Toisinaan tulee hetkiä jolloin ahdistaa ja pelottaa, toisinaan on hyvin luottavainen olo.
Synnytin esikoiseni miltei 5v sitten, ja vaikka synnytys kesti pitkään, selvisin kuitenkin ilman suurempia kommelluksia. Sillä hetkellä kun lapsivedet menivät, tuli hymy huulille ja tiesi, että se on menoa nyt. Esikoinen painoi 3810g ja tuli käsi poskella ulos, mutta selvisin 4-5 tikillä. Kyllähän se kipu on kovaa ja pahimmalla hetkellä tuntuu muutaman sekunnin siltä kuin halkeaisi ihan oikeasti kahtia, ja juuri silloin pitäisi olla ponnistamatta, mutta se pieni hetki meni nopeasti ohi. Meillä onnena oli se, että pojalla pysyi koko ajan sydänäänet hyvinä ja sain tehdä työn ihan rauhassa, ilman imukuppeja tms. Ponnistusvaihe kesti tunnin ja lantiopohjanlihakset olivat aika kireät. Olisi varmasti pelottanut enemmän jos olisi tullut jotain ongelmia.
Nyt laskettuun aikaan on noin 5vk, ja mieltä lohduttaa tieto siitä, että on jo kerran selvinnyt aika ison esikoisen synnytyksestä. Etenkin kun tämän syntymäpainoksi on arvioitu vain 2800g ja vatsan kokokin on pysytellyt alakäyrällä. Uskon itse selviäväni synnytyksestä, kunhan vain vauvallakin pysyy kaikki hyvin.
Jos taas mietin pelkoja, niin omassa ystäväpiirissä on vähän jokaisella mennyt jotain enemmän tai vähemmän pieleen :( On kohtukuolemaa, keskosta, hätäsektioita, jopa Ruotsiin jouduttiin yksi vauva lennättämään Ecmo-koneeseen (toisaalta hienoa tietää että kaikki mahdollinen tehdään), isoja repeämiä ja siskollanikin hulahti verta istukan irrotessa ja oli täpärällä. Vain yksi ystäväni on synnyttänyt ilman ongelmia (4 lasta)...Hän on vartaloltaan pikkuinen ja laiha, lantiokin näyttää pieneltä, mutta on kuin tehty synnyttämään.
Onneksi on sitten vielä ne hormonit :) kun LA on lähellä, on NIIIIN valmis pääsemään tukalasta vatsasta eroon ja saamaan ihanan käärön syliin <3 Siinä vaiheessa ei pelko ole enää päälimmäisenä vaan halu synnyttää ja luotan siihen tälläkin kertaa. Vielä odotan että juuri ne hormonit alkavat kunnolla jylläämään ja loputkin epävarmuudet kaikkoavat.