Itse olen töissä samalla alalla, kuin omat vanhempani ollessani lapsi. Ja mitä muistan omasta lapsuudesta ja vanhemmat ovat puhuneet, niin ollaan kaikki kolme samaa mieltä, että ala on muuttunut paljon vaativammaksi ja henkisesti raskaammaksi. Lisäksi omia vanhempia auttoi paljon eläkkeelle jääneet isovanhemmat. Mutta koska nykyään huoltosuhde on raskaampi kuin ennen, niin omat vanhempani eivät pääse samassa iässä eläkkeelle ja pysty auttamaan niin paljoa.
Ja omasta mielestäni ainakin yhdeltä ihmisryhmältä vaaditaan nykyään ehdottomasti liikaa. Puhe neurokirjosta on lisääntynyt ja mahdollisesti vaikeasti kirkolla olevien elämä on helpottanut, en tiedä.

Mutta ainakin lievästi kirjolla olevilta vaaditaan liikaa. Kunta rakensi liian pieneksi jääneen päiväkodin tilalle uuden. Uuden pihasta tehtiin minimin täyttävä, ei yhtään vihreää tai mitään leikkiin innostavaa. Se myös tehtiin koulun pihaan kiinni, joten lasten on ollut vaikea keskittyä omaan leikkiin ja aidan vieressä koululaisten tuijottelu on ollut paljon kiinnostavampaa. Periaatepäätöksen takia päiväkotilapset eivät saa retkeillä koulun pihassa.
Ennen ulkoilu oli lapsille rentouttava ja nollaava kokemus, mutta ei enää.
Kukaan ei kiinnittänyt huomiota uuden rakennuksen akustiikkaan. Itse en kestäisi siellä päivääkään eikä kestä enää meidän lapsikaan. Lisäksi sinne hankittiin kolme aikuisten kokoista vessanpöttöä ja alkuun vain yksi jakkara. Meni puoli vuotta, että sain sattumalta tietää, että meidän lapsi pelkäsi käydä päiväkodissa vessassa ja saatiin edes lisää niitä jakkaroita. Omassa lapsuudessani niitä lasten kokoisia pönttöjä oli vähän kaikkialla, missä oli myös lapsia. Koska osan lapsista tasapaino ei riitä käymään itsenäisesti aikuisten kokoisella pöntöllä.
Ja sitten on vielä vaatimukset aikuisten taholta. Meidän lapsemme tarvitsee tuttuja, turvallisia rutiineja. Mutta muuton yhteydessä vakaope päätti lopettaa sellaiset vanhanaikaiset tavat ja tehdä päivistä "joustavampia". Nyt päiväkodista ollaan sitä mieltä, että lapsen pitäisi pystyä samaan kuin muutkin lapset ja käymään päikyssä, vaikka hän saa sieltä masennusoireita ja yleistä ahdistuneisuutta. Onneksi toimintaterapeutti on meidän linjallamme siitä, että lapsen paikka on nyt kotona toipumassa.
Ehkä rakennusmateriaalit ovat muuttuneet, koska omaan korvaani akustiikka on usein pahempaa uusissa, kuin vanhemmissa rakennuksissa. Tai kyse on lisääntyneestä ilmanvaihdosta, joka hurisee häiritsevästi. Samoin kirkkaat valot ovat monesti peruteltuja, mutta ne ärsyttävät näköhermoa. JOS ledejä säädettäisiin, tilanne olisi helpompi.
Oman kokemukseni mukaan neurokirjon ihmiseltä vaaditaan nykyään sopeutumista paljon vaikeampiin olosuhteisiin kuin ennen. Itse en pärjäisi tämän päivän peruskoulussa tai suuressa osassa nykypäivän ammatteja. Ja minäkin olen oireiltani niin lievä, että tuskin saisin edes diagnoosia.