Alkushokista selviytyminen

Lumi860226

Vasta-alkaja
Elikkäs joo, positiivinen raskaustesti tuli ja kyseessä siis suunnittelematon raskaus. Spontaani ensireaktiona oli ilo, mutta sen jälkeen olen ollut syvissä vesissä. Huolettaa ja ahdistaa oikeastaan kaikki ja käsillä oleva elämänmuutos tuntuu tällä hetkellä valtavalta. Olen ensikertalainen ja ikää alkaa olla jo sen verran, että olin jo kuvitellut, että äitiyskortti jää minulta katsomatta, minkä johdosta toisaalta riskit ja jaksaminen huolettaa ja samalla tiedostan, että toista mahdollisuutta tuskin tulee. Olisi kiva kuulla kokemuksia siitä, kuinka olette henkisesti selvinneet raskauden tunnemyrskyistä etenkin vähän yllättävämmissä ja stressaavammissa tilanteissa?
 
No nyt ollaan tutun yllärin äärellä! Miun ensireaktio tosin oli ihan hirveä järkytys ja pohdin pitämisen ja keskeytyksen välillä ensimmäiset viikot. Päätös lapsen pitämisestä oli lopulta varma, mutta pelkäsin silti hyppyä tuntemattomaan. Muistan pelot siitä, että vartalo ja elämä muuttuu. Mietin miten jaksan valvomiset ja tarvittuna olemisen. Pohdin pysyykö kohtalaisen tuore parisuhde kasassa ja miten yhteenmuutto ja lapsi vaikuttavat siihen. Pelkäsin etten osaa hoitaa lasta ja tunsin pitkän aikaa itseni neuvolakäynneillä todella ulkopuoliseksi, sillä enhän minä ollut kuten nämä muut.
Kun ei ollut yrittänyt lasta niin ei ollut osannut varautua mihinkään ja kaikki tuli kertarysäyksellä puskista eteen.
Olin aika hukassa itseni ja elämänsuuntani kanssa.

Itselläni raskaus ja synnytys olivat vaikeita, mutta kuinka ihanan pienen sainkaan! Lapsemme synnyttyä en ole epäröinyt pärjäämistäni hetkeäkään, vaikka välillä ollaan oltu väsyneitä ja äärirajoilla jaksamisen suhteen. Nyt melkein neljä vuotta ylläripositiivisen raskaustestin jälkeen olen onnellinen eläessäni Prisma-arkea ja juostessani ruuhkavuosien uuvuttamana paikasta toiseen, vaikka silloin aiemmin se kuulosti painajaiselta. Lapsi kuitenkin pyöräyttää maailman navan pois itsestä ja antaa elämälle merkityksen. Elin hyvää elämää ennenkin, mutta ei se ollut läheskään niin merkityksellistä.

Jos jotain haluaisin sanoa sille pelokkaalle ja stressaavalle itselleni niin sen, että elämä kantaa ja asiat järjestyvät. Tänään taas silitin uneen tuon ihanan pienen prinsessani, joka kasvaa huomaamattani. Vasta hän oli avuton käärö ja nyt hän vaihtaa jo päivän kuulumiset iltasadun jälkeen. Jotenkin se oma pieni vain antaa syyn jaksaa paremmin kuin koskaan ennen. Hänen takiaan teen mielelläni enemmän.

En tiedä huojensiko mieltäsi, mutta itse en ole edes rankimpina päivinä katunut päätöstäni pitää lapsi. 😊

Kai se stressivaihe pitää jollain tasolla käydä läpi enkä itse ainakaan keksinyt oikein muuta lievityskeinoa kuin sen, että puhuin asiasta ja otin selvää asioista. Ja siitä huolimatta miun keskittymiskyky oli ylivilkkaan paviaanin luokkaa melkein pari vuotta positiivisesta testistä. Kyllä se siitä sitten hiljalleen taas normalisoitui. 🤭
 
No mulla eri tilanne kun ollaan pitkään yritetty mutta samoja ajatuksia kyllä. Olin eilen toki heti samallalailla alkuun iloinen. Tunne kumminkin väistyi kun miehen reaktio ei ollut ihan toivottu vähän suuttui melkein kun tein testin aikaisemmin kuin olisi kuukautiset myöhässä toki sanoi että oli iloinen jne mutta paska tunne jäi. No joka tapauksessa yritin unohtaa asian, mutta tänään kun töistä tullessaan kotiin ollut etäinen mies. Niin siis herännyt ajatuksia oliko tämä sittenkin virhe. Ja miten jaksan varsinkin jos mies jatkaa etäisyyttä minuun. Niin en todellakaan tiedä mitä pitäisi ajatella.. Iloinenkaan en oikein osaa olla. Lähinnä hämmentää hirveästi.
 
Itsellisenä äitinä mun raskaus oli tietysti suunniteltu ja toivottu, mutta ennen hoitoihin lähtemistä kävin hyvin samanlaisia keloja läpi erityisesti elämänmuutoksesta ja jaksamisesta. Lisäksi sain lottovoitoksi kaksoset eli riskiraskauden, joten odotusaikakin oli sen (ja monien muiden syiden) takia aikamoista henkistä vuoristorataa.

Kaikki meni lopulta suunnilleen niin hyvin kuin olisi ikinä voinut toivoa, ja nyt mulla on kaksi maailman ihaninta pientä poikaa. Äitiyden oon todennut olevan jotain sellaista, mihin ei oikein mitenkään voi valmistautua, ja olen edelleen vähän ihmeissäni, miten luontevalta tämä uusi rooli tuntuu. Monista muista itsellisistä poiketen mä en ole missään vaiheessa kokenut mitään hirveän palavaa kaipuuta äidiksi, mulla oli kuitenkin ihan mukava elämä yksinänikin ja se voisi saada vielä monia erilaisia suuntia.

Keskeinen kysymys mulle oli, ja tältä kantilta ehkä ehdottaisin sinunkin miettivän asiaa: katuisinko joskus tulevaisuudessa hedelmällisen iän ohittaneena, jos en nyt ainakin yrittäisi saada lasta. Mun vastaus tähän oli aika selvä kyllä. Eihän tätä kukaan tietenkään voi oikeasti tietää, mutta päätin käyttää mahdollisuuteni kun sellainen oli, ja ratkaisu osoittautui oikeimmaksi ikinä.
 
Täällä kans sama tunnelma, kuin aloittajalla. Raskaus tuli yllätyksenä ja viime päivät on mennyt miettiessä, että mitä tässä pitäisi tehdä. Ahdistaa ja pelottaa, että olemmeko valmiita tähän ja selviämmekö kaikesta. Olen aina ajatellut että haluan kyllä lapsia, mutta nyt kun tämä tuli näin yllättäen niin olen alkanut epäröimään. Onko muilla ollut näitä tuntemuksia ja menevätkö ne ohi?
 
Täällä kans sama tunnelma, kuin aloittajalla. Raskaus tuli yllätyksenä ja viime päivät on mennyt miettiessä, että mitä tässä pitäisi tehdä. Ahdistaa ja pelottaa, että olemmeko valmiita tähän ja selviämmekö kaikesta. Olen aina ajatellut että haluan kyllä lapsia, mutta nyt kun tämä tuli näin yllättäen niin olen alkanut epäröimään. Onko muilla ollut näitä tuntemuksia ja menevätkö ne ohi?
Isojen elämänmuutosten yhteydessä on tavallista, että tulee epävarmuus! Useinhan vaikka työpaikkaa vaihtaessa iskee joku katumus ja epäröinti, että mitä ihmettä olen tekemässä, vaikka vaihtoon olisi hyvä syy. Vielä kun raskautesi on yllätys, niin ei ole mikään ihme, että epäröinti alkaa. Minä ja useat muut (tässäkin ketjussa) ollaan epäröity, vaikka raskaus olisi hartaasti yritetty. Epäröinti kertoo siitä, että aihe on iso ja tärkeä, ja mielesi käsittelee sitä. Uskoisin, että useimmiten epäröinti menee ohi - tai menee ohi ja palaa taas joskus, koska kyseessä on asia, joka muuttaa loppuelämäsi! Etenkin kun olet aiemmin halunnut lapsia, niin ei kuulostaisi, että epäröinti tarkoittaisi mitään isompaa kuin mielen yritystä käsitellä isoa muutosta.
 
Täällä kans sama tunnelma, kuin aloittajalla. Raskaus tuli yllätyksenä ja viime päivät on mennyt miettiessä, että mitä tässä pitäisi tehdä. Ahdistaa ja pelottaa, että olemmeko valmiita tähän ja selviämmekö kaikesta. Olen aina ajatellut että haluan kyllä lapsia, mutta nyt kun tämä tuli näin yllättäen niin olen alkanut epäröimään. Onko muilla ollut näitä tuntemuksia ja menevätkö ne ohi?
Todellakin on normaaleja tuntemuksia. Mie olin kauhuissani pitkään ja mietin miten miun parisuhteen ja oman onnellisuuteni käy. 🙈 Hiljalleen sitä kasvoi kiinni siihen vanhemmuuteen ja nyt en osaisi kuvitella parempaa elämää. 😍

Jälkikäteen on naurattanut millainen kriisi ylläriraskaus oli, mutta mistäpä sitä silloin olisi voinut tietää mitä tuleman pitää. 🤷🏼‍♀️
 
Raskauteni alkoi nopeasti pitkän parisuhteen päättymisen jälkeen kevyessä tapailusuhteessa.

Sopeuduin itse ensimmäiset 5kk yllättykselliseen raskauteen ja ajatukseen vauvasta ja äitinä olosta. Toivuin erosta ja yritin sopeutua myös siihen, että elämä olisikin jotain ihan muuta mitä olin ajatellut. Tarvitsin ajan omille ajatuksilleni. Varsinaisesti en ikinä ajatellut etten pitäisi lasta.

Vieläkään ei lapsen isän kanssa tiedetä tai määritetä ollaanko parisuhteessa tai ei, mutta vanhemmuuteen ja lapseen ollaan sitouduttu.
 
Itselläni tunteet heittelee puoleen ja toiseen. Välillä tuntuu siltä, että tämä oli maailman huonoin idea ja välillä taas siltä, että asiassa on jotain järkeä. Yritän luottaa siihen, että asioilla on tapana järjestyä ja ne etenevät omalla painollaan. Yritän ottaa välillä myös vähän etäisyyttä ja miettiä sitä, miten tulen muistelemaan tätä aikaa viiden, kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä. Ajattelen, että pitkässä juoksussa on hyvä, että lapsia on pitämässä minusta huolta, kun olen vanha. Ja toisaalta, omalla toiminnallani voin yrittää kasvattaa tähän maailmaan lapsen, joka tekee siitä omalla tavallaan jotenkin paremman paikan.
 
Takaisin
Top