Olenko itsekäs halutessani lapsen

  • Ketjun aloittaja Ketjun aloittaja Dreamvauva
  • Aloituspäivämäärä Aloituspäivämäärä
D

Dreamvauva

Vieras
Minulla on mahdollisesti periytyvä sairaus. On ollut tuskainen. Nyt haluan lapsen mutta sanottiin että olen itsekäs koska lapsi voi periä sairauden. Olenko teidän mielestä itsekäs? Haluan vauvan.
 
Minusta kaikki jotka haluu lapsen on vähän itsekkäitä :rolling: siis tarkotan sitä et minusta ainut oikeesti syy haluta lasta, on se et ihan oikeesti haluu lapsen itselleen. Kaikki muut syyt on ihan toissijaisia.

Mutta se sanottua niin minusta et sairauden takia ole itsekäs. Ei kukaan oikeesti tiiä mitä kaikkia geenejä kantaa mukana. Lapselle voi periytyä mitä vaan sinulta, isältä, isovanhemmilta yms. Kuka vaan voi kantaa jotain piilevää geeniä sisällään. Varmaan kaikista suvuista löytyy monenlaista sairautta vaikka vanhemmalla itsellään ei olisi.
Minusta on myös aika karmiva ajatus, että pelkästään tarpeeksi "terveet" ihmiset voisi saada lapsia. Mihin se raja vedettäisiin? Mikä on hyväksyttävää ja mikä ei olisi?

Eli jos haluat lapsen niin todellakin sitä kohti! :red-heart: onnea yritykseen!
 
Muokattu viimeksi:
Minulla on perittynä äidiltä pari perinnöllistä sairautta ja isältä yksi. Äidin puolelta tuleva vaiva on vallitsevasti periytyvä. Omat lapseni ovat saaneet tämän vallitsevasti periytyvän ja yksi heistä sen, jonka perin isältäni.

Koen, että elämä on hyvää, vaikka en ole perusterve. Uskon, että lapseni ovat samaa mieltä. Tämä meille kaikille yhteinen sairaus voi olla joko lievä tai vaikea, meillä on melko lievä.

Eihän se välttämättä helppo päätös ole, kun tietää, että sairaus saattaa periytyä, mutta toisaalta saattaa olla periytymättäkin. Oikeaa vastausta ei voi kukaan muu antaa kuin sinä itse.
 
Olen samaa asiaa miettinyt toisen lapsen suhteen. Onko oikeus tehdä lapsi, kun tietää että voi periä vakavan sairauden... Meillä se sairaus on syöpä lasten isän puolelta. Toinen lapsi tehtiin. Jokainen tekee oman päätöksen asian suhteen. Me todettiin ettei luovuta haaveesta siksi että mitä jos. Varmaan kaikilla on jotain sukurasitteita vähintään piilevänä. En pitäisi sinua itsekkäänä sairauden takia. :red-heart:
 
Et ole itsekäs siksi että haluat vauvan. Lasten toivominen on luonnollista ja omista tunteistaan tai haluistaan ei pidä tuntea syyllisyyttä. On eriasia lähteekö sitten toteuttamaan niitä toiveita ja kuinka oikein se on.

Useimmat perinnölliset sairaudet ovat alttiuksia sairastua. Osa taas periytyy vallitsevasti ja osa ei. Osa sairauksista aiheuttaa lievää epämukavuutta jonka kanssa pärjäilee ja osa taas tarvetta ympärivuorokautiselle hoivalle tai johtaa kuolemaan.

Sain itse tietää että suvussa kulkee eräs nuorena puhkeava muistisairaus. Jos geenin on sattunut saamaan niin sairastuminen on väistämätöntä ja jo ennen eläkeikää ei tule muistamaan mitään, ei kykene puhumaan tai liikkumaan ja elinikä jää melko lyhyeksi. Sairaus periytyy puolelle lapsista, joskin omassa suvussani lähes 80 prosenttia on sairastunut. En itse onnekseni perinyt geeniä ja uskalsin siksi hankkia lapsen, mutta olin päättänyt että jos minulla olisi ollut geeni en olisi lasta hankkinut. Yhtenä syynä se että en haluaisi riskeerata että lapsi sairastuu ja toisena (vähintään yhtä tärkeänä) se että en halua että lapseni joutuisi jo nuorena katsomaan kun vähitellen riudun pois. En itse olisi halunnut kasvaa liian aikaisin kantamaan huolta vanhemmastani, hoitamaan häntä ja kantamaan toisen vanhemman surua tilanteesta. Vanhempani olivat ihania, välittäviä eivätkä tilanteen huomioon ottaen olisi voineet paremmin minua kasvattaa… mutta silti.

Mielestäni oman sairauden lapselle siirtämisen ohella pitäisikin aina miettiä kuinka sairaus vaikuttaa omaan kykyyn olla turvallinen ja hyvä vanhempi lapselle.
 
Lapsen haluaminen on vietti, jonka huomiotta jättäminen voi aiheuttaa vakavia mielenterveysongelmia, jos siis tämä vietti sattuu olemaan. Kaikillahan sitä viettiä ei ole, tai se on heikompi, joten osa ihmisistä ei tätä ymmärrä. Et ole itsekäs halutessasi lapsia.

Minkälaisesta perinnöllisestä sairaudesta on kyse? Nykyäänhän lapsettomuushoidoissa osataan tutkia alkion geenit, ja voidaan valikoida sinulle terve alkio kohtuun kasvamaan, jolloin oma biologinen lapsi on yleensä mahdollinen ilman pelkoa periytyvästä sairaudesta. Ihan ensimmäisenä hoidoissa tutkitaan sinun geenisi -- voihan olla, ettet edes kanna koko geeniä, ja silloin lapsesi ei voi tuota periä lainkaan, ei edes vauvan saadessa alkunsa perinteisin keinoin. Eli kannattaa hakeutua tutkimuksiin, jotta sinun ei tarvitse tämän asian kanssa tuskailla.
 
Muokattu viimeksi:
Minusta ne muiden sanomiset voi jättää huoletta omaan arvoonsa. Tärkeämpää on miten itse asian koet.

Kuka täällä katsoo olevansa sellaisessa asemassa että pystyy määrittämään ettei jonkun elämä olisi elämisen arvoista sairauden vuoksi? Perinnöllisiä sairauksia tietty on monenlaisia, mutta hoitajana minä en ole tavannut vielä yhtään ihmistä joka olisi mieluummin jättänyt tänne syntymättä. Lapsesi voi myös sairastua johonkin ei-perinnölliseen, koskaan ei voi tietää.

Toki ajattelen että inhimillinen kärsimys on aina turhaa, mutta minusta on mahdotonta sanoa milloin joku sairaus on niin iso taakka kannettavaksi, että olisi armollisempaa jättää syntymättä. Liian isoja, eettisiä kysymyksiä, jättiläisiä. Sairauden riuduttama ihminen toteaa usein lopulta sen kaiken kärsimyksenkin olleen elämisen arvoista. Toisaalta täysin terveen elämän viettänyt voi lähteä katkerana, kun ei koe saaneensa elämältä sitä mitä olisi toivonut.

Minä odotan nyt toista lastani, esikoinen sairasti aikanaan vakavan syövän taaperoikäisenä, johon melkein kuoli. Syöpä saatiin hävitettyä mutta hoidoista jäi pitkäaikaissairaus joka vaikuttaa meidän elämään joka päivä.
Lapsen syöpä ei ollut perinnöllinen mutta silti olen saanut tämän meneillään olevan raskausajan kuunnella kuinka ihmiset päivittelevät miten rohkeaa on tehdä toinen vaikka ensimmäisellä oli syöpä. Välillä huomaan kuinka ihmiset ajattelevat sitä, takeltevat ja hakevat sanojaan. Kun ilmoitan ettei syöpä ollut perinnöllinen, he pääsevät pinteestään ja tokaisevat että no eihän siinä sitten mitään. Toinen ryhmä ovat ihmiset jotka yrittävät kaupitella jotain terveystuotetta, esimerkiksi hamppuöljyä, varmuuden varalta raskaana käytettäväksi, kun ensimmäisen kanssa kävi mitä kävi. Tuohan sisältää rivien välissä oletuksen että syöpä olisi ollut estettävissä, joka ei pidä paikkaansa. Heitäkin on jotka kommentoivat että onneksi vaihdoit miestä niin jos tämän kanssa olisi paremmat geenit.

Eivät he taida koskaan ymmärtää miten syvästi loukkaavat. Jos olisivat nähneet sen mitä minä, olisivat vaiti. Tässä on tarpeeksi tekemistä näiden traumojen hallinnan kanssa ilman että ulkopuoliset kääntää kommenteillaan veistä haavassa ja tulevat tuputtamaan jotain omia terveysneuvojaan. Yritän muistaa että tarkoittavat pohjimmiltaan hyvää, mutta tietämättömiä kun ovat, niin eivät ymmärrä mitä puhuvat. Sairaudet sekä lapset ovat sellaisia osa-alueita elämässä että sitä helposti reagoi tunnetasolla vahvasti, terveys ylipäänsä niin yksityinen ja intiimi aihe.
Ja mietin mielessäni että ja vaikka olisikin perinnöllinen, millä oikeudella kukaan asiaa kommentoi.

Pystyn jatkamaan keskustelua kepeästi, koska osaan piilottaa sen kammottavan fiiliksen sillä hetkellä, mutta ahdistus purkaantuu ulos myöhemmin kun olen yksin. Raskausaika vielä on tehnyt minusta entistä herkemmän muiden sanomisiin ja ne jää painamaan enemmän kuin normaalisti.

Olen sitten ottanut ihan reilusti etäisyyttä ihmisiin. Etenkin noihin joiden sanat loukkaa, mutta muutenkin. Eikä mulla kyllä ole mitään sanottavaa heille, sanat loppuu kun en usko että voisin sanoa mitään, mikä saisi heidät ymmärtämään miltä minusta tuntuu.

Itsekkäästi minäkin toivon tervettä lasta jotta saisin kokea normaalin äitiyden.
 
Minusta ne muiden sanomiset voi jättää huoletta omaan arvoonsa. Tärkeämpää on miten itse asian koet.

Kuka täällä katsoo olevansa sellaisessa asemassa että pystyy määrittämään ettei jonkun elämä olisi elämisen arvoista sairauden vuoksi? Perinnöllisiä sairauksia tietty on monenlaisia, mutta hoitajana minä en ole tavannut vielä yhtään ihmistä joka olisi mieluummin jättänyt tänne syntymättä. Lapsesi voi myös sairastua johonkin ei-perinnölliseen, koskaan ei voi tietää.

Toki ajattelen että inhimillinen kärsimys on aina turhaa, mutta minusta on mahdotonta sanoa milloin joku sairaus on niin iso taakka kannettavaksi, että olisi armollisempaa jättää syntymättä. Liian isoja, eettisiä kysymyksiä, jättiläisiä. Sairauden riuduttama ihminen toteaa usein lopulta sen kaiken kärsimyksenkin olleen elämisen arvoista. Toisaalta täysin terveen elämän viettänyt voi lähteä katkerana, kun ei koe saaneensa elämältä sitä mitä olisi toivonut.

Minä odotan nyt toista lastani, esikoinen sairasti aikanaan vakavan syövän taaperoikäisenä, johon melkein kuoli. Syöpä saatiin hävitettyä mutta hoidoista jäi pitkäaikaissairaus joka vaikuttaa meidän elämään joka päivä.
Lapsen syöpä ei ollut perinnöllinen mutta silti olen saanut tämän meneillään olevan raskausajan kuunnella kuinka ihmiset päivittelevät miten rohkeaa on tehdä toinen vaikka ensimmäisellä oli syöpä. Välillä huomaan kuinka ihmiset ajattelevat sitä, takeltevat ja hakevat sanojaan. Kun ilmoitan ettei syöpä ollut perinnöllinen, he pääsevät pinteestään ja tokaisevat että no eihän siinä sitten mitään. Toinen ryhmä ovat ihmiset jotka yrittävät kaupitella jotain terveystuotetta, esimerkiksi hamppuöljyä, varmuuden varalta raskaana käytettäväksi, kun ensimmäisen kanssa kävi mitä kävi. Tuohan sisältää rivien välissä oletuksen että syöpä olisi ollut estettävissä, joka ei pidä paikkaansa. Heitäkin on jotka kommentoivat että onneksi vaihdoit miestä niin jos tämän kanssa olisi paremmat geenit.

Eivät he taida koskaan ymmärtää miten syvästi loukkaavat. Jos olisivat nähneet sen mitä minä, olisivat vaiti. Tässä on tarpeeksi tekemistä näiden traumojen hallinnan kanssa ilman että ulkopuoliset kääntää kommenteillaan veistä haavassa ja tulevat tuputtamaan jotain omia terveysneuvojaan. Yritän muistaa että tarkoittavat pohjimmiltaan hyvää, mutta tietämättömiä kun ovat, niin eivät ymmärrä mitä puhuvat. Sairaudet sekä lapset ovat sellaisia osa-alueita elämässä että sitä helposti reagoi tunnetasolla vahvasti, terveys ylipäänsä niin yksityinen ja intiimi aihe.
Ja mietin mielessäni että ja vaikka olisikin perinnöllinen, millä oikeudella kukaan asiaa kommentoi.

Pystyn jatkamaan keskustelua kepeästi, koska osaan piilottaa sen kammottavan fiiliksen sillä hetkellä, mutta ahdistus purkaantuu ulos myöhemmin kun olen yksin. Raskausaika vielä on tehnyt minusta entistä herkemmän muiden sanomisiin ja ne jää painamaan enemmän kuin normaalisti.

