Hoitojen lopettaminen tuloksettomina

Iibis

Iibis

Silmät suurina ihmettelijä
Olen etsinyt usealta vauvafoorumilta keskusteluja lapsettomuushoitojen lopettamisesta. En ole löytänyt, joten ajattelin perustaa oman keskusteluryhmän niille, jotka ovat lopettaneet hoidot tuloksettomina. Teitä on varmaan muitakin, mutta onko tällä sivustolla?

Oma tarinani lyhyesti: Ikää liikaa, 43, ja tiesin jo hoitoja aloittaessani, että välttämättä ei onnistu enää näin vanhana. Edellisessä suhteessani en tullut raskaaksi, ja suhde päättyi, kun olin vähän alle nelikymppinen. Seurustelukumppani vaihtui miehestä naiseksi, ja uudessa suhteessa meni muutama vuosi ennen kuin kumppani oli (ja itsekin olin) valmis yrittämään lasta. Ne kriittiset vuodet juuri.

Minulle tehtiin tänä vuonna yksityisellä klinikalla pikapikaa neljässä kuukaudessa kolme inssiä ja yksi IVF, jotka kaikki jäivät tuloksettomiksi. IVF:ssä ei saatu edes kunnollisia munasoluja. Lääkäri oli sitä mieltä, että lopputulos tuskin paranisi, vaikka yritettäisiin IVF:ää toisen kerran.

Eli tässä nyt ollaan, minusta ei tule koskaan äitiä. Tuntuu kuin olisin ajanut täysillä päin seinää. Miten tästä eteenpäin? Miten löytää tarkoitus elämälle? Heteroparit varmaankin voivat vielä jatkaa yrittämistä luomusti. Meillä siitä ei ole apua. Naisystäväni, joka on minua nuorempi, voisi mennä hoitoihin joskus lähitulevaisuudessa, mutta ei se tavallaan poista surua siitä, etten itse saa koskaan biologista lasta.

Miten te muut samaan tilanteeseen joutuneet olette pärjänneet?
 
Luin tekstiäsi Iibis, ja ajattelin ehdottaa lahjamunasoluhoitoa, jolla itse sain ainokaiseni vuonna 2017, ollessani 43-vuotias. Omat munasoluni eivät enää toimineet silloin, eivätkä varmasti toimi enää nytkään, kun olen 45-vuotias. Lapsi ei ole biologisesti minun, mutta silti niin oma kuin vain voi olla. Mutta kun luin tekstisi loppuun asti, niin puhuitkin biologisesta lapsesta, joten en sen enempää sitten puhu tästä lahjamunasoluasiasta. Voimia surun käsittelyyn!
 
Omakohtaista kokemusta ei ole, mutta ymmärrän täysin biologian tärkeyden. Onnistun suremaan jopa sitä, ettei naisystäväni halua biologista lasta, eikä hänen geeneillään ole jatkoa. Ja kun hoitoja käy / on käynyt läpi, miettii luonnostaankin sitä "biologisinta" vaihetta, raskautta ja vauva-aikaa.
Mutta, aiheen vierestä, anteeksi jos kuulostaa typerältä. Toki biolapsen mahdottomuutta täytyy voida surra. Sinulla on kuitenkin mahdollisuus sosiaaliseen äitiyteen, joka todellakin on oikeaa äitiyttä ja kestää toivon mukaan koko loppuelämän. Kumppanini tosiaan on eri asemassa, koska hänellä ei koskaan ollut toivetta saada biolasta, mutta mitä pitemmälle mennään, sitä vähäisempi merkitys näyttää olevan sillä, kuka lapsemme on "tehnyt"... En olisi oikeasti arvannut ennen lisääntymistä, että näin tämä menee, luulin että naisparit liioittelevat ja kaunistelevat.
 
Meillä on lahjamunasolusta lapsi pitkän kivisen taipaleen jälkeen. Edelleen toivon biologista lasta, turhaan. Toivon, että vuosien saatossa helpottaa - ei tämä silti helppoa tunnu olevan - vaikka olen saanut ihanan tyttären.
Kaikkea hyvää jokaiselle aiheen kanssa kamppaileville.
 
