Ahdistus

  • Ketjun aloittaja Ketjun aloittaja Unique
  • Aloituspäivämäärä Aloituspäivämäärä

Unique

Puuhakas puhuja
Nyt oli pakko tehdä oma aihe ahdistukselle.

Kärsin joskus 15-17vuotiaana tästä ja selvisin hyvin ilman lääkkeitä. Nyt on alkanut taas ahdistamaan ja tuntuu, että tää olis pahempaa kuin nuorempana.

Saan myös välillä paniikkikohtauksiakin. Oli pakko tehdä tästä aiheesta nyt omansa kun heräsin noin tunti sitten aivan järkyttävään ahdistukseen! :( en oikeastaan edes tiedä mikä sen laukaisi ja nyt sitä on jatkunut jo reilun tunnin. Välillä oksettaa, mahaa vääntää hikoiluttaa ja on kylmä. Koskaan aiemin ei ole tälläistä ahdistusta esiintynyt keskellä yötä...

Onko täällä ketään muuta jolla ahdistusta? Käytättekö jotain lääkettä siihen?

Sent from my GT-I9105P using Vau Foorumi mobile app
 
Täällä myös eräs paniikkihäiriöstä kärsivä. Koskaan en ole lääkkeitä nauttinut enkä haluakaan ottaa. Oma mielipiteeni on se, että kohtaukset laukaisee aina jokin ulkoinen tekijä. Se tekijä pitää vain tunnistaa ja sen jälkeen niitä kohtauksia ja ahdistusta voi alkaa työstää. Siihen työstämiseen voi hakea apua terapiasta tai keskusteluryhmistä.

15-17 vuotiaan elämä on todella rankkaa ja tapahtuu isoja muutoksia sekä omassa kehossa, ympäristössä, kouluelämässä ihan kaikessa. Hormonit vetää miljoonaa ja aiheuttaa omalta osaltaan omituisia tuntemuksia ja ajatuksia. Ei ole mitenkään tavatonta potea ahdistusta teini-iässä. Voisin jopa väittää, että se on pikemminkin sääntö kuin poikkeus.

Jos ahdistus on palannut, mieti mitä elämässäsi tapahtuu. Se ei välttämättä ole mikään iso muutos tai asia vaan voi koostua myös monesta pienestä asiasta. Työ, vapaa-aika, kaverit, sukulaiset, oma keho, perhe-elämä, lemmikit, muistot... Käy kaikki ajatuksella läpi ja yritä tunnistaa mikä näistä ajatuksista aiheuttaa sinulle ahdistusta. Kun löydät sen asian/ne asiat, mieti miksi se ahdistaa sinua? Miksi se tuntuu ahdistavalta? Voiko asialle tehdä jotain? Voiko sitä muuttaa? Jos ei voi muuttaa, voisitko muutta ajatusmalliasi aiheesta? Voisitko omalla käytökselläsi ja tekemisilläsi parantaa oloasi?

Lääkkeet voivat tuoda väliaikaisen avun ja rauhoittaa oloa kohtausten aikana, mutta se ei poista Sitä Syytä, mistä kohtaukset johtuvat. Mielestäni lääkitykseen pitäisi aina liittää terapia, jotta se todellinen syy löytyisi ja se voitaisiin käsitellä ja tätä kautta poistaa tai ainakin vähentää kohtauksia.

Tsemppiä itsetutkiskeluun ja hae apua, mikäli tuntuu ettet itse tilanteesta selviä.
 
Tosi hyvin sanottu Ramsi. Itellä myös oli paniikkihäiriökin teininä ja nyt aikuisiällä on taas tullut muutama kohtaus. Vuosi sitten minulla oli lääkityskin mutta ei mitään mitään pysyvää ikinä - lähinnä tilapäiseen ahdistukseen "tarpeen mukaan" juuri että saa hengähdystaukoa ja pystyy taas järkevästi miettimään mikä sitä ahdistusta nyt aiheuttaa. Ahdistumispiirteestä tuskin pääsee eroon ikinä, mutta voi eliminoida joitakin ahdistusta aiheuttavia asioita ja ennen kaikkea tärkeimpänä niitä ajatusmalleja jotka siihen aina johtavat. Pitkä on prosessi.


