Tein kuukausi sitten raskaustestin koska kuukautiset eivät odotuksista huolimatta alkaneet. Testi oli heti positiivinen. Tein toisen testin, koska en ollut uskoa ensimmäisen tulosta todeksi. Sekin oli positiivinen. Olin sanaton, hämmentynyt ja kuin puulla päähän lyöty.
Olen noin 30 v., onnellisesti naimisissa, asumme omistusasunnossa, minulla on hyvä työ ja muutenkin kaikki puitteet elämässä ovat kunnossa. Emme kuitenkaan ole vielä varsinaisesti keskustelleet lapsista. Mieheni on noin 5 vuotta vanhempi ja halunnut tulla isäksi jo joitakin vuosia. Meillä on lähipiirissä paljon eri ikäisiä lapsia ja itsekin teen työtä kasvatusalalla, joten "kokemuksen"puuttettakaan ei ole. Minä olen ollut se joka ei ole tuntenut itseään vielä valmiiksi edes ajatellakseen lasten hankintaa, eikä mies ole halunnut painostaa. En ole muutenkaan koskaa ymmärtänyt lasten saamiseen liittyvää hössötystä ja käsite vauvakuume on aivan vieras minulle.
Nyt kävi kuitenkin näin. Kuin salama kirkkaalta taivaalta tuli tieto että ole raskaana. Testiä seuraavana päivänä menin lähinnä shokkiin. Itkin vain ja ajattelin että ei voi olla totta. Kaikenlaisia kysymyksiä ja ajatuksia alkoi vilistä päässä
Miten voin olla raskaana kun en edes tiedä haluanko lapsia?
Nyt olen raskaana vaikka aina jotenkin luulin etten varmaan koskaan tule edes raskaaksi.
Miten olen voinut olla niin tyhmä etten ole huolehtinut ehkäisystä paremmin?
Haluanko tämän lapsen vai en?
Miksi en tunne mitään onnellisuutta tai iloa tästä asiasta?
Olenko erilainen kuin muut, kun en iloitse?
Jos teen abortin, teenkö elämäni isoimman mokan?
En tunne alkavaa elämää kohtaan yhtään mitään, mutta milloin tunteet heräävät ja ovatko ne sittenkään positiivisia?
Tulenko koskaan rakastamaan tätä lasta jos sen todella synnytän?
jne jne...
Itkin pari päivää ja kävin mm. neuvolassa keskustelemassa yhdessä mieheni kanssa ja yksin mielenterveyshoitajan kanssa. Alkujärkytykseen sain 2 viikkoa sairaslomaa jotta voin pohtia asioita rauhassa. Nyt on kuitenkin kulunut kuukausi enkä koe että tilanne olisi juurikaan muuttunut. Olen käynyt keskustelemassa niin neuvolan kuin mielenterveyspuolen ammattilaisten kanssa ja mielestäni saanut paremmin apua mielenterveyspuolelta. Myös lähimmät ystäväni ovat tietoisia asiasta. Kuitenkin kaipaisin vertaistukea. Tuntuu edelleen että olen ainoa nainen maailmassa joka ei ole ilahtunut raskausuutisesta ja jonka tunteet ovat kadoksissa. Syytän itseäni maailman huonoimmaksi ihmiseksi.
[&o] [:(]
Olen noin 30 v., onnellisesti naimisissa, asumme omistusasunnossa, minulla on hyvä työ ja muutenkin kaikki puitteet elämässä ovat kunnossa. Emme kuitenkaan ole vielä varsinaisesti keskustelleet lapsista. Mieheni on noin 5 vuotta vanhempi ja halunnut tulla isäksi jo joitakin vuosia. Meillä on lähipiirissä paljon eri ikäisiä lapsia ja itsekin teen työtä kasvatusalalla, joten "kokemuksen"puuttettakaan ei ole. Minä olen ollut se joka ei ole tuntenut itseään vielä valmiiksi edes ajatellakseen lasten hankintaa, eikä mies ole halunnut painostaa. En ole muutenkaan koskaa ymmärtänyt lasten saamiseen liittyvää hössötystä ja käsite vauvakuume on aivan vieras minulle.
Nyt kävi kuitenkin näin. Kuin salama kirkkaalta taivaalta tuli tieto että ole raskaana. Testiä seuraavana päivänä menin lähinnä shokkiin. Itkin vain ja ajattelin että ei voi olla totta. Kaikenlaisia kysymyksiä ja ajatuksia alkoi vilistä päässä
Miten voin olla raskaana kun en edes tiedä haluanko lapsia?
Nyt olen raskaana vaikka aina jotenkin luulin etten varmaan koskaan tule edes raskaaksi.
Miten olen voinut olla niin tyhmä etten ole huolehtinut ehkäisystä paremmin?
Haluanko tämän lapsen vai en?
Miksi en tunne mitään onnellisuutta tai iloa tästä asiasta?
Olenko erilainen kuin muut, kun en iloitse?
Jos teen abortin, teenkö elämäni isoimman mokan?
En tunne alkavaa elämää kohtaan yhtään mitään, mutta milloin tunteet heräävät ja ovatko ne sittenkään positiivisia?
Tulenko koskaan rakastamaan tätä lasta jos sen todella synnytän?
jne jne...
Itkin pari päivää ja kävin mm. neuvolassa keskustelemassa yhdessä mieheni kanssa ja yksin mielenterveyshoitajan kanssa. Alkujärkytykseen sain 2 viikkoa sairaslomaa jotta voin pohtia asioita rauhassa. Nyt on kuitenkin kulunut kuukausi enkä koe että tilanne olisi juurikaan muuttunut. Olen käynyt keskustelemassa niin neuvolan kuin mielenterveyspuolen ammattilaisten kanssa ja mielestäni saanut paremmin apua mielenterveyspuolelta. Myös lähimmät ystäväni ovat tietoisia asiasta. Kuitenkin kaipaisin vertaistukea. Tuntuu edelleen että olen ainoa nainen maailmassa joka ei ole ilahtunut raskausuutisesta ja jonka tunteet ovat kadoksissa. Syytän itseäni maailman huonoimmaksi ihmiseksi.
[&o] [:(]