Äitiäni ei kiinnosta raskauteni

  • Ketjun aloittaja Ketjun aloittaja tuplaäiti
  • Aloituspäivämäärä Aloituspäivämäärä
T

tuplaäiti

Vieras
Onko kellään tämäntyyppistä ongelmaa?

Kun odotin esikoislastani, vanhempani menivät sekaisin onnesta ja he suorastaan hössöttivät lapsesta koko raskausajan, mikä minusta oli oikeastaan tosi mukavaa!

Nyt kun olen taas raskaana, "ketään ei kiinnosta". Isä on pari kertaa kysynyt vointiani, mutta äitini ei kertaakaan. Kun yritän oma-aloitteisesti vaikka mainita jotain raskauteen liittyvää, hän ohittaa aiheet aina nopealla kommentilla ja asia jää sikseen. Hän ei ole KERTAAKAAN kysynyt vointiani koko raskauden aikana, vaikka tämä raskaus ei ole mitenkään ollut helppo. En aio enää mainitakaan siis raskauttani.

Sanomattakin selvää, että olen loukkaantunut ja kummissani. Tämä raskaus on todella toivottu ja olemme äärimmäisen onnellisia. Miksi äitiäni ei kiinnosta? Voiko hän olla kateellinen onnestani? Hän käyttäytyi nimittäin samanlailla, kun menimme naimisiin viisi vuotta sitten. Kun kerroimme hääuutiset, hän näytti siltä kuin ei voisi VÄHEMPÄÄ kiinnostaa, ja kiukutteli ja v*ttuili koko hääsuunnitteluajan.. häissäkin hän oli kuin seipään niellyt, ja häpesin hänen käytöstään kun ystäväni panivat sen kyllä merkille. Olin niin raivoissani, etten saanut sanaa suustani eikä hän varmaan edes tiedä, miten anteeksiantamatonta hänen lapsellinen käytös olikaan.

Olisiko siis vinkkejä, miten kestän raskausajan loppuun asti? Esitänkö ihan vain tyystin viileää, enkä mainitse tulevaa vauvaa sanallakaan, eli tavallaan suljen hänet ulkopuolelle? Vai mitä pitäisi tehdä? Inhottaa ajatuskin että hän TAAS haluaa tuhota onneni/pilata raskausaikani epänormaalilla käytöksellään.
 
Nosta kissa pöydälle. Kysy, mikä närästää, miksei kiinnosta. Ota aikuisen rooli ja pyydä keskustelua aikuisten kesken avoimesti aiheesta. Jos äitisi ei siihenkään reagoi, voit todeta hänen käyttäytyvän lapsellisesti ja poistua paikalta ja antaa koko asian olla.

Ei varmasti ole helppoa ja voin vain kuvitella miltä sinusta tuntuu, mutta joskus valitettavasti sen lapsenkin pitää olla vanhempiaan aikuisempi. Meillä oli vähän sama suhtautuminen meidän häihin, kun ilmoitimme menevämme naimisiin maistraatissa. Asia ohitettiin ruokapöydässä tyyliin "aha, annatko sitä perunakippoa tänne päin", joten vähän tiedän miltä tuo tuntuu. Onneksi kuitenkin omat vanhempani tokenivat asian suhteen ja ovat olleet mukana raskaudessa ja lapsen elämässä ilolla ja onnella.

Jos keskustelu ei auta eikä muutosta tai selitystä tule, et oikein voi muuta kuin antaa asian olla ja miettiä haluatko äitiäsi mukaan lapsesi elämään vai et. Tsemppiä ja jaksamista!
 
Samoin sanoin kun Ramsi :) Ei muuta kun kysyt suoraan..
Kuulostaa kyllä ikävältä :\ Toki oma äitinikään ei kysele vointiani tämän kolmannen kohdalla yhtä usein, mutta tuo täysin asian sivuuttaminen kuulostaa juuri kateellisuudelta tms.
Tsemppiä!! :)
 
Mulla aika lailla sama tilanne. Välit äidin kanssa on olleet aina huonot ja huonommaksi menee. Odotan ensimmäistä joka myös on ensimmäinen lapsenlapsi mutta ei vain kiinnosta. Isä on ihan innoissaan samoin ku anoppi ja appiukko, mutta Äitin ainoa kommentti on että katotaan sitten jos se syntyy kun kysyin eikö tää asia liikuta sitä mitenkään. Meillä ei kyllä pelkkä puhuminen riitä koska oon aina puhunut ja sanonut miltä tuntuu mutta jos toista ei kiinnosta eikä tuu piiruakaan vastaan niin olkoon. Lapsellista kiukuttelua on vaan kaikista vaikein sietää. Esim. Juuri meidän häissä oli aivan järkyttävää. Eli vaikeapa toiselle on mitään tehdä.

Sent from my GT-I8190N using Vau Foorumi mobile app
 
Oma äitini ei hirveesti välitä raskaudestani.. Sillon ku sai tietää nii tokas vaa että : " Äläpähä jätä sitä sitten mummon hoidettavaks" ja sen jälkee ollaan kerran puhuttu puhelimessa (raskausviikkoja 16 ny kasassa..) eikä ollu lainkaan kiinnostunut kun kerroin ultrasta ja neuvola käynneistä ym + vaihto melkee jatkuvasti puheenaihetta...Mun mielestä teijän kannattaa keskustella että koet ettei häntä oikeen paljoa kiinnosta asia ja kerrot miksi tuntuu jne... Mutta jos äitis rupee kiukuttelee tai murjottaa nii elä siihen lähe mukaa vaa jätä äitis omaa arvoonsa.. Kyllä mä uskon että äitis on mukana tossa jutussa, vaikka ei nii kovin innostuneelta vielä vaikuttaiskaan :) Tsemppiä ja toivotaa että saatte keskusteltua!
 
itse oon aina ollut huono puhumaan, olen ratkaissut asian kirjoittamalla! Monta kirjettä on äitikin saanut, joista on sitten alettu purkamaan milloin mitäkin vyyhtiä. Jos toinen on dominoiva puheessa, on kirjoitettu teksti usein tehokkaampaa- silloin ei tarvi väitellä, vaan joutuu äitikin miettimään asiaa ennen konfrontaatiota! kannattaa koittaa, saa oikein sydämensä puhtaaksi kun ajatuksella kirjoittaa.
 
Noh Minun äiteeni kuuli sisareltani että odotan toista lastani,jonka jälkeen ilman selittelyjä hän ei ole vastannut puhelimeen eikä viesteihin nyt on aikaa kulunut 2,5v. Hyvin ollaan pärjätty ilman äitiäni turha sellaisen ihmisen perään on itkea joka ei kykene edes syytä sanomaan miksi toimii tietyllä tavalla.
 
Mä mietein tässä että miksi sen äidin pitäisi olla kiinnostunut raskaudesta?
Oma äitini ei mitenkään erityisesti iloinnut raskaudestani, eikä sen kummemmin kysellytkää, soitellut yms.... Oma äitini oli mukana elämässäni kuten ennenkin..... Tiedän että jos jokin asia minua olisi askarruttanut/vaivannut yms... Olisin saanut sieltä tukea ja turvaa.

Vai kyselivätkö äitinne vointianne usein ennen raskautumista ja lopettivat nyt sitten kokonaan? Voihan syynä olla jonkin asteinen katkeruus tai kateus.
 
Samoilla linjoilla Jupuliksen kanssa. Oma äitinikään ei hössötä raskaudestani, ei esikoisesta eikä tästä kakkosesta. Myöskään eivät muut sukulaiset ja tuttavat omani tai mieheni puolelta. Ainoat voinnin kysymiset ovat tulleet sukulaisilta, jos viime tapaamisesta on pitkä aika. Itse oma-aloitteisesti kerron, jos ollaan ultrassa käyty ja kuvat näytän, mutta eipä sitten juuri muuta. Elämämme on jatkunut normaalisti ja olen voinut todella hyvin niin eipä mulla juuri mitään kerrottavaa olekaan. Raskauteni ensimmäiset 4kk olivat kyllä todella rankat, koska kärsin todella pahasta pahoinvoinnista ja silloin anoppini halusi tulla auttamaan siivoamisessa esikoisen syntymäpäiviä varten. Oma äitini harmitteli vain, kun asuu niin kauakana eikä voi olla minulle koskaan avuksi (hän kuitenkin vierailee oman äitinsä luona, joka asuu 2km päässä meistä 2-3x/vko)

Toki joskus vähän harmitti, kun itsellä teki enemmän mieli puhua syntyvästä lapsesta, eikä aiheesta paljon riitä keskusteltavaa ja tuntuu ettei muilla mielenkiintoakaan keskustella. Meillä kuitenkin kaiken huomion ja tärkein keskustelun aihe on esikoisemme, joka on sukulaistemme silmäterä. Miksi siis puhuisin omasta raskaudestani ja vaatisin itseeni kohdistuvaa huomiota, kun meillä on jo lapsi jota isovanhempansa ja muut sukulaiset paljovat! Ehkä yhtään epäile, etteikö tämä syntyvä lapsi saisi samanlaista ihailua ja rakkautta isovanhemmiltaan, kuin esikoisemmekin <3
 
ensimmäisen rakauden kohdalla minun ja mieheni vanhemmat olivat innoissaan raskaudestani, tämän toisen kohdalla vain mieheni vanhemmat ovat olleen iloisia ja onnellisia, he ovat onnitelleet ja kyselleet kuulumisia. Minun vanhempani kuultuaan kakkos raskaudesta katkaisivat välit kokonaan, eivätkä he halua olla missään tekemisissä meidän kanssa. He eivät edes kysyneet milloin vauva syntyy tai mikä olo on. Eivät edes onnitelleet, näyttivät suoraan vain pettyneen ilmeen ja haukkuivat mieheni täysin.. En ymmärrä tätä.. minkä takia ja miten nuin voi käyttäytyä.. harmittaa todella paljon. olen pyöritellyt tätä ajatusta päässäni kaikelta kantilta mutta en vain tajua miksi he eivät ole onnellisia heidän neljännestä lapsenlapsestaan.
 
Surullista luettavaa tuollaiset välien katkaisut ym,sellainen ei ole kyllä äidin käytöksellä suotavaa.
Se,mitä jotkut kysyivät,onko äiti kysellyt vointia sitten aiemmin...Noh,se on kyllä hieman eri asia kuin raskausajan voinnin kysely.Omasta puolesta kerron kahden aikuisen lapsen äitinä,että kyselen heidän kuulumisia useaan kertaan viikossa,myös sitä fyysistä vointia.Koska kysyminen kertoo,että on kiinnostunut toisesta,ja heillä on tilaisuus siten kertoa mikäli olisi jotain.Raskaana ei kumpikaan aikuisista lapsistani ole ollut,mutta jos olisi,ihan samalla lailla kyselisin (veikkaan että enemmänkin)

Omakohtainen kokemus on hiukka ikävämpi,äiti ei tykännyt yhtään raskaudestani ekalla kerralla,koska olin nuori, eikä tokallakaan kerralla,koska eihän nuorten pitäis lisää lapsia tehdä.Kolmannen kohdalla alkoi olla jo sopeutunut kohtaloonsa.Vasta kun minulle on näiden viimeisten lasten (6,7 ja 8) kohdalla ollut terveydellisiä haasteita esim diabeteksen merkeissä,hän on kysellyt paljonkin.Ja ilmaissut huolensa.

Yksi selitys äidin nuivaan suhtautumiseen voi olla yksinkertaisesti huoli siitä,miten se tenava pärjää.Suhtautuminen on kyllä väärä,koska eihän se auta ketään,jos odottajan mieli on huono.Kaikki eivät vaan osaa sitä tukemista ja mukana elämistä edes.Tai edes sitä,että olla käytettävissä juttujen tasolla jne.

Lambi ehdottikin tosi hyvää keinoa,eli kirjoittamista.Toki jos on puhuessaan kitkerä(äiti),osaa myös kirjoittaa kitkerästi,mutta siinä on kuitenkin aikaa hiukan miettii sanoja,ja antaa tilaa tuntea mille ne asiat oikeasti tuntuu.
Jutun avauksena kirjoittaminen on oiva keino.

Voimia ja viisautta kaikille näihin juttuhin.
Odotusaika on niin herkkää aikaa,etten soisi kenenkään tahalleen luovan varjoja sen ajan ylle.
 
Minä koen ainakin todella tärkeäksi sen että äitini on tukena ja kiinnostunut raskaudestani. Meillä silti aina ollut läheiset ja lämpimät välit. Kannattaa nostaa kissa pöydälle, itse ainakin vielä aikuisiälläkin tarvitsen äidin tukea ja ohjausta. Nyt varsinkin kun esikoisini syntyy ja elämä mullistuu. Kaikki ei tietenkään äitejään ennään niin kaipaa tai halua neuvoja mutta kyllä sitä omalta äidiltää inhimmillistä kohtelua haluaa,
 
Vanha ketju, mutta ajankohtainen aihe. Olen 31- vuotias ensiodottaja ja lapseni on vanhemmilleni ensimmäinen lapsenlapsi. Kerrottuani heille yllätysraskaudestani (tarkoituksella vasta ensimmäisten 12 viikon jälkeen), vanhenpani eivät ole osoittaneet minkäänlaista kiinnostusta minua tai siunattua tilaani kohtaan. Asiaan ehkä vaikuttaa sekin, että samalla tulin ulos kaapista ja kerroin olevani suhteessa naisen kanssa. Olen kertonut kuulumisia pariin kertaan mutta mitääbn kommenttia en ole saanut ja keskustelu tyrehtyy heti kun lakkaan kyselemästä vanhemmiltani lisää heidän asioistaan. Välillä äitini on myös hyvin kylmäkiskoinen ja tyly.

Vanhempani ovat olleet etäisiä, tuomitsevia ja ankaria koko elämäni ajan enkä ole koskaan tunyenut luonnolliseksi kertoa heille asioistani. Olen ennemminkin kokenut, että kertomiani asioita käytetään minua vastaan, sanomisiani vääristellään ja minulle saatetaan nauraa tms.

Nyt raskauden myötä yhteydenpito on loppunut tyystin. Olen syyttänyt itseäni mutta myös huomannut objektiivisesti että heidänkään käytös ei ole kovin asiallista. En ole uskaltanut (ainakaan vielä) ottaa asioita puheeksi koska pelkään että minua syytetään asioiden tilasta. Toisaalta, muita ihmisiä ei voi muuttaa joten olenkin miettinyt, että ehkä on parasta tehdä surutyötä asian suhteen ja irrottaa jäljellä olevia napanuoran rippeitä ja jatkaa elämää ilman mitään odotuksia siihen suuntaan. En tiedä onko tämä vain oman katkeruuden purkamista, mutta asiantila suututtaa ja olen päättänyt, ettei heillä ole myöskään mitään asiaa katsomaan lastani kun nytkään heitä ei kiinnosta yhtään. Minua ei kohdella tällä tavalla enkä palkitse heidän huonoa käytöstään myöskään sallimalla kerätä itselleen huomiota vauvalla, kun se aikanaan syntyy.
 
Aika monella tuntuu olevan se tilanne, että esikoista odotetaan innolla, mutta sitten toisen tai kolmannen kohdalla kiinnostus lopahtaa. Ja se on tosi syvältä ja kurjaa! Mun omilla vanhemmilla on lapsenlapsia jo 6kpl ja nyt meidän toimesta tulossa yksi lisää. Ennen meidän esikoista heillä oli jo kaksi lastenlasta ja odottivat innolla meidän esikoista. Nähtiin paljon ja pitivät yhteyttä kovasti. Sitten syntyi meidän toinen, kiinnostus lopahti siihen. Aina oli kova kiire heillä johonkin, eikä puhelimessakaan juuri ehtinyt jutella, aina joku tekosyy miksi ei voi tavata. Ovatko nyt ehkä muutaman kerran hoitaneet meidän lapsia sen jälkeen ja muutenkin nähneet todella vähän... Tätä meidän kolmatta raskautta ei ole noteerattu mitenkään. Ihan niinkuin sitä ei olisikaan. Täytyy sanoa, että näiden vuosien aikana he ovat tulleet itselleni niin vieraiksi ihmisiksi, että en oikeastaan edes tunnista heitä vanhemmikseni. Mihin kaikki empatia, tukeminen, näkeminen ja puhuminen on hävinnyt? En todellakaan tiedä. :sorry:
 
Takaisin
Top