Sent from my iPhone using Vau.fi Foorumi mobile app
 
Ihanaa ja suuri kiitos vastauksistanne!

hyvin olitte kirjoittaneet! Elämässä ei suurenpia ole nyt tapahtunut vaan ehkä joka kuukausinen pettyminen kun ei plussaa tullutkaan testiin on ehkä saattanut laukaista tämän taas.. minäkin olen samaa mieltä että lääkkeet vasta sitten kun on oikeasti pakko. Yritän kääntää ahdistavat ajatukset pois mielestäni.

En oikein tiedä kumpi on pahempi.paniikkikohtauksen saaminen vai se kun ahdistaa. Ehkä ne molemmat liittyvät toisiinsa.

Sent from my GT-I9105P using Vau Foorumi mobile app
 
Oikeastaan se ahdistuksen välttely lisää ahdistusta. Tai en tiedä tarkoititko niin kun netissä ei aina saa selvää... Mutta siis esim. itsellä kun koulu ahdistaa niin paljon et oon viime viikollakin 3 päivää ollu pois ku pidän sitä turhana ni sen sijaan et yritän vaan mennä tai jättää syyllisyyden "taustalle" oon opettajille kaikille suoraan sanonut että ahdistaa meteli ja kun edetään hitaasti ja että otan kyllä muut opinnoissa kiinni. Ja koko ajan pidän opintoni ajan tasalla vaik eteenkin se kouluun meni kolmen päivän lintsauksen jälkeen vasta ahdistaakin.

Itellä ainakin se asianosaisille puhuminen on iso apu. Ja ei vaan et kävisin vaik kerran viikossa kuraattorilla vaan nimenomaan sanon mitkä on syyt miksi tein noin ja miten aion tilanteen hoitaa sen välttelyn sijaan. Ja niille joita se asia koskee.

Sit taas esim. miun veli on sen luontoinen et miun sitä kohtaan kokemaa ahdistusta en voi sen kanssa puhua kun se kieltää osuutensa asiaan. Silloin tarvii vaan itse pyrkiä antamaan veljelle hänen käytös anteeksi. Kiukunnut olen kyllä silloin kun on kiukuttavaa mutta en oo silloin uskaltanut kun hän on minua vastaan rikkonut ja nyt jälkikäteen hän vähättelee asioita eikä niitä voi hänen kanssa käsitellä.

Siinä on prosessi vielä itsellä pahasti kesken kun nyt en kykene pitämään häneen yhteyttä enää ollenkaan enkä yhtään tiedä millä tuon sais helpottamaan.

Miulla monesti myös menneet asiat kaivaa ja vaikkei ne oo koko ajan pinnalla eikä niitä tiedosta ni tavallaan ne on kaikki pullotettuna jonnekin silti.

Miusta ahdistus on osittain hermostollista ja taipumus mutta osittain opittua. Esim. itsellä se on ollut lapsuuden selviytymisstrategia, ympärillä on kaikilla ollu vaikeeta enkä oo kokenu saavani tukea joten omien tunteiden ilmaisun sijaan oon oppinu nielaisemaan ja piilottamaan kaikki tunteet. Tunteiden esiin tuonti auttaa, eikä vaan se ahdistuksesta puhuminen vaan aivan kaikkien tunteiden.

Näin aikuisena kun ei tartte enää polkea jalkaa tai rikkoa lautasia vaan riittää et on joku joka kuuntelee ja jonka kanssa voi kaiken puhua ilman et tarvii pelätä tulevansa tuomituksi. Kun ite oppii tuomaan ajatuksensa rakentavasti esiin ja on joku uusi selviytymisstrategia se helpottaa.