Minulla asia on ja oli siinäkin erilainen, etten enää ainakaan tämän yhden lahjamunasolulapsen jälkeen kaipaa yhtään sitä omaa biologista lasta vain siksi, että se olisi minun myös biologisesti. Toivoin sitä biolasta niin kauan, kunnes kävi ilmi, etteivät minun munasoluni enää toimi (ainakaan nykyisen mieheni kanssa), ja taisin käsitellä asian silloin niin sanotusti pois mielestäni. Palo raskauden kokemiseen ja kaikkeen, mitä lapsen tuloon liittyy, voitti halun biologisesta lapsesta. Siksikin olin jäävi kommentoimaan tähän mitään, koska odottaessani "lahjapoikaa" koin, että hän on minun lihaani ja vertani, minussa kasvanut, ja sillä biologisuudella ei ollut enää siinä kohtaa mitään merkitystä, vaan rakastin häntä jo raskausaikana. Ymmärrän siis kyllä sen, että jos biolasta ei saa, sitä täytyy surra siten kuin oma mieli ja sydän haluaa surra. Halusin kuitenkin vielä kertoa sen toisen perspektiivin.

Ehkä vähän samalainen ajatus oli minulla adoptiolapsen suhteen, olin koko ikäni aina ollut sitä mieltä, että ei missään nimessä, minusta ei olisi adoptioäidiksi mitenkään päin, en voisi ikinä rakastaa niin sanotusti vierasta lasta. Mutta nyt kun "lahjapoika" on olemassa, en näe mitään syytä, miksen voisi adoptoidakin. Tunneside syntyisi varmasti silti, vaikka adoptiolapsi ei olekaan mitään sukua minulle. Eli jos poikaa ei olisi, en varmasti olisi adoption tielle lähtenyt ikinä. Nyt taas on jo liian myöhäistä, olen liian vanha.
 
Kiitos kaikille kirjoittaneille! Meitä samassa tilanteessa olevia on varmasti aika paljon. Täytyy olla. Joskus mietin, että lapsettomuusklinikat voisivat alkaa julkaista tilastoja hoitojen onnistumisista. Kuinka moni päälle nelikymppinen nainen enää tulee hoidoilla raskaaksi? Voisi herätellä ihmisiä toimimaan ajoissa. Vaikka toisaalta halusin selvittää omat mahdollisuuteni, sekin hieman kirvelee, että maksoin 8 000 euroa turhista hoidoista. Ja tiedän, oma vikani. En siitä voi ketään syyttää, mitäs viivyttelin. Toisaalta rahasumma oli niin iso, että sen säästämiseenkin meni kyllä jonkin aikaa.

Kaipuuta nimenomaan biologiseen lapseen ei oikein osaa selittää. Se on vähän jotain hölmöä, naiivia. Haluaisi nähdä pienoisversion itsestään. Sen saman temperamentin, ne samat hymykuopat. Että olisi joku pieni, joka olisi kuin minä mutta silti ihan oma persoonansa.

Uskon kyllä teitä, jotka sanotte, että lahjasoluilla saatu lapsikin tuntuu omalta. Kun minun kumppanini tosiaan on nainen, meillä seuraava askel olisi kuitenkin loogisesti se, että aletaan hoitaa häntä. Tosin tässä irrationaalisesti pyörittelee vähän kaikenlaista mielessään ja kyseenalaistaa välillä koko suhteen. Olenko sittenkään oikean ihmisen kanssa vai pitäisikö etsiä mies ja yrittää vielä biologista lasta? Tuntuu, että hoitojen epäonnistumisen jälkeen on joutunut puntaroimaan koko elämänsä uusiksi. Se työ on vielä kesken. Vain vähän aikaa sitten ajattelin, että totta kai voin saada lapsen vielä joku päivä. Nyt yhtäkkiä yritän totutella ajatukseen, että en saakaan enää biologista lasta. On vaikea hyväksyä sitä, etten onnistukaan asiassa, jota aiemmin on pitänyt jotenkin aivan itsestään selvänä. Erityisen vaikeaksi hyväksymisen tekee se, että syynä on vain oma viivyttely. Jos olisi mennyt hoitoihin aiemmin, olisi voinut onnistua.
 
Tuosta viivyttelystä minäkin voin syyttää vain itseäni. Vietin parhaat "lapsentekovuoteni" suhteessa, jossa mies ei osannut päättää, milloin haluaa lapsia. Tiesi niitä haluavansa, mutta ajankohta oli vuodesta toiseen "sitten joskus". Sen suhteen jälkeenkin mielessä väikkyi vuosia unelma onnellisesta ydinperheestä, mutta näin jälkiviisaana on sanottava, ettei olisi kannattanut jäädä moista odottamaan. Mutta kun nyt kävi miten kävi ja elämä meni niin kuin meni, minun on oltava tyytyväinen nykytilanteeseen, niin kuin suurelta osin olenkin. Lapseen en siis ole tyytymätön, vaan muihin juttuihin, ainakin välillä, mutta ne ovatkin sitten toisia tarinoita.

