Alakuloisuus

[NeliApila-11]

Mua on alkanu vaivaamaan alakuloisuus. Kaikki on lähteny siitä, että kaikki tai ainakin lähes kaikki muut raskaana olevat ovat hankkineet jo kaiken vauvalle valmiiksi. Olen saanut kuulla kunniani kaveriltani, koska en ole ostanut, kuin vaunut, matkasängyn, kaukalon, tutin ja tuttipullon. (Olen saanut vaatteita, kantorepun ja leikkimaton) Kyseinen ihminen on itse täyttänyt kaappinsa vaipoista vanutyynyihin kaikella mahdollisella. Itse en vain ole nähnyt siinä mitään järkeä vielä, koska vauvanhuone ei ole valmis, niin ei ole oikein paikkaa minne laittaisi kaiken sen tavaramäärän. Kaverini mielestä kaikki pitäisi olla jo valmiina, kun synnytys voi alkaa nyt jo. Itse olen sitä mieltä, että jos vauva nyt syntyy, niin tuskin henkiin jäisi. Ja vaikka jäisikin niin äkkiäkös vaikka omat vanhempani kävisivät ostamassa välttämättömimmät ennen, kuin itse pääsisin kauppaan. En näe esimerkiksi mitään järkeä siinä, että ostaisi rintapumpun nyt jo. Mielestäni kaikki lähtee siitä, että yrittää itse imettää lapsensa ja jos se ei onnistu, niin sitten ostaa sen pumpun. Tai jos maitoa tulee yli tarpeen tai rintatulehdus.

No siis tästä olen nyt pahoittanut mieleni ja saanut tunteen, että olen tulossa huonoksi äidiksi. En ole oikein ollut enää edes onnellinen raskaudesta ja ostohalut ovat kaikonneet. Kiukuttelen miehelleni siitä, ettei olla ostettu mitään ja, että remontti on kesken. Tämä on jo kiristänyt miehenikin pitkän pinnan ja aiheuttanut riitoja.

Olen myöskin alkanut tuntemaan itseni kuvottavaksi ja haluisin vajota maan alle, kun olen muiden ihmisten parissa. Ennen olin onnellinen ja ylpeä massustani. Nyt vain itkeskelen ja mietin, että miksi edes teimme lapsen. Vaikka niin kovin toivoin lasta, niin nyt tuntuu siltä, että se oli suuri virhe. Tunnen myös syyllisyyttä siitä, että me saamme lapsen, vaikka maailmassa on todella paljon pareja, jotka eivät voi lapsia saada ja rukoilevat ihmettä. Se, että tunnen itseni kuvottavaksi, on tehnyt musta todella mustasukkaisen. Pelkään todella kovin, että mies löytää toisen tai muuten kyllästyy muhun ja potkaisee pihalle. Tähän asti meillä on ollut todella hyvä seksielämä. Raskausaikana parempi, kuin ennen. Nyt en halua mieheni näkevän mua vähissä vaatteissa ja yritän epätoivoisesti piiloutua.

Jopas tuli pitkä tilitys, vaikka varmasti jotain unohdinkin. En odota vastauksia, halusin vain purkaa tämän pahanolon ulos. Kirjoittaminen on aina ollut mulle parasta terapiaa. Toivottavasti tämä menee pian ohi ja voin vielä nauttia loppu raskaudesta.

 

[Apple]

Helpottavaa kuulla että jollakulla muullakin on ollut vastaavanlaisia fiiliksiä kuin itsellä ollut! En nimittäin ole todellakaan yleensä mikään "mieli maassa" tyyppi, mutta nyt olen huomannut itsessäni uusia piirteitä.
On ollut iso olo ja hirvittänyt miten iso musta vielä tuleekaan, oonkin miettinyt että ottaako tämä koville vain koska olen normaalisti hoikka (vain olenko vain turhamainen?). Olenkin yrittänyt miettiä että täytyy oikeasti vain nauttia tästä ajasta, tiedä vaikka olisi elämäni ainoa raskausaika.
Toinen minkä olen huomannut on myös mustasukkaiset ajatukset omasta miehestäni. Minulla on siis täysi luotto häntä kohtaan eikä hän ole myöskään antanut mitään aihetta näille ajatuksille, mutta silti olen tässä muutaman kerran todennut mustasukkaisia piirteitä itsessäni.
Kai nämäkin kaikki kuuluu tähän raskausaikaan, näin ainakin yritän itseäni vakuutella. Omalla kohdallani yritän ajatella positiivisesti näinä vähän harmaampina hetkinä, ihan vain jo sen takia että jostain luin että äidin hyvä mieli vaikuttaa myös vauvaan..