Esim. kun itse unohdan KAIKEN niin aiemmin kirjoitin neuroottisia listoja jotka minuu ahdisti ja sit hukkasin ne ja ahdisti lisää ja sit tuli jo lähelle pakko-oireista tarkistamista. Nykyään toki yritän muistaa mut jos en muista ni annan itselleni helposti anteeksi enkä jää ahdistumaan. Ja myös nolostumisen sijaan kerron ihmisille aidosti oikeasti unohtaneeni vaikka ois kuin "pitäny" muistaa. Ylipäänsä pitäisi on sana ja ajatus josta haluan eroon. Ehkä yritän olla itselleni se vanhempi mitä minulla ei ollut ja lohdutan ja sanon itselleni ne sanat mitä olisin lapsena tarvinnu. Aina en itseäni usko ja haukun tyhmäksi ja kömpelöksi itseäni silti. Mutta yritän puhua itselleni kuten haluaisin antaa omalle lapselleni lohtua.

En tiedä liippaako nyt yhtään mitä haen tällä takaa mut se helpottaa. Jos haluat pari kymppiä investoida ni osta "Tunne lukkosi" kirja ja tee vaikka kokeeksi se kirjan nettitesti. Itelleni on ollu varmaan eniten ikinä apua juuri siitä kirjasta. Se on hidas prosessi mutta nyt ovi on auki :)


Sent from my iPhone using Vau.fi Foorumi mobile app
 
Elmiina kiitos kun vastaat noin pitkästi. On suuri apu kun joku kertoo omasta kokemuksestansa myös.

Iteäni ahdistaa siis jos oikein alan miettimään että "entäs jos taas alkaa ahdistamaan" ja tottakai juuri silloin alkaa. Oon nyt puhunut tästä monelle ja jopa miehelleni vaikka hän ei aina oikein ymmärräkään mitä edes on ahdistus. En siis halua sitä salata että ahdistaa vaan kerron kyllä siitä mahd. Avoimesti :)
Ja se ehkä vähän helpottaakin että siitä pystyy puhumaan.

Sent from my GT-I9105P using Vau Foorumi mobile app
 
Se oikeastaan helpottaa vasta kun löytää ne työkalut millä ahdistusta ratkoa. Itse en välttämättä sano ahdistuksesta mitään. Esim. "Nyt ahdistaa." "No mikä." "En tiedä." On ollut minulla aika yleinen keskustelu. Sekin tietty auttaa sen että toinen ei ainakaan pahenna asiaa. Mut se laukeaa vasta kun löytää sen "Ehkä mua pelottaa etten ikinä saa lasta" tai "mua taitaa jännittää se huominen esitys" kakistettua ulos. Joskus saattaa mennä päivä tai pari. Mut että ei keskittyisi vaan siihen että ahdistaa vaan hakis syytä. Sit se helpottaa, tuntuu oikein kun sisältä aukeaa solmu.


Sent from my iPhone using Vau.fi Foorumi mobile app
 
Tuttu keskustelu "mikä ahdistaa? En tiedä." Ehkä olet oikeassa. Pitää yrittää sanoa ääneen mikä ehkä ahdistaa tai minkä luulee olevan se syy.. aina kun ei itsekkään oikein sitä käsitä

Sent from my GT-I9105P using Vau Foorumi mobile app
 
Musta on upeeta että te puhutte täällä rohkeasti näin vaikeista asioista. Varmasti moni kärsii noista ongelmista mutta niistä ei avoimesti puhuta ja moni tuntee häpeää. Mullakin oli ahdistuneisuutta lapsen syntymän jälkeen. Sitä on kauhean vaikea pukea sanoiksi toiselle ihmiselle joka ei ole itse kokenut samaa. Varmasti liittyi paljolti hormoneihin mutta joskus aiemminkin olen kokenut samantyyppisiä tuntemuksia. Eikä aina tiedä itsekään mikä ahdistaa. Kovasti tsemppiä teille molemmille Nonna ja Elmiina!
 
Usein ne asiat mitkä ahdistaa on lopulta kuitenkin aika pieniä eikä ne oo mikään maailmanloppu. En sano vähätelläkseni mut ne asiat pitää laittaa järjestykseen. "Entä jos en saa lapsia?" "No sitten mä ajan moottoripyörällä ja hankin kolme koiraa ja opiskelen ammatin ja miulla on mies joka rakastaa ja elän täyttä elämää." Onhan ne isoja asioita mutta elämää se vain on eikä se siihen ahdistukseen lopu jos ei sen anna. Kaikki menee lopulta juuri niin kuin on tarkoitettu, kun luottaa elämään ja itseensä ei tartte niin kaikesta ahdistua vtsemppiä :)


Sent from my iPhone using Vau.fi Foorumi mobile app
 
Heräsin aamulla. Heti ensimmäisenä mielessä ahdistus. Ja sitten alkoikin taas ahdistamaan. Mä kai pelkään sitä ahdistuksen tunnetta myös niin paljon, että varmasti alkaa ahistaan. Pelkään, että tuun hulluksi. Mutta se kuuluukiin tähän ahdistuneisuuteen..ainakin jostain luin niin. kun mua ahdistaa niin musta tuntuu että kuljen vaan sumussa kun teen vaikka töitä.. yritän samalla olla ahdistumatta mut se ahdistuksen tunne yrittää vallata mua. Sain illalla onneksi hyvin unta, mulla oli turvallinen olo mun miehen vieressä. Oon tälläkin hetkellä töissä ja toisaalta on helpottava olla täällä ja toisaalta ahistaa jos joku vaikka huomaakin musta sen ahdistuksen ja ne pitää mua pimpona.. helpottaa kun vähän tänne saa edes kirjoittaa.

Sent from my GT-I9105P using Vau Foorumi mobile app
 
Oon myös miettinyt paljon sitä MIKSI mua nyt ahdistaa. Yks asia vois olla se, että mulla ei oo elämässä tällä hetkellä mitään uutta ja kännää. Se on ollut tälläistä tasasta hyvää elämää hetken aikaa ja kun ei oo mitä oikein odottaa niin sitten sitä jännitystä tulee kai näistä ahdistuksista vaikka mä vihaan sitä että mua ahdistaa. Mä muistan kuinka mä niin odotin että raskaudun pian.. enään en jaksa sitäkään odottaa, kun tuntuu se niin vaikealta saavuttaa. Pitäis kai keksiä joku uus harrastus? Kavereitakin näen nykyään liian vähän ehkä sekin osa syy ahdistukseen?

Sent from my GT-I9105P using Vau Foorumi mobile app
 
Itse tiedän että minulla on "mieli rikki." Minusta se ei ole paha asia, sillä olen usein herkempi ja empaattisempi kuin muut. Mutta muiden mielialoille altistuminen aiheuttaa minussa ahdistusta ja kääntää empatian minua ja muita vastaan, ahdistuksen kautta itsekeskeisyydeksi. Olen "yliherkkä" reagoimaan pieniinkin vihan ja ahdistuksen osoituksiin muissa, mitä toiset pitävät normaalina. Toisaalta olen hyvä ystävä ja asiakaspalvelussa erinomainen, vaikka ihmisten kanssa työskentely on minulle raskasta. Se on ominaisuus, ei "virhe" - olen vahvempi, koska olen herkkä. http://maanhalla.wordpress.com/2012/06/11/sarkyminen-on-kaunista-yksi-nakokulma-mielenongelmiin/


Sent from my iPhone using Vau.fi Foorumi mobile app
 
Oli helpottavaa lukea tuo teksti. Ja se että saan purkaa myös tänne ajatuksiani helpottaa! Ja kun joku "kuuntelee" :) kiitos.

Sent from my GT-I9105P using Vau Foorumi mobile app
 
Kaikessa koomisuudessan mä olen aika pitkälle päässyt juurikin sillä, mitä sinä Nonna- pelkäät. Olen myöntänyt avoimesti itselleni ja monelle muullekin, että olen hullu ja kärsin paniikkihäiriöstä ja ahdistuksesta. Ja perään todennut, so what?? Me yritettiin myös pitkään lasta ja vasta hoitojen jälkeen tärppäsi, joten tiedän senkin tunteen, kun sitä mitä eniten haluaa ei saakaan. Sanoit, että pitäisikö keksiä joku uusi harrastus tai tekeminen. Voi olla, että se auttaa, mutta anteeksi vain, hetkeksi. Itse olen aivan mestari innostumaan eri asioista ja aloittamaan uusia juttuja, joita jaksan sitten maksimissaan sen puoli vuottaa ja sen jälkeen se homma ei enää voisi vähempää kiinnostaa. Ja sitten alkaa taas se vaikea kausi.

Itse sain ahdistuskohtauksen viikonloppuna, kun lähdimme mieheni kanssa ekaa kertaa kaksin iltarientoihin yökerhoon ja pikkuinen jäi isovanhempien huomaan. En ole koskaan viihtynyt yökerhoissa, mutta jotenkin ajattelin, että ihana vain päästä ulos aikuisten seuraan tekemään jotain muuta kuin vauvanhoitoa. No kas kummaa eihän siihen mennyt kuin parisen tuntia, kuin se vahva "mä en vaan kuulu tänne" olotila alkoi ottaa valtaa. Hetken aikaa sinnittelin ja nieleskelin ja yritin hymyillä, mutta sitten tuli itku ja sanoin miehelle, että tilaa taksin. Koko kotimatkan taksissa itkin ja yö oli todella levoton. Kun kuitenkin sain muutaman tunnin nukuttua, löysin onneksi sen "entäs sitten" olotilan. Mitäs sitten, jos en viihdy yökerhoissa? Mitäs sitten jos en ole mikään bilettäjä? Mikäs sitten jos viihdyn mielummin vaihtamassa kakkavaippaa kuin kittaamassa viinaa? Jos joku ei tykkää musta tämmöisenä kuin olen niin se on HÄNEN ongelmansa, ei minun.

Kuulostaa vaikealta, mutta älä pelkää ahdistumista. Jos ahdistus tulee, istu alas. Hengitä. Järjestä ajatuksesi. Mitä tein äsken? Mitä ajattelin viimeksi? Mikä laukaisi ahdistuksen? Miksi se laukaisi ahdistuksen? Oma ketjuni yökerhossa: Mitä tein -> tulin yökerhoon, mitä ajattelin viimeksi -> täällä on liikaa ihmisiä, liikaa melua, en tunne ketään, viinakaan ei maistu, mikä laukaisi ahdistuksen -> mä olisin mielummin vaikka tuolla ulkona, vitsi mä haluaisin päästä ulos!. Miksi se laukaisi ahdistuksen -> ahtaanpaikan kammo, nolatuksi tulemisen pelko, joku huomaa et mä olen erilainen pelko, joku alkaa kiusata minua siitä että olen erilainen pelko. En saa happea -> ahdistaa -> pakko päästä ulos -> ilta pilalla -> mitä jos mies pettyy minuun -> mitä jos mies ei enää rakastakaan minua ja jättää minut yksin?

Noh, tämän ketjun päätteeksi käperryin lopulta sänkyyn mieheni kainaloon ja hän antoi pusun ja sanoi rakastavansa minua just niin hulluna kuin olen <3 Ja siitä taas sain sen voiman ja löysin taidon hyväksyä itseni. Hetkeksi aikaa.

Mutta pointtina on tunnistaa ne ajatusketjut ja ne ajatukset ja tilanteet, mikä sen ahdistuksen aiheuttaa ja sen jälkeen yrittää kääntää se oma pää ajattelemaan toisella tavalla. Itseään saa mun mielestä ihan vapaasti sanoa hulluksi ja tyhmäksi, kunhan tekee sen pilke silmäkulmassa niin kuin sanoisi sen sille omalle rakkaalle miehelle hellittelynimenä käyttäen. Jos se taas on syyttelyä ja sormella osoittelua, pitää kierre katkaista ja löytää ne positiivisemmat ajatukset ja opastukset.
 
Todella hieno teksti tuo, mitä elmiinalla on tuossa pari viestiä ylempänä. Me olemme kaikki erilaisia, toiset herkempiä ja se on ihan ok. Siinä on jopa omat vahvuutensa. Olen aika pitkälti ajatellut, että se että uskaltaa olla herkkä on todella vahvuutta, sillä herkkyys vaatii paljon. On paljon helpompi olla alunperin sellainen, että vähemmän asioita vaikuttaa itseen.

Minulla ahdistusoireiden pahenemiseen liittyy keskeisenä häpeä, ja voisinkin jakaa oman kokemukseni tähän liittyen. En ole nimittäin koskaan kokonaan päässyt eroon ahdistavista tuntemuksista, mutta jollain tapaa, ehkä ajan kanssa elämällä ja oppimalla pitämään itsestäni, olen alkanut hyväksymään ne ja selviämään niistä. Ja kun ei niiden tullessa panikoi, ne jäävät aika lieviksi. Tunnen siis yhä joissain tilanteissa, kuinka sellainen kuuma aalto nousee pitkin kehoa, hiki tulee pintaan ja todennäköisesti punastunkin. Mutta en välitä siitä enää, en mieti mitä muut ajattelevat ja näkevätkö he, vaan jatkan puhumistani tai sitä mitä ikinä olenkaan sillä hetkellä tekemässä ihan normaalisti. Ja se tunne laskee siinä, eikä jäljelle jää sitä vatvovaa häpeää ja ahdistusta mikä ennen jäi. Hyväksyn itselleni nämä tuntemukset, ne on ihan ok, enkä yritä poistaa niitä kokonaan. Sillä näin tulen hyvin toimeen, ja itse asiassa tunnen oloni vahvaksi aina joka kerta kun hanskaan tuollaisen tilanteen rauhallisesti. Siitä tulee hyvä olo. :) Itselleen voi olla armollinen myös välillä niin, että lähtee pois joistakin ylitsepääsemättömän ahdistavista tilanteista. Vaikka oireet eivät saisikaan patologian näkökulmasta haitata normaalia elämää, on silti armollista itselle välillä hellittää ja antaa olla. Kunhan sen ei anna alkaa ohjata kokonaan omaa elämää.
 
Ehkä pelkään sanaa hullu. Pelkään että ahdistus vie minut niin pitkälle, että en kykene enään töihin. Tänäänkin töissä aamulla ahdisti jatkoin kuitenkin töitä normaalisti..yritin keskittyä työhön ja samalla mietin miksi ahdistaa. Välillä unohdin koko ahdistuksen ja kun se taas tuli niin mielessäni sanoin että ei ole mitään hätää eikä oikeastaan mitään syytä miksi nyt pitäisi ahdistaa. En tiedä olisko se jotain pakko-oireistakin jo minulla kun aina kun ei ahdista niin pian jo ajattelen sitä ahdistusta aivan kuin kerjäten sitä luokseni... kyllä mä oon vaan vaikea :) vai kenties hullu :D

Kyllä mä selviän vielä tästä oon ennenki selvinnyt! On ihana kuulla että en kärsi ahdistuksesta yksin. Mutta ikävää että niin moni muukin kärsii siitä.

Sent from my GT-I9105P using Vau Foorumi mobile app
 
Mie olin keväällä 2014 sairaslomalla lähes puoli vuotta diagnoosilla yleistynyt ahdistushäiriö. Ekat kuukaudet olin kyllä aika sekaisin, en nukkunut. Peseytyminen, roskien vieminen, syöminen ja kaupassa käyminenkin oli välillä vähän niin ja näin. Ei se mikään maailmanloppu ollut, päin vastoin oli aikaa saada asioita järjestykseen. Ja tuntuu et vihdoin ne vuosikausien solmut lapsuudesta, kouluajoilta on lähtenyt aukeamaan. Ennen en edes tajunnut kuinka paljon ne painoi, painoin eteenpäin vaan.


Sent from my iPhone using Vau.fi Foorumi mobile app
 
Mistä tuo -14 tuli, siis 2012. Laskettu aika mielessä :p


Sent from my iPhone using Vau.fi Foorumi mobile app
 
Takaisin
Top