Toivon Iibis, että pääset sopuun tämän vaikean asian kanssa! Tiedän kyllä kokemuksesta, miltä se oman biolapsen saamisen halu tuntuu, olenhan niitä tunteita itsekin kokenut vuosien varrella.
 
Joo, eihän sitä voi ennakkoon aavistaa, mikä prosessi omalle kohdalle osuu. Me jätettiin kaikki ehkäisy pois ollessani 32, mitään hormonaalista ei ollut alla. Tyttö syntyi, kun olin 43.
Todella kiitollinen olen mahdollisuudesta tulla äidiksi, sillä mieheni ei halunnut edes harkita adoptiota.
Matkan varrella työnnettiin kaikki raha hoitoihin, koska luovuttaa ei voinut. Kaikkeen tapahtuneeseen tulee mielessään pelanneeksi usein.
 
Katjusha sanoi:
Joo, eihän sitä voi ennakkoon aavistaa, mikä prosessi omalle kohdalle osuu. Me jätettiin kaikki ehkäisy pois ollessani 32, mitään hormonaalista ei ollut alla. Tyttö syntyi, kun olin 43.
Todella kiitollinen olen mahdollisuudesta tulla äidiksi, sillä mieheni ei halunnut edes harkita adoptiota.
Matkan varrella työnnettiin kaikki raha hoitoihin, koska luovuttaa ei voinut. Kaikkeen tapahtuneeseen tulee mielessään pelanneeksi usein.
Click to expand...
Saanko kysyä, selvisikö lapsettomuuden syy koskaan? Testasitteko esim. alkioita, olivatko ne normaaleja? En tiedä, helpottaako syyn tietäminen asian käsittelyä. Itselläni hoidoista on niin vähän aikaa, että vieläkin pyörii mielessä, tehtiinkö kaikki mahdollinen, pitäisikö vielä yrittää yhtä IVF:ää jne. Viime yönä näin unta, jossa menimme kumppanini kanssa klinikalle, ja meiltä kysyttiin, mitä te täällä teette. Näköjään alitajuntakin vielä jauhaa tapahtunutta.
 
KaarinHa sanoi:
Tuosta viivyttelystä minäkin voin syyttää vain itseäni. Vietin parhaat "lapsentekovuoteni" suhteessa, jossa mies ei osannut päättää, milloin haluaa lapsia. Tiesi niitä haluavansa, mutta ajankohta oli vuodesta toiseen "sitten joskus". Sen suhteen jälkeenkin mielessä väikkyi vuosia unelma onnellisesta ydinperheestä, mutta näin jälkiviisaana on sanottava, ettei olisi kannattanut jäädä moista odottamaan. Mutta kun nyt kävi miten kävi ja elämä meni niin kuin meni, minun on oltava tyytyväinen nykytilanteeseen, niin kuin suurelta osin olenkin. Lapseen en siis ole tyytymätön, vaan muihin juttuihin, ainakin välillä, mutta ne ovatkin sitten toisia tarinoita.

Toivon Iibis, että pääset sopuun tämän vaikean asian kanssa! Tiedän kyllä kokemuksesta, miltä se oman biolapsen saamisen halu tuntuu, olenhan niitä tunteita itsekin kokenut vuosien varrella.
Click to expand...
Joo, tuntuu, että lasten hankkimisen/yrittämisen lykkäämisestä syyllistetään julkisessa keskustelussakin usein vain naisia. Asia ei todellakaan ole ihan noin yksioikoinen. Varmasti aika monella parilla tilanne on se, että mies haluaa lykätä perheen perustamista. Jos tulee monelle naiselle yllätyksenä, että nelikymppisenä niitä lapsia ei enää saa, niin kyllä tulee monelle miehellekin. Omasta tuttavapiiristäkin löytyy näitä esimerkkejä, että mies ei ole ollut valmis luopumaan ehkäisystä kuin vasta sitten, kun nainen on 40+, ja lopulta käy niin, että ollaan liian vanhoja niin biologisen kuin adoptiolapsenkin saamiseen.
 