 

[Evans]

Eli siis mä en olekkaan tän asian kanssa yksin, ompas helpotus, ku luulin jo jossain kohtaa olevani hullu.

Mulla on kans ollut mieli maassa. Jotenki tosi masentavaa varsinki tälläi kesällä nähdä kaupungilla ja muualla tyttöjen/naisten sipsuttavan siroissa kesävaatteissa kun itellä on olo lähinnä kuin valaalla. Saatan olla turhamainen, mutta tältä tuntuu ja se vetää välillä mielen tosi alas.

Ja sitten vielä kun työt väheni ihan olemattomiin tän raskauden myötä. Oli tarjolla ravintolapäälikön paikka, mutta voitte arvata menikö se sivusuun? :( Tuli ihan sellanen olo, et tää raskaus pilas mun elämäni mahdollisuuden ja nyt oon ihan p.a. ja elän pummilla mieheni rahoilla. Tiedän ettei asia oo oikeesti niin ja vuoden päästä pääsen takas työelämään kiinni ja et aina tulee uusia mahdollisuuksia. Mut just nyt se ei lohduta.

Ja mitä noihin tavaroiden hankkimiseen tulee, ni mun mielestä tollanen morkkaaminen siitä, ettei MUKA ole hankkinut tarpeeksi tavaroita on ihan typerää. Mitä sitten jos kaapit ei vielä pursua vaippoja ja helistimiä? Ei meilläkään ole "vasta" kun pinnasänky, turvakaukalo ja vaunut (vaatteita on saanut lahjoituksena). Häntä pystyyn Nuppu-11, ei tee susta ainakaan mun mielestä yhtään huonoa äitiä jos nyt vielä ei ole kaikenmaailman pullot ja purnukat ostettuna. :)

 

[NeliApila-11]

Evans, kyllä tippa tuli linssiin, kun luin sun kirjotusta noista tavaroista. Ihana kuulla, ettei ole maailman loppu vaikka tavarat on hankkimatta! (Vaikka tiesin sen, mutta ihana kun joku muu on samaa mieltä!) Ja siis tää itku on NIIN herkässä. Toivottavasti palaudun ennalleen näiden tunteiden kanssa nopeasti synnytyksen jälkeen.

Ja pakko sanoa, että oon aina ollu alakuloisuuteen ja mustasukkaisuuteen taipuvainen, mutta nyt tässä ei ole enää mitään järkeä! Mielikuvituskin laukkaa niin hurjasti, samoin unet on melkosen outoja nykyään.

Mä olen myös aina ollut hoikka, vaikken ole mikään urheilija ollu koskaan. Nyt olen jotenkin oikein vihainen ylipainoisille, että miksi eivät pidä itsestään huolta. Sairasta tämäkin, koska on jokasen oma asia, minkä kokoinen on ja tekeekö asialle jotain. Vaatekuvastot on myöskin semmoisia, mitkä vihastuttavat. Varsinkin mainokset alesta. Harmittaa, kun ei voi ostaa kivoja vaatteita, kun ei yhtään tiedä, minkä kokoiseksi tästä joskus palautuu, jos palautuu.. Huoh. Johan on taas oikein tilitys.

Tästähän vois tulla tämmönen avautumis keskustelu.

 

[RiikkaTe]

Täällä on myös aika-ajoin ollut alakuloisuutta, levinnyt kroppa ja se ettei vaatteet mahdu päälle, ovat latistaneet mielialaa. En halua että musta otetaan valokuvia koska tunnen itseni rumaksi norsuksi. Lisäksi olen jo miehelle sanonut, että mun rinnat on imetyksen jälkeen kuin norsunkorvat.. 
Raskauden alussa oli pahempi vielä, silloin jopa mietin että tulikohan tehtyä virhe. Se on onneksi lähtenyt pois. Mutta kyllä raskausaika alkaa jo tympäännyttää, kun tuntuu että kaikki on kiellettyä.
Ja sitten mulla on ahditusta töihin menosta. Mä tunsin jo ennen kesälomaa kuinka mua stressasi suuresti töihin meno ja kävin juttelemassa psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa joka myöskin sanoi että mun työ vaikuttaa stressaavalta tässä tilassa. Kesäloma loppuu viikon kuluttua ja nyt jo alkaa ahdistaa työhön paluu. Mun työhön kuuluu asiakaspalvelua ja myyntiä.. ja koko ajan myyntiä kytätään ja seurataan jos ei myy hyvin niin sitten tulee sellaisia "voi että kun menee nyt huonosti"-sähköposteja. Lähin esimies oli ennen sellainen mukava mies, jolla on itsellään kaksi pientä lasta. Hän oli ymmärtäväinen, ei nipottanut ja kysyi aina vointia. No, tämä vaihtui sitten toiseen esimieheen, jolla ei ole perhettä, eikä edes vaimoa ja joka ei tippaakaan välitä siitä mikä mun vointi on. Musta tuntuu jopa että sitä v****aa että mä oon raskaana ja että mä ne oo parhaassa myynti-iskussa kun on muutakin mielessä kuin asiakkaille kaiken tyrkyttäminen.. ja tämä kaikki on sangen ahdistavaa..

 

[Jules]

Mua kans välillä aina meinaa masentaa ihan olan takaa. Mies käy töissä päivät ja itse olen työttömänä..jotenkin sellaisina päivinä kun mies on töissä ja itsellä ei ole käyntiä missään niin en saa yhtään mitään aikaiseksi. Tekis mieli vaan vetää peitto korville ja nukkua..yhtään mitään ei jaksa tehdä eikä kiinnostakkaan :( Ja muutenkin ihmisten seura ei kiinnosta minua yhtään,olis vaan mukava oleskella miehen kanssa kahden...ja varmaankin just sen takia kun olo on kuin jollain valaalla ja ei ole sopivaa vaatetta tai jos on niin pitää aina liikkua jossain älyttömissä teltoissa ettei purista ja ahista näillä helkkarin helteillä. Sekin on saanu mieltä vähän matalaksi kun huomaa miten kaveritkin on ruennu kaikkoamaan..siis sellaiset joilla ei ole omia lapsia ja jotka voi vaan olla ja mennä ihan vapaasti, ihan kuten mekin mieheni kanssa ennen raskautta. Meilläkin monet kyselee ihan innoissaan että mitä kaikkee ootte ostellu ym. niin sitten kun vastaan että eipä me juuri mitään niin ilmeistä huomaa että ajatteleevat että mitä ihmettä..mutta noh,omapahan tuo on asiamme. Mutta sellasta...siinäpä tärkeimmät mitkä muistu mieleen 

 

[NeliApila-11]

Riikka Te, Eikös sun kannattais sitten loman jälkeen vaan hakea saikkua? Mun mielestä ei kannata itseään raskausaikana stressata työllä, kun kuitenkin ihan helposti voi saada saikkua, kun vetoaa selkään ja vaikka jalkoihinkin. Kyllä niitä töitä kerkeää vielä tekemään, eikä esimies voi mitään siihen sanoa, jos raskaana ollessa on kolotuksia, jotka estää työn teon. Pääasia on, että sulla ja vauvalla on hyvä olla.


Chevy, sulla aika samanlainen tilanne. Mä olen myös työtön ja mies käy töissä pitkää päivää. Yleensä nousen samaan aikaan kuin mieheni eli viiden aikoihin, koska rakkoni ei anna jatkaa unia ja nousemisen jälkeen ei saa unesta enää kiinni. Päivä on siis pitkä olla yksin kotona. Tietysti käyn kaupassa, kun täytyy, mutta muuten masistelen kotona. Olen huomannut myös tuon kavereiden kaikkoamisen. Ensin oltiin hieman arvostelevia raskauden suhteen, että miksi noin nuorena, menee nuoruus pilalle, ette pääse baariin enää jne jne.. Arvostelu loppui jonkin ajan päästä ja niin kaikki muukin yhteydenpito. Aika usein tuntuu tuolta, että voisi vain vetää peiton korviin ja nukkua päivän. Ei niinkään sen takia, että olisi väsynyt vaan, koska siten pystyis välttämään yksinään olon.

Jatketaas kannasisaret kirjoittelua, niin parannetaan mieliämme!

 

[nennaq]

Mä luulen että hormonit tekee meistä vielä herkempiä, ainakin itselle on käynyt niin että pahoittaa mielensä jostain mitä joku sanoo vaikka mä tiedän että se ei tarkoittanut sitä pahasti.
Ja sitten ainakin mulla myös se kun ei saa nukuttua niin väsyneenä tulee kaikenlaista mieleen. Juuri viime yönä olin vielä 3.30 hereillä ja ihan ihme olo, itketti vaan oikeestaan ilman mitään syytä ja oli vaikeeta rauhoittua nukkumaan. Aamulla mies teki mulle aamupalan ja ihmetteli että mikä mua eilen valvotti.
Sitten noista tavaroista, mä taas sain kuulla että miten te noin aikasin hankitte, mitä vaan voi sattua... se ei kuulostanut kivalta. Mutta se on jokaisen oma asia mitä ja millä aikataululla hankkii, me haluttiin isoimmat/ kalliit hankinnat ajoissa niin ettei tuu paniikkia yhtäkkiä.
Tsemppiä ja jaksamista kaikille, tässähän alkaa keskiraskaus vaihtua viimeiseen kolmannekseen :)

 

[Hennarii]

Heippa kaikille,

Nuppu-11: Minun mielestäni maailmassa on ihan liikaa kaikenmaailma roinaa. Hyvän äitiyden ja onnistuneen odotuksen mitta ei ole tavaroiden haaliminen. Minä odotan sopivaa hetkeä ja hankin jotakin, kun jaksan. Tee asiat siinä järjestyksessä, kun se sinulle sopii. Me jouduttiin muuttamaan parin viikon varoitusajalla omistajan vaihdoksen vuoksi. Kaikki on kotona hujan hajan... Asia kerrallaan.

Ajattelisin lisäksi, että raskauteen kuuluu kaikenlaisia tunteita. Hormonaalisista ym. syistä. Jos on paha mieli, ei kannata negatiivisia ajatuksia torjua, vaan käy ne mieluummin läpi. Lisäksi on ihan luonnnollista, että pohtii elämäänsä ja suhdettaan lapsensa isään. Se kuuluu äitiyteen valmistautumiseen :)

 

 

[nennaq]

Yksi mun parhaista ystävistä oli mulle suorastaan vihainen kun kerroin raskaudestani. Heillä ei ole lapsia, eikä tule. Mun elämä kuulemma loppuu, en voi enää matkustella tai juhlia jne. Siis mullahan on 2 lasta jo ennestään! Se tuntui silloin myös tosi pahalta. hän saattaa vieläkin sanoa mulle ihan suoraan, kun on menossa johonkin, että "sua on turha pyytää kun sä et enää voi pitää mitään hauskaa". Pitäisi ihan omana tietonaan sitten... Viimeksi sanoin että en ehkä voi nyt juhlia, mutta tämä vauva on todella toivottu ja me ollaan onnellisia siitä!

 

[RiikkaTe]

^anteeksi suorat sanani, mutta ei tuo kovin hyvältä ystävältä kuulosta.. mä en kuuntelis tollasta arvostelua.. mutta oonkin aika äkkipikainen ihminen..

Mä en voi sanoa että kaverit olis mihinkään kaikonnut, koska mulla ei oo koskaan kovinkaan kummoisesti ollut kavereita. Ennen raskautta kävin kyllä välillä baarissa, mutta yleensä aina yhden ja saman henkilön kanssa. Ja tämä on pian vuoden ikäisen pojan äiti, jota näen sukulaisuussyistäkin joka viikko. Yksi muukin kaveri mulla oli, mutta sen näkeminen loppui/väheni olemattomiin kun hän löysi itselleen miehen ja miehen kaverit. Silloin jäi kaikki vanhat kaverit ja myös perhe. Hänellä alkoi uusi elämä miehen kanssa, joka käyttää tätä vaan hyväkseen (rahallisesti ja muutenkin). Joten en voi valittaa että mun kaverit olisi mihinkään kadonnut :D.. oon aina ollut aika "yksinäinen". Perhettä lähinnä näen.

Nyt vähän masentaa kun mies meni taas ulos kaverinsa kanssa.. mutta tietysti en sano siitä miehelle mitään ja yritän peittää sen että mua harmittaa. En mä halua että mun mies joutuu vaan sen takia kökkimään kotona, että mä oon raskaana. Haluan että meidän suhde pysyy kasassa ja mies saa tuulettaa päätään. Miehellä oli just kesälomaa ja sen aikana kävi muutamaan otteeseen jo ulkona.. mutta eihän se paljon käy, enkä siksi viitsi valittaa.

Mutta niinhän se on, etten mä enää pääse kovin usein ulos tuulettumaan itse ja baarissa tanssimisen saa unohtaa pitkäksi aikaa.. jos mä nyt ikinä palaudun sellaiseen vartaloon että kehtaan ulos edes lähteä.. Se kyllä harmittaa vähän, mutta tuleehan sitä muuta sitten tilalle.

Töistä en haluaisi ihan kevyin perustein jäädä saikulle, siitä tulee niin syyllinen olo. Nyt on tosin ollut jo monta päivää aivan hirveä olo kun verenpaineet on ollut ihan alhaalla. Väsyttää, vähän huimaa, päässä jyskyttää ja on tosi voimaton olo. Paine oli tänä aamuna vaan 94/58 eli ihan tosi matalalla ja olo oli sen mukainen koko päivän. Samanlaista oloa on jatkunut jo viikon verran. Ainahan mulla on ollut paineet alhaalla ja kerran meinasi töissä lähteä taju. Lisäksi on alkanut tulla supistuksia, etenkin jos liikkuu vähänkään enempi tai nostelee jotain.. En silti tunne voivani jäädä saikulle.. oon jotenkin liian "tunnollinen ja ahkera".

Mä oon ite sellainen materialistinen persoona, että oon hommannut hyvissä ajoin vaikka mitä kaikkea tavaraa. Siitä on tullut itselle hyvä olo. Nyt ei puutu juuri mitään ja vaatteitakin on niin paljon etten tiedä ehtiikö niitä kaikkia edes käyttää :D.. 

 

[Karjakat]

Noista tavaroiden hankinnoista...Mä en oo ostanu mitään muuta ku yhdistelmävaunut, turvakaukalon ja matkarattaat ja muutaman bodyn, jotta pysyis ajatus siinä että lapsi todella on tulossa.. Sitteri ja pinnasänky saadaan lainaan, mut ei me olla vielä edes kunnolla mietitty miten se sänky meidän makuuhuoneeseen laitetaan..
Mä olin taikauskonen et jos ostan liikaa se tuottaa epäonnea ja nyt mä ootan sitä äitiyspakkausta tulevaksi että näen mitä siellä on ja ostan sitten lisää mitä tarvin.. Leluja me päätettiin että ei juuri ite osteta, koska on isovanhemmat ja muut sukulaiset/tutut jotka ostaa niitä kuitenkin.. Ainu-pupun haluan ostaa ja ne kupit mistä voi kasata tornin yms leikkiä.. mut niitäkään ei tarvi vielä..

Meilläkin on remontti menossa.. me asutaan tosi vanhassa omakotitalossa jossa on saunatilat kellarikerroksessa.. siellä oli aina kauhea kosteus ja me halutaan se kuntoon ennen vauvan tuloa..se taas tarkottaa että vaikka nyt lomalla ollaan mies on siellä alakerrassa hommissa ja mä en oikein voi tai osaa auttaa... huomenna tulee betoniauto ja saadaan sentään uusi lattia sinne.. kuivuminen kestääkin sitten kuukausia.. NIIN ja koko tän rempan ajan (about 4 viikkoa) meillä ei ole ollut suihkua eikä saunaa.. salilla oon ahkerasti käyny... ainaki pesulla. :D

Mä asun miehen kotipaikkakunnalla.. omaan kotipaikkaan oon 400 km ja entiseen asuinpaikkaanki (missä kaikki kaverit on) on 300 km.. eli ei oo juuri tuttuja mullakaan... se ärsyttää ku ei voi vaan ottaa ja lähtee jonnekin kahville. :( Mies ei juuri tuota ymmärrä... sen kaikki sukulaiset asuu 100 km säteellä ja veli melkeen naapurissa...  *huokaus*

 

[NeliApila-11]

Karjakat, onpa harmi, että oot siellä niin yksin! Me asutaan miehen kanssa kummankin kotikaupungissa, niin on molempien perhe ja kaverit lähellä. Tosin mulla sama juttu, kuin Riikka Te:llä, että en ole koskaan kuulunut mihinkään isoon kaveriporukkaan, vaan mulla on aina ollut yksi tai kaksi kaveria, joiden kanssa liikkua. Ja nekin on aina välillä vaihtunut, kun on elämäntilanteet tai asuinpaikka muuttunut. Tällä hetkellä ei ole oikein kavereita ollenkaan. Ei ole ketään kenen kanssa lähteä just vaikka kahville. Nennaq, mä sain tosiaan myös kuulla melkein kunniani yhdeltä kaverilta, kun kerroin mielestäni iloisen uutisen vauvasta. Tämä kaveri on ollut joskus paras ystäväni yläasteelta, mutta nyt vanhemmiten ollaan oltu melko vähän yhteyksissä. Ja olen samaa mieltä, kuin Riikka Te, ettei tuommoista tarttis kuunnella, mut jotenkin olen niin nynny, että siedän ja olen aina sietänyt kavereiden arvostelua yms. Nyt olen raskauden aikana alkanut kasvattamaan itselleni piikkejä ja pitämään puoliani, mutta paljon nielen vieläkin.

Ja niistä tavaroista, niin eilen käytiin miehen kanssa Ikeassa, oli oikein mukava päivä ja ostettiin kaikkea! Pinnis, hoitopöytä, samaan sarjaan kuuluva "naulakko", kylpyamme, huppupyyhe, kaksi sellaista söpöä pikku jakkaraa (Ei kyllä käyttöä ole pitkään aikaan, mutta ovat sisustuksellisestikin niin ihanat!), peitto ja lakanat, tyyny ja tyynyliina, kumilakana ja reunapehmuste pinnikseen. Nyt on sitten tavaraa meilläkin! Ja tuossahan ne olohuoneessa kököttää ja odottaa, et pääsee muksun huoneeseen. Varmaan ehkä jo viimeistään huomenna! Täällä alkaa näyttää jo siltä, että on tulossa vauva!


Oikein hyvää maanantaita kaikille!

 

[Jules]

Voi että Karjakat,sulla on varmaan kans aika rankkaa  Itsellä ei kuitenkaan ihan noin pitkää matkaa oo tuttujen luo,mutta sellaiset 30-40 km kaikkien kavereiden ja sukulaisten luo että ei niin vaan lähdetäkkään kenenkään luona käymään kahvilla..ja eipä tuota kahvitteluseuraa tosiaan enää saakkaan muusta kun mummusta kun ei itsellänikään ole kuin pari ystävää jotka ei pahemmin enää yhteyksiä pidä raskauden myötä  Mutta onneksi on tosiaan tuo rakas mies jolle voi puhua mistä vaan ja mieluiten puhunkin, mutta sit nää päivät kun mies on töissä niin on tosi turhauttavia ja itkettää ja kaikkee mahollista kun ei oo mitään seuraa eikä kukaan soita eikä jaksa koko aikaa netissäkään surffailla, joten voisi tosiaan nukkua pois aina tämän yksinäisyyden.

Ihanaa Nuppu-11 että ootte saanu hankittua tavaroita, kuullostaa kyllä tosi kivalta päivältä,varmasti mukavaa vaihtelua..itsekkin oon haaveillu että pääsisin Ikealle mutta taitaa jäädä haaveeksi. 

Kylläpäs taas hieman helpotti kun voi tänne kirjottaa ja tietää ettei ole ihan yksin näiden tuntemuksiensa kanssa...hyvää alkanutta viikkoo kaikille teille ihanaisille paksukaisille

 

[jepjepjep]

Heippa kaikille!

Mä oon tässä myös ollut mieli maassa ja itku herkässä viime viikot. Tuntuu että mikään ei vaan yksinkertaisesti jaksa kiinnostaa. Oon ihan erakoitunut kun ei vaan tee mieli nähdä ystäviä.. Mieskin joutunut kärsimään mun raivo- ja itkukohtauksista (lähes aina) syyttä.

Itkettää, masentaa, ahdistaa ja niin edelleen.. Siihen vielä tää kuumuus ja "harjoitussupistukset" päälle ni voi jee..Nyt olen lomalla ja ahdistaa tää tekemisen puute. Ja kuumuus.

Ootan tavallaan että "pääsen" takas töihin että saan edes jotain muuta tekemistä kuin murehtia itsekseni. Miehellä ei ole lomaa, joten ihan yksinään kotona kyyhötän.

Tuntuu niin tyhmältä valittaa koska toivoimme ja yritimme tulla raskaaksi reilusti yli vuoden.. Nythän pitäisi olla iloinen ja onnellinen. Ja kun masuasukkikin vielä näyttää olevan kunnossa.
Silti tuntuu pahalta ja juuri tuo mistä täällä jo aimmin joku mainitsikin, että haluaa tavallaan "peitellä" mahaansa vaikka aluksi oikein odotti että masu alkaisi näkyä että sitä voisi esitellä ylpeänä.. En vaan voi tajuta itseäni. Myös vähän pelottaa että jos kerron "masennuksestani" neuvolassa, niin pitääkö ne mua ihan hulluna ja jääkö siitä joku "merkintä" että ne tarkkailee olenko ollenkaan sopiva äidiksi. Tuskimpa, mutta tällaistakin on tllut mietittyä.

Tottakai olen iki-onnellinen tuosta pienestä ihmeestä sisälläni, mutta silti nykyään tulee synkisteltyä ihan liikaa.. Odotan niin kovasti että saan hänet syliini ja elämääni. Ja toivon että tää mun mieli paranee syntymän myötä. Sekin pelottaa että mitä jos ei. :/

Tuosta tavaroiden hankkimisesta sen verran, että me ei olla hankittu yhtikäs mitään vielä. Tai no muutaman vaatteen olen saanut lahjaksi. Enkä pidä itseäni huonona äitinä sen vuoksi. :)
Kai se johtuu siitä, etten uskalla vieläkään hankkia kotia täyteen vauvasälää, koska aina on se "mitä jos jokin meneekin pieleen"-ajautus takaraivossa.. :/

Hieman helpotti kuitenkin kuulla, että en ole yksin tällaisten ajatusten kanssa. <3

 

[hiiri82]

Mua on myöskin harmittanut tässä lähiaikoina milloin mikäkin asia. Jäin työttömäksi kesäkuun alusta ja olen nyt hakenut liitosta rahhaa. Työkkäristä tuli jo lappu ettei voida maksaa koska en oo ilmoittanut, että työttömyys jatkuu jne. Mielestäni työkkäristä annettiin lappu, joka piti täyttää täyteen asti ja sit vast lähettää sinne ja sit seuraavan yhteydenoton päiväksi merkittiin joku elokuun päivä. Hmh. Ja sit tulee OAJsta eli liitosta lappu etten muka oo maksanut jäsenmaksuja tammi-maaliskuulta! Miten nii?? Hitto tätä paperisotaa, ei vois vähempää kiinnostaa, mut pakko tehä jos jotai rahaa meinaa jostai saada. Lainanmaksut ei lopu vaik työt loppuiski. Ärsyttää että miks mun entisessä työpaikassa se liiton vastaava ei oo mulle kertonu mitään ja muistelin että olin kyllä soittanut palkanlaskijalle siitä, että oon liitossa. ÄH! Nyt pitäs sit laskea palkoista joku prosentti ja maksaa se sinne liitolle. Mut mistä rahasta?!?

Mieheni oli flunssassa Jukolan jälkeen viikon ja sillä meni treenit ihan mönkään sen takia ja sit viime viikko (kun mun kummipoika oli mulla hoidossa) sen oli sit pakko korvata ne menetetyt reenit. No kaikki sen vapaa-aika meni siis lenkillä käydessä ja mua ihmetytti miks se välttelee mua ja onks se vihainen vai mitä. Eihän se mulle tieteskää tilitä omia treenejään tai suunnitelmia. Joten mä ehdin kehittää omassa pikku päässäni aika sopan ja itkeä pillautin antaessani kummipojalle vauhtia keinussa. Onneksi mieheni tajusi selittää sitten ja pahoitella oikealla hetkellä ja pussata ja halia kunnolla. :) Oon mä kans höppänä.

Koetan vaan olla ajattelematta tota raha-asiaa ja yritän pitää kaikki työkkäriin menevät paperit ja kelan paperit kunnossa. Onneksi sentään on synnärin esitietolomakkeet täytetty ja palautettu ja sit se äitiyspakkaus ja äitiysraha haettu ajallaan. Kaikki tollaset mihin tarvii jotkut kopiot jostain ihme lappusista liittää ni saa mut tosi epäluuloiseksi; tulikohan nyt laitettua se ja se kopio ja muistinkohan nyt kaiken.. ja ehtiköhän se nyt ajallaan.

Sit mun ihanassa kotikunnassa pelkkä kopion ottaminen maksaa ja jos haluu käydä esim. kelassa on lähettävä viereiseen kaapunkiin ja maksaa joko parkkimaksuja tai bussilippu 3,70 yhteen suuntaan. Eli pelkkä kelassa asiointi tai työkkärissä asiointi maksaa joka kerta.
Huokaus!

Sukulaiset ihmettelee miten mä en ookkaan saanut virkaa vielä ja mikä on kun en oo töissä vaikka lastentarhanopettajia haetaan koko ajan joka paikkaan; myös mun kotikunnassani on paikkoja avoinna tämän tästä. Eipä niillä tuu mieleen, että joka paikkaan pitää muokata se työhakemus, ottaa kopiot kaikista mahollisista todistuksista ja sit viel päivittää ansioluettelo/cv ja vielä kiikuttaa koko paketti postiin ja maksaa sen lähettämisestä. Anteeks vaan mutta musta palkkä työnhaku on hirvee ponnistus. Kutsukaa vaan laiskaksi, sitä mä ainakin tällä hetkellä olen. Oikeastaan koen olevani siihen oikeutettu kun en vaan enää jaksa könytä pitkiä matkoja kävellen kun alkaa supistelee. Enkä enää tässä raskaanaollessa edes halua töihin sen takia, että lastentarhanopen hommaan kuuluu lasten nostelua. Välillä pitää nostaa joku kiikkuun, keinuun, syliin muuten vaan tai pyllynpesulavuaariin. Ei siinä oikeesti voi olla sanomassa, että voisko joku muu nostaa. Kummipoikaa ku nostelin tossa viikon verran ni sanon vaan että mulle riitti! Joka ikinen kerta supistaa mahasta kun nostaa ja aina kun kumartuu auttamaan kenkien nauhoissa tai tarrojen laitossa niin sattuu selästä tai supistaa.

Huh huh.. tulipas turistua. Ainakin sain osan paineista purettua ja ahistus hiukan ehkä helpottuu.

Eipä näille hormoonihirmuiluille oikein mitään mahda. Koettakaa kestää kanssasisareni! Kyllä nää itkuilut jossain vaiheessa helpottaa.