Elektroni
Oman äänensä löytänyt
En koskaan etukäteen kokenut olevani ns. äitimäinen ihminen. En koskaan kokenut vauvakuumetta. En oikein osannut olla vauvojen kanssa. No kuitenkin siis loppujen lopuksi tulin toivotusti raskaaksi ja sain lapsen. Aivan ihanan lapsen. Olen niin rakastunut lapseeni, että olen yhtäkkiä äiti ja se tuntuu niin luonnolliselta!
Asun kaukana vanhemmistani. Kun äitini vihdoin tuli tapaamaan lapsenlastaan koin tietynlaisen järkytyksen. Tavallaan kuin äitini ei olisi osannut olla vauvan kanssa? Oli vaikea pitää sylissä, hätääntyi heti vauvan äännellessä, vaipoista oli ihan ulallla (niin kesto kuin kertakayttosistakin). En osaa sanoa oliko se vauva vai minä? Pelkäsiko äiti minun vahtivaa katsetta? Yritin olla rento ja antaa hänen olla lapsenlapsensa kanssa. Mutta jotenkin heti pelästyin kuitenkin hänen teennäisyyttään.
No okei, onhan tässä pari vuosikymmentä vierähtänyt ja jokainen vauva on erilainen, mutta kuitenkin olin vain niin järkyttynyt. Kuitenkin äitini on kolme lasta kasvattanut aikanaan,
Meillä ei koskaan äitini kanssa ollut erityisen läheiset välit. Lapsuus meni sellaisees usvassa ja sieltä muistan, että oli aina parempi olla 'kiltisti ja hiljaa' ja ei saanut kysellä tyhmiä tai pitää meteliä. Nuoruudesta (10v->) muistan että aina ongelmien koittaessa äiti uhkaili, että lähettää kasvatuslaitokseen jne. heti kun kriisiä ilmeni. Minulla oli usein unia silloin ja edelleen, että herään jossain muualla ja vanha elämäni on mennyttä ja tulee unohtaa, Olemme kaikki (siis minä ja sisarukseni) tavalla tai toisella hieman sosiaalisesi rajoittuneita ja kummallisia tapauksia.
Jotenkin hämmentää kun tämä vierailu nosti niin paljon pintaan tunteita ja ahdistuksia ja rajoittuneisuutta, jonka luulin jo kaiken käsitelleeni aikoja sitten.
Asun kaukana vanhemmistani. Kun äitini vihdoin tuli tapaamaan lapsenlastaan koin tietynlaisen järkytyksen. Tavallaan kuin äitini ei olisi osannut olla vauvan kanssa? Oli vaikea pitää sylissä, hätääntyi heti vauvan äännellessä, vaipoista oli ihan ulallla (niin kesto kuin kertakayttosistakin). En osaa sanoa oliko se vauva vai minä? Pelkäsiko äiti minun vahtivaa katsetta? Yritin olla rento ja antaa hänen olla lapsenlapsensa kanssa. Mutta jotenkin heti pelästyin kuitenkin hänen teennäisyyttään.
No okei, onhan tässä pari vuosikymmentä vierähtänyt ja jokainen vauva on erilainen, mutta kuitenkin olin vain niin järkyttynyt. Kuitenkin äitini on kolme lasta kasvattanut aikanaan,
Meillä ei koskaan äitini kanssa ollut erityisen läheiset välit. Lapsuus meni sellaisees usvassa ja sieltä muistan, että oli aina parempi olla 'kiltisti ja hiljaa' ja ei saanut kysellä tyhmiä tai pitää meteliä. Nuoruudesta (10v->) muistan että aina ongelmien koittaessa äiti uhkaili, että lähettää kasvatuslaitokseen jne. heti kun kriisiä ilmeni. Minulla oli usein unia silloin ja edelleen, että herään jossain muualla ja vanha elämäni on mennyttä ja tulee unohtaa, Olemme kaikki (siis minä ja sisarukseni) tavalla tai toisella hieman sosiaalisesi rajoittuneita ja kummallisia tapauksia.
Jotenkin hämmentää kun tämä vierailu nosti niin paljon pintaan tunteita ja ahdistuksia ja rajoittuneisuutta, jonka luulin jo kaiken käsitelleeni aikoja sitten.