Olen sitten ottanut ihan reilusti etäisyyttä ihmisiin. Etenkin noihin joiden sanat loukkaa, mutta muutenkin. Eikä mulla kyllä ole mitään sanottavaa heille, sanat loppuu kun en usko että voisin sanoa mitään, mikä saisi heidät ymmärtämään miltä minusta tuntuu.

Itsekkäästi minäkin toivon tervettä lasta jotta saisin kokea normaalin äitiyden.

Voi jestas kuinka ajattelemattomia ihmiset osaavatkin olla! Itse olen lapsena sairastanut syövän ja tiedän että se on jättänyt äitiini syvät arvet. Noin ei pitäisi puhua kelleen lapsensa sairastumisen kokeneelle. Miten voikin heti olettaa että geeneissä olisi vika...
 
Minusta ne muiden sanomiset voi jättää huoletta omaan arvoonsa. Tärkeämpää on miten itse asian koet.

Kuka täällä katsoo olevansa sellaisessa asemassa että pystyy määrittämään ettei jonkun elämä olisi elämisen arvoista sairauden vuoksi? Perinnöllisiä sairauksia tietty on monenlaisia, mutta hoitajana minä en ole tavannut vielä yhtään ihmistä joka olisi mieluummin jättänyt tänne syntymättä. Lapsesi voi myös sairastua johonkin ei-perinnölliseen, koskaan ei voi tietää.

Toki ajattelen että inhimillinen kärsimys on aina turhaa, mutta minusta on mahdotonta sanoa milloin joku sairaus on niin iso taakka kannettavaksi, että olisi armollisempaa jättää syntymättä. Liian isoja, eettisiä kysymyksiä, jättiläisiä. Sairauden riuduttama ihminen toteaa usein lopulta sen kaiken kärsimyksenkin olleen elämisen arvoista. Toisaalta täysin terveen elämän viettänyt voi lähteä katkerana, kun ei koe saaneensa elämältä sitä mitä olisi toivonut.

Minä odotan nyt toista lastani, esikoinen sairasti aikanaan vakavan syövän taaperoikäisenä, johon melkein kuoli. Syöpä saatiin hävitettyä mutta hoidoista jäi pitkäaikaissairaus joka vaikuttaa meidän elämään joka päivä.
Lapsen syöpä ei ollut perinnöllinen mutta silti olen saanut tämän meneillään olevan raskausajan kuunnella kuinka ihmiset päivittelevät miten rohkeaa on tehdä toinen vaikka ensimmäisellä oli syöpä. Välillä huomaan kuinka ihmiset ajattelevat sitä, takeltevat ja hakevat sanojaan. Kun ilmoitan ettei syöpä ollut perinnöllinen, he pääsevät pinteestään ja tokaisevat että no eihän siinä sitten mitään. Toinen ryhmä ovat ihmiset jotka yrittävät kaupitella jotain terveystuotetta, esimerkiksi hamppuöljyä, varmuuden varalta raskaana käytettäväksi, kun ensimmäisen kanssa kävi mitä kävi. Tuohan sisältää rivien välissä oletuksen että syöpä olisi ollut estettävissä, joka ei pidä paikkaansa. Heitäkin on jotka kommentoivat että onneksi vaihdoit miestä niin jos tämän kanssa olisi paremmat geenit.

Eivät he taida koskaan ymmärtää miten syvästi loukkaavat. Jos olisivat nähneet sen mitä minä, olisivat vaiti. Tässä on tarpeeksi tekemistä näiden traumojen hallinnan kanssa ilman että ulkopuoliset kääntää kommenteillaan veistä haavassa ja tulevat tuputtamaan jotain omia terveysneuvojaan. Yritän muistaa että tarkoittavat pohjimmiltaan hyvää, mutta tietämättömiä kun ovat, niin eivät ymmärrä mitä puhuvat. Sairaudet sekä lapset ovat sellaisia osa-alueita elämässä että sitä helposti reagoi tunnetasolla vahvasti, terveys ylipäänsä niin yksityinen ja intiimi aihe.
Ja mietin mielessäni että ja vaikka olisikin perinnöllinen, millä oikeudella kukaan asiaa kommentoi.

Pystyn jatkamaan keskustelua kepeästi, koska osaan piilottaa sen kammottavan fiiliksen sillä hetkellä, mutta ahdistus purkaantuu ulos myöhemmin kun olen yksin. Raskausaika vielä on tehnyt minusta entistä herkemmän muiden sanomisiin ja ne jää painamaan enemmän kuin normaalisti.

Olen sitten ottanut ihan reilusti etäisyyttä ihmisiin. Etenkin noihin joiden sanat loukkaa, mutta muutenkin. Eikä mulla kyllä ole mitään sanottavaa heille, sanat loppuu kun en usko että voisin sanoa mitään, mikä saisi heidät ymmärtämään miltä minusta tuntuu.

Itsekkäästi minäkin toivon tervettä lasta jotta saisin kokea normaalin äitiyden.

Kuulostaa siltä että teillä on ollut raskasta. :red-heart: Ei ihme jos siitä on jäänyt traumoja käsiteltäväksi. Ja olet kyllä kohdannut ajattelemattomia ihmisiä. Viestissäsi oli kyllä
erittäin samaistuttavia ajatuksia. Täälläkin kaikki näin syömällä vältät syövän/parannut syövästä jutut aiheuttaa ärsytystä. Meidän toisen lapsen hankkimista ei onneksi ole hirveästi (ääneen) kyseenalaistettu. (Mies sairastui esikoisen ollessa pieni.) Kerran on kysytty aiotaanko vielä hankkia lapsia äänensävyllä joka kysyi "ette kai aio?". "Milloinkas teette toisen?" kyselyt kyllä loppui miehen sairastuttua, mutta en ole siitä pahoillani.

Tuli muuten tästä viestistäsi vielä mieleen... Kyllä, meillä oli muutama hyvin raskas vuosi. Mutta meillä on ollut monta onnellista vuotta ja tulee olemaan todennäköisesti vielä lisää onnellisia vuosia. Haluaisinko siis olla elämättä kymmeniä onnellisia vuosia muutaman vähemmän onnellisen vuoksi? Tuskin.

Lapsen haluaminen on vietti, jonka huomiotta jättäminen voi aiheuttaa vakavia mielenterveysongelmia, jos siis tämä vietti sattuu olemaan. Kaikillahan sitä viettiä ei ole, tai se on heikompi, joten osa ihmisistä ei tätä ymmärrä. Et ole itsekäs halutessasi lapsia.

Allekirjoitan tämän. Itselläni oli kova vauvakuume ja tyhjän sylin tunne kun odotimme oikeaa aikaa tehdä toinen lapsi. Toisen saamisen jälkeen olen ollut huomattavasti onnellisempi kuin ennen sitä. :Green Heart: Se kaipuu selvästi kuormitti muutenkin lujilla ollutta mielenterveyttäni.
 
Jos sairaus sattuu olemaan sellainen, jonka kanssa synnytään ja eletään, niin se on sairastavalle itselleen normaalia, ei tiedä muusta, kun on aina ollut samanlainen. Minulle oli valtava yllätys, kun joskus aikuisena oivalsin, että muut ovat erilaisia. Olen kuitenkin yleensä ajatellut olevani terve ja olen kokenut myös lapsuudenperheeni terveeksi ja omat lapseni. Vieläkin yllätyn ihmisten reaktioista, jos tulee puheeksi esimerkiksi lapsen hoito tai oma ”vapaa-ajanvietto”. Yritän myös olla kertomatta ihmisille, koska en kaipaa lohdutusta minun normaaliin elämääni. Omasta näkökulmastani olen sairas, jos en yrityksistä huolimatta pääse ylös sängystä, jos on kuumetta, jos oksentamisen jälkeen ei pysty syömään, jos ei pysy pystyssä. Muuten olen terve.
 
Koen myös itse, että jokainen joka lapsen haluaa, on oikeutettu yrittämään. Tulee mieleen muutaman vuoden takainen jakso Kielletystä Rakkaudesta, jossa pyörätuolissa oleva pariskunta eivät saaneet ensin lähetettä hoitoihin, koska lääkärin mukaan "on viisasta luopua unelmistaan", en muista lausetta tarkalleen, mutta tosi tyly sanoma oli kyllä. Onneksi tuolla tarinalla on onnellinen loppu, ja pariskunta sai lapsen :red-heart:

Kenelle tahansa voi osua mikä tahansa sairaus muutenkin, eikä mitään voi ennustaa etukäteen. Eikä sitä muutenkaan tiedä mitä kaikkea mahtaa kantaa, kun kaikille ei puhkea sairaus vaikka sitä kantaisikin.
 
Ihanan tsemppaavia vastauksia ja niin minäkin sanon: Et ole itsekäs, jos lapsi on se mitä tahdot, niin sitten sitä unelmaa kannattaa tavoitella! :red-heart:
 
Takaisin
Top