Ajatuksia synnytyksestä

Olen ensisynnyttäjä.
 
Itse olen alkanut viime aikoina miettiä paljon synnytystä ja vauvan syntymää! En pelkää synnytystä, oikeastaan odotan sitä innolla ja avoimin mielin. En ole aikonut tehdä minkäänlaista synnytyssuunnitelmaa, vaan aion antaa asioiden edetä omalla painollaan. Netistä olen katsonut synnytysvideoita ja mitä enemmän niitä katsoo, sitä enemmän alkaa tuntua siltä, että "tuohan on ihan luonnollinen homma, eiköhän tuosta selviä". Harmittaa tietysti se, kun täällä Kuopion seudulla ei ole synnytysvalmennusta eikä sairaalavierailua, pelkkä 2 tunnin yleisluento auditoriossa...
 
Nyt kun olen jo viikolla 28, mielessä tietysti liikkuu myös se, että entä jos vauva syntyykin odotettua aikaisemmin. Kohta pitäisi olla vauvan tarvikkeiden valmiina. Eilen jopa mietin, mitkä kotiutumisvaatteet otan vauvalle sairaalaan mukaan. Mietin myös, koskakohan on aika pakata synnytyslaukku.... :D
 
Äitiysloman alkuun on vielä reilu 7 viikkoa. Jännittää, kykenenkö olemaan töissä siihen asti. Olen ajatellut jättää vauvan vaatteiden ym. pesemisen äitiyslomalle, mutta viime aikoina olen myös alkanut miettiä, että entä jos vauveli päättääkin syntyä jo ennen kuin ehdin pestä vaatteet! :D Tuota pelkoa ei kuitenkaan taida olla, koska vauva on viihtynyt masussa ehkä vähän liiankin hyvin, supisteluitakaan ei ole ollut.
 
Odotan synnytystä kovasti. Odotan sitä, että saan viimein nähdä oman tyttäreni, saada hänet syliini ja jakaa sitä rakkautta, mitä olen ehtinyt kasvattaa varastoon nyt odotusaikana. :) Odotan jopa synnytyskivun kokemista, sitä, kuinka suuhtaudun siihen ja kuinka taistelutahtoinen olen... :D
 
Musta tuo tirppanan tyyli ajatella koko synnytystä on ihanan yksinkertainen. Kun jotenkin tuntuu, että niin monet ensisynnyttäjät suunnittelevat synnytyksen alusta loppuun asti ja tyyliin päättävät jo puolessa välissä raskautta, mitä kaikkea sitä aikoo kokeilla, mitä kivunlievitystä käyttää ja mitä ei jne jne jne. Kärjistettyä kommenttia, juu tiedän tiedän, mutta ymmärsitte varmaan periaatteen [:)]

Musta synnytystä ei juuri voi eikä kannata hirveesti etukäteen suunnitella, koska sen etenemistä ei mitenkään voi etukäteen tietää eikä tietenkään myöskään sitä, millainen sitä itse loppujen lopuksi onkaan siellä salissa.

Ensimmäistä kun menin synnyttämään ihan normaalisti alakautta, olin ajatellut kokeilevani sitä vesiallasta. Muuten en ollut suunnitellut, mikä tais ollakin ihan hyvä. Vesialtaaseen en päässyt, koska se oli ensin käytössä ja sitten multa menikin vedet, jolloin sinne ei saa mennä. Muutenkin avautumisvaihe kesti kaks vuorokautta, joten sitä tuli myös kokeiltua vähän kaikkia kivunlievitys-juttujakin [:D]

Edellinen ja nyt tää tuleva synnytys tulee olemaan suunniteltu sektio. Tuo leikkaus tehdään mulle luultavasti noin viikkoa ennen laskettua aikaa, ja mä odotan sitä niiiiiin paljon. Jännä sinänsä, en ole kokenut mitään äidillisiä tunteita kahden aikaisemman raskauden aikaan. EN siis rakastunut samantien synnytyksen jälkeen kumpaankaan, vaan se tunne tuli muutaman viikon jälkeen. Tän kolmannen suhteen voin sanoa rakastavani sitä jo nyt todella paljon.
 