Iibis sanoi:
Saanko kysyä, selvisikö lapsettomuuden syy koskaan? Testasitteko esim. alkioita, olivatko ne normaaleja? En tiedä, helpottaako syyn tietäminen asian käsittelyä. Itselläni hoidoista on niin vähän aikaa, että vieläkin pyörii mielessä, tehtiinkö kaikki mahdollinen, pitäisikö vielä yrittää yhtä IVF:ää jne. Viime yönä näin unta, jossa menimme kumppanini kanssa klinikalle, ja meiltä kysyttiin, mitä te täällä teette. Näköjään alitajuntakin vielä jauhaa tapahtunutta.
Click to expand...
Ei testattu. Viimeisimmän IVF:n aikaan olin 38 tai 39, eikä yksikään punktoiduista munasoluista hedelmöittynyt normaalisti. Eipä siinä ole paljon tutkimisa, eikä silloin tämä alkiodiagnosiikkakeskustelu ollut lainkaan pinnalla tavallisille terveehköille ihmisille niihin aikoihin (7 vuotta sitten). Mieheni siittiöt pystyivät hedelmöittämään myös kolmen luovuttajan munasolut, mutta kohtuni ei myöskään ollut vastaanottavainen, joen kaikkineen, mikään ei puhunu positiivista hedelmäliisyydesä.
 
Katjusha sanoi:
Ei testattu. Viimeisimmän IVF:n aikaan olin 38 tai 39, eikä yksikään punktoiduisra munaoluista hedelmöittynyt normaalisti. Eipä siinä ole paljon tutkimisa, eikä silloin tämä alkiodiagnosiikkakeskustelu ollut lainkaan pinnalla tavallisille terveehköille ihmisille. Mieheni siittiöt pystyivät hedelmöittämään myös kolmen luovuttajan munasolut, mutta kohtuni ei myöskään ollut vastaanottavainen, joen kaikkineen, mikään ei puhunu positiivista hedelmäliisyydesä.
Click to expand...
No voi ei. Kurja kuulla. Sinulla kävi sitten kuitenkin lopulta ihan hyvin, kun hoito lahjamunasoluilla onnistui. Eli kohtusi oli silloin kuitenkin vastaanottavainen.

Meillä ei ollut ex-mieheni kanssa kolmeen vuoteen ehkäisyä, joten ehkä jos tulisin mitenkään helposti raskaaksi, se olisi tapahtunut jo. Taisin olla 35 tai 36, kun jätimme ehkäisyn pois. Olin 38, kun menimme tutkimuksiin julkiselle puolelle. Minulle sanottiin tuolloin ultrassa, että minulla on ikäisekseni vielä runsaasti munarakkuloita, mutta voihan olla, että niiden laatu oli jo silloin huono, koska en vain ollut tullut raskaaksi.
 
Vielä täällä huhuilen kohtalotovereita. En tiedä, missä olette. Simpukka ry:llä ei mielestäni ole mitään keskustelufoorumia. Täältä tai muualtakaan netistä en ole löytänyt keskusteluja siitä, miten jatkaa elämäänsä lapsettomuushoitojen lopettamisen jälkeen.

Elämässäni on tyhjiö, enkä oikein tiedä, miten sen täyttäisin. Jotenkin olin elätellyt toiveita, että syksyllä jatketaan arkea kuten tähänkin saakka mutta säästetään samalla rahaa tulevan lapsen hankintoja varten. Nyt tuntuu, että millään ei ole mitään tarkoitusta. Elämälläni ei ole mitään suuntaa. Millä sen tyhjiön täyttää? Naisystävän hoidot eivät ole ihan vielä ajankohtaisia, koska hän on minua niin paljon nuorempi. Jotenkin koko kuvio vähän huolestuttaa, koska hänen vanhempansa eivät hyväksy suhdettamme ja ovat olleet tähänkin asti todella hankalia. Suhtautuminen ei varmasti muutu yhtään sen paremmaksi, jos naisystäväni tulee raskaaksi.

Tuntuu, että tarvitsisin jonkin elämänmuutoksen. Mikä se voisi olla?
 
Iibis, totta, simpukan foorumi on ollut kyllä yksipuolinen ja hengetön. Jäin käsitykseen, että Facessa olis voinut jotain olla, en vain itse kuulu kyseiseen yhteisöön.
Joo, meillä ratkaiseva oli alle 25 v. luovuttaja ja kortisoni, niin lähti terve raskaus liikkeelle. Luovuttajaksi käy kai 35-vuotiaaksi asti, mutta eipä toiminut laajempi ikähaarukka meille. Lisäksi olin kaikenmaailman ruokavaliolla ja akupunktiