitiinsä.
Olen kuullut, ettei anoppi ole koskaan hyväksynyt poikiensa puolisoita vaan on aina syyttänyt, että miniät on "varastaneet" hänen poikansa ja tehneet pojista kamalia... Tiedän, että anopillani on jonkinlaisia ongelmia mielenterveytensä kanssa ja olen pystynyt olemaan tavallaan hänen juttujensa yläpuolella. Nyt kuitenkin on tullut mieleen tämän raskauden myötä (viikkoja nyt 7+4), että olisi ihan kiva, jos mieheni ilmoittaisi äidilleen tulevansa ekaa kertaa isäksi... mutta sitten taas toisaalta, tuskin tilanne siitä mihinkään muuttuisi. Anoppi on puhunut minusta, miehestäni ja kolmesta pojastani niin paljon pahaa, etten pysty hänen kanssaan minkäänlaista toimivaa suhdetta luoda enää.
Onneksi omat vanhempani on ottaneet mieheni omaksi pojakseen [:)] Mies onkin sanonut, että minun perheeni on hänelle enemmän oma perhe kuin mikään muu. Meidän on hyvä olla näin ja jos totta puhun, en kaipaa anoppiani ollenkaan. Mutta haluaisin silti, että mieheni ottaisi äitiinsä yhteyttä, onhan hän tämän tulevan vauvan mummo...
 
Takaisin
Top