Minäkin myös ensisynnyttäjä ja samoilla fiiliksillä mennään kuin tirppana! [:)] Ainut asia minkä olen ns. suunnitellut on että mahdollisuuksien mukaan haluaisin kokeilla sitä vesiallasta kivunlievityksenä. Muuten olenkin aika avoimin mielin kaiken suhteen. En ole lääkkeellisen enkä yhtään sen enempää lääkkeettömänkään kivunlievityksen puolestapuhuja.Musta on oikeastaan aika hölmöä alkaa suunnittelemaan synnytystä alusta loppuun kun eihän sitä koskaan voi tietää mitä tulee tapahtumaan. Nelosen "Vauva tulossa" ohjelmaa katsellessanikin alkoi ihan ärsyttää jotkin äidit jotka itkua väänsi ja kiukutteli kun synnytys ei mennytkään niin niinkuin he oli sen suunnitellut [:D] Synnytys ei minua pelota oikeastaan ollenkaan vaan samoilla linjoilla edelleen tirppanan kanssa siitä että pikemminkin odotan niitä synnytyskipuja ja kuinka niistä itse selviän. Musta tuntuu että synnytyksen jälkeen on paljon naisellisempi tunne ja on ylpeä omasta kehostaan kun on saanut aikaiseksi jotain niin suurta [:)] Ihanasti ja hienosti sanottu myös tuo: "Odotan sitä, että saan viimein nähdä oman tyttäreni, saada hänet syliini ja jakaa sitä rakkautta, mitä olen ehtinyt kasvattaa varastoon nyt odotusaikana. :)" ja yhdyn siihen ihan täysin!! [:)]
 
Aika samoilla mennään täälläkin.
Eli perusidea on, että ei suunnitella synnytystä etukäteen, katsotaan miten se lähtee menemään ja sen mukaan edetään. Suunniteltuja asioita on vain että mies tulee synnytykseen mukaan ja kotitumisvaatteet [;)].

Innostusta ja jännitystä: Odotan hetkeä jolloin näen tuon pikkumiehen joka vatsassani möyrii, hetkeä jolloin poika lasketaan mahani päälle. Odotan innolla että saan kokea synnytyksen ensimmäisen kerran.

Pelkoa ja "kauhua": Se miten kestän kivut on hieman pelottavaa... Olen kipuherkkä ollut aina. Onneksi kivunlievitykseen löytyy aineet. Ja toinen asia mikä oikeasti hieman pelottaa on se, että jos synnytyksessä ei kaikki menekkään niinkuin pitäisi. Lähipiirissäni on 4 tapausta (erilaisia synnytyskomplikaatiota, joista 2 tapauksessa lapsi vammautui, 1 tapaus jossa äiti vuoteenomana vuoden ja yksi hankala synnytys mutta loppujen lopuksi kaikki ok) jotka ovat näitä vähemmän kivoja juttuja saanut mietiskelemään. En suoranaisesti pelkää mutta olen miettinyt asiaa ja olen valmistautunut siihen että kaikki ei välttämättä mene niin kuin oppikirjoissa.

Päälimmäisenä tuntemuksena kuitenkin on positiivinen jännitys ja innostus!
 
Mä lähden synnyttään toista ja voisin sanoa että jännittää ehkä vähän enempi kuin ekalla kerralla. Ekalla kerralla en osannut odottaa muuta kuin jotain "jännää" ja tuntematonta. Nyt kerran sen läpikäyneenä tietää mitä se on ja mitä milloinkin tapahtuu. Tietää mitä eroa on avautumisella ja ponnistamisella.. Ponnistus oli mun kohdalla se kaikkein raskain, sain niin hyvät puudutteet aikaisessa vaiheessa, etten osannut supistuksia pelätä. Pahimmat muistot mulla on jääny tympeästä kätilöstä sekä 20 tikin laitosta ja siitä jälkikivusta. Se jälkikipu yllätti eniten, ei se itse synnytys olut läheskään niin vaikea. Mutta kaikkein parasta tässä on silti se, että mä selvisin siitä hengissä ja voin olla siitä ylpeä että sain tyttäreni maailmaan terveenä.
 
Eniten mua nyt tässä toisessa synnytyksessä jännittää käytännönjärjestelyt kuin se itse synnytys. Se että ehdinkö sairaalaan tarpeeksi ajoissa,kun matkaa on 200 km sairaalaan. Ehdinkö omalla autolla vai joudunko meneen ambulanssilla.. Lisäksi toinen harmitus on se, että mieheni ei välttämättä pääse mukaan tapahtumaan,koska emme saa lasta mihinkään hoitoon siksi aikaa vieraalla paikkakunnalla. Toki synnytys onnistuu yksinkin suorittaa, en tartte siihen välttämättä mieheni tukea, mutta hänen kannaltaan surettaa että jää siitä paitsi. Sairaalaan onneksi pääsee sitten vieraileen heti vauvan synnyttyä, jos nyt ei sitten pääsisikään itse ponnistukseen mukaan.
 
Täällä myös sillä linjalla että katotaan miten homma etenee. Jos pärjään ilman lievityksiä niin mikäs siinä, mutta tilanteen mukaan mennään. Ajattelen sitä enemmän siltä kantilta että päivä se on muiden joukossa. Vuodessa on kuitenkin 365 päivää ja jos nyt yhtenä päivänä synnytän lapsen maailmaan, niin ei oo paha. Kyllä se uus päivä aina koittaa, tosin sitten vaan lapsen kanssa [;)]
 
Minä olen myös tirppanan kanssa samoilla linjoilla... Esikoista odotan minäkin, enkä osaa ainakaan vielä millään tavalla pelätä synnytystä. Olen miettinyt jonkin verran synnytystä ja pienokaisen näkemistä... Muutamia synnytys tarinoitakin on tullu luettua.
Olen ajatellu että ei se synnyttäminen niin kauheaa voi olla, koska niin moni siitä on kuitenkin selvinny ihan hengissä. [:D] Minäkin toisaalta innolla odotan mitenkä kestän ne kivut, omasta mielestäni kestän kipua suht hyvin, mutta vaikea sanoa miten kestää synnytys kivut, koska aikasempaa kokemusta niistä kivuista ei ole...
En ole luonnollisen synnytyksen kannalla sen enempää kuin lääkkeellisenkään synnytyksen kannalla. Aijon mennä avoimin mielin synnyttämään ja aijon tehdä valinnat kivunlievityksistä ym. tilanteen mukaan..

Minulla on myös synnytys sairaalana Kys kuten tirppanalla ja harmi kun sinne ei pääse tutustumiskäynnille vaan mulle annettiin ainakin vaan nettiosote jonka avulla voi tutustua synnytyssairaalaan. Pitää sen verran kahtoa ja tutkailla että tietää mihin pitää mennä sitten kun h-hetki koittaa, tietäis ees sen verran et mistä ovesta kannattaa mennä jos oikein kiire sattuu tulemaan. Toki siellä varmaan on henkilökuntaa tarvittaessa auttamassa, mutta itselleni ainakin on helpompi niin kun tietää etukäteen mihin suuntaan pitää mennä. Tuo Kyskin kun on sen verran iso ja tuntematon paikka minulle.
 
Onneksi asutaan suomessa http://www.iltalehti.fi/ulkomaat/2010031711310898_ul.shtml
Itse synnytys ei täällä niinkään pelota, vaikka ensimmäistä odotellaankin. Ehkä ei vaan osaa pelätä, kun ei tiedä mitä on vastassa[:D] Siellä ollaan kuitenkin sairaalassa, missä on asiansa osaavaa porukkaa. Tosin juuri samalla synnärillä minne olen itse menossa synnyttämään, oma äitini synnytti veljeni yksin[&:] Kukaan ei vastannut hätäkellon kutsuun, joten ponnistusvaiheen joutui selviämään ilman kätilöitä tai lääkäriä. Tämä siis vuonna -81, onneksi ei ollut sentään esikoista synnyttämässä joten oli edes vähän tuttua puuhaa. Veli syntyi kuurona ja keskosena, tiedä sitten liittyikö toi kuuroutuminen yksin synnyttämiseen vai keskosuuteen. Kuulo kuitenkin palasi vuoden ikään mennessä ja korvatulehduskierre loppui 16 vuotiaana. No, siinä nyt vähän pientä kauhutarinaa siitä, ettei kaikki tosiaan välttämättä mene niinkuin on suunniteltu.
Itseäni pelottaa enemmänkin sairaalasta kotiin pääsy, ensimmäiset kylvetykset ym. Nyt on kuitenkin nämä viimiset pari kuukautta jännättävää loppuraskaudesta, lähtö synnärille ym kaikki siihen liittyvä, ettei sitä itse synnytystä ole kerennyt sen ihmeemmin vielä murehtimaan.
 
Jep, ei voi muuta kuin kiittää taas jälleen kerran suomen neuvolakäytäntöä. Toki sitä aina jostain moititaan ja kaikille ei löydy just oikeanlaista henkilökuntaa jne jne jne jne. Katoin pari kk sitten dokumentin jenkkien "neuvola"toiminnasta, ja kyllä se musta oli hurjaa katottavaa. En yhtään ihmettele, jos siellä niitä äitiä kuolee synnytykseen ja raskauden ajan komplikaatioihin. Ihan perseestä mun mielestä muutenkin koko jenkkien terveydenhoitojärjestelmä. 
 
Heippa ! =)
Täälä on kans ensisynnyttäjä. Ja jännitys on kova !Välillä tulee sellainen olo, että jännittä tosi paljon ja pelottaakin;osaako toimia ns. "oikein" ja mitä tulee muistaa ja tehdä. Välillä on taas niin levollinen mieli, että odottaakin sitä synnytystä innolla ja ei pelota yhtään[:
Ehkä sekin on normaalia. :)
Olen kans miettinyt, noita asioita:Koska pakata sairaalakassi ? Mitä sinne pakata ? Mitkä vaatteet vauvalle päälle kun vauva tulee kotiin ? Paljonko vaatteita pienelle nyytille ?
Mutta sitten totesin, että ehkä vielä kuitenkin on liian aikaista pakata sairaalalaukku, onhan viikkoja vasta 26+6; mutta sitten tulee taas mielen, että hitsit, viikkoja on jo pian 30, että josko sen kassin voiskin jo pakata :D
Tulee hirveän paljon asioita mietittyä näin etukäteen, mutta asiat tapaa onneksi mennä omalla painollaan [: Ehkä tässä pitää yrittää vain avoin mielin odotella maltillisesti.
Mulle on muuten nyt tullut hirvittävän usein sellainen olo, että haluasin jo sen oman pienin syliin ja haluaisin sen kotiin ja olla lähellä vauvaa; vaikka silti tietoisena, että näistä viimeisestä kolmesta kuukaudesta tulisi nauttia oman miehen kanssa, ollaanhan me enään kahdestaan 3kk (: ja vauvallakin on vielä hyvä olla vattassa [:
 
4. kerta synnärillä lähenee ja täytyy sanoa että jännittää, mitä lähemmäs laskettu aika tulee! Mulla on kaikki 3 aikaisempaa synnytystä menneet ihan ok, mutta silti jännitän sitä supistuskipua, vaikka tiedän siitäkin selviytyväni. En ole millään tavalla suunnitellut tätä tulevaa synnytystäni, paitsi että nyt olis kiva kokeilla jakkaraa ponnistusvaiheessa. Nuorimmaisen ponnistin maailmaan kyljelläni ja se oli mulle tosi hyvä asento. 2 aiempaa tuli ihan perinteisesti puoli-istuvassa asennossa sängyssä ja koin, että siinä sain tehdä tosi paljon töitä.
Omasta kipukynnyksestäni tiedän sen verran, että todennäköisesti tulen haluamaan epiduraalin, jos vaan ehdin sen saamaan. Mutta sitten taas-jos otan epiduraalin, mun jalat ei välttämättä kanna ja saan unohtaa jakkaran...riippuu paljon ajoituksesta. Mutta pääasiassa rauhallisissa tunnelmissa täällä ollaan-ainakin vielä [;)] mitään hysteriaa ei ole havaittavissa...

Synnytys on kuitenkin ihan luonnollinen tapahtuma, me ihmiset vaan reagoidaan kipuun eri tavalla ja sitten siinä on myös sekin, että aika monesti synnyttäjä pelkää sitä tunnetta, kun ei pysty välttämättä olemaan "tilanteen herra". Jokainen synnytys on erilainen ja omassa tapauksessani aika on ehkä jo kuultanut muistot kun edellisestä synnytyksestä on 6,5v. Avoimin mielin silti mennään ja otetaan supistukset vastaan mahd rentona. Luotan omaan kroppaani ja kätilön taitoihin. Ja se "palkinto", se on maailman ihanin!!!!! Sen vuoksi olen valmis vähän kärsimään kivuista. Tsemppiä siis meille kaikille tulevaan koitokseen sitten kesäkuussa!!!!
 
Täällä ollaan menossa kesäkuussa synnyttämään toista, toivottavasti tervettä vauvaa.

Kieltämättä jännittää enemmän kuin ensimmäisellä kerralla. Ensimmäistä odottaessa kun ei tiennyt mitä odottaa ja niin siinä sitten kävi että vauva päätti tulla kotiin, eteisen lattialle kovalla vauhdilla. Varsinaisista synnytyskivuista minulla ei ole siis kokemusta, ainoa asia mitä jännitän, on se kuinka kipeä itse tulen olemaan jälkeenpäin. Ensimmäisestä kun olin useamman kuukauden kipeä kun vauhti oli niin kova ettei kudokset ehtineet mukaan ja kärsin toistuvista tulehduksista heti sairaalasta lähdön jälkeen.

Nyt toisen kohdalla tietysti vähän jännittää se, ehditäänkö nyt sairaalaan asti ja kun tämä vauva on selkeästi ensimmäistä isompi että kuinka pahaa jälkeä saa aikaiseksi jos tulee yhtä nopea synnytys. Kuitenkaan itse synnytys ei jännitä tai pelota.
 
Edelliseen lisää, että olisi kiva kuulla teidän aiemmin synnyttäneiden synnytyskertomuksia.. Jos joku aloittaisi uuden aiheen. Edellyttäen tietenkin että halukkaita kertomaan :)
 
Mä en jaksais odottaa et pääsisi tositoimiin.. Kyllä mua jännittää tuleva synnytys kun kaikki on ihan uutta, mut ei pelota. Sinänsä aika hassua kun kuitenkin pelkään esim hammaslääkärissä käyntiä!!! [:D]

Haluaisin luottaa siihen, et tavalla tai toisella vauva ulos saadaan, ja hyvissä käsissä ollaan. Tälleen ollut pakko tsempata itseensä ettei paniikkiin joudu... [:D]

Tuntuu kuitenkin sille, et se on niin luonnollinen tapahtuma ja joskus naiset synnyttäneet huonommissakin oloissa meillä Suomessakin.

Varmasti aion kuitenkin ottaa kaikki kivunlievityskeinot käyttöön mitä vaan tarjoavat.
 
tirppanalle: Kyllä palomiehet juuri ehtivät paikalle ottamaan kopin vauvasta että ei siinä kohtaa ihan yksin tarvinnut olla. Tosin kyllä se hieman pelottavalta tuntui kun ensimmäistään synnytti ja oli kuullut valmennuksissa ym. että aikaa syntymän hetkeen menee vielä kauan kun ensimmäiset supistukset ovat alkaneet..
 
Aika vain kuluu niin nopeaa, enään 2kk niin olis laskettu aika.[:)] Joo olisi mukava saada kuulla jo synnättäneiden kertomuksia, vaikkka kaikilla erilainen ja yksilöllinen synnytys onkin. Mutta kun on ensimmäinen synnytys tulossa, niin ei osaa edes ajatella mitä on edessä . [:)]
 
Jenni90: Tää nyt ei liity asiaan mut suloinen rottweiler teilläkin! [:D] Meillä myös tollanen lempeä jättiläinen.
 
[font="Microsoft Sans Serif"]Memuli: Joo se on niin lempeä ja suloinen.[:D] Meillä vanhempi rottweiler sai pentuja, tuola on 7 penikkaa tallustamas. :D Onneksi ne saadaan ns. alta pois ennen kun vauva syntyy[:)] Kyllä niistä vain hommaa riittää.
 
You must log in or register to reply here.
Takaisin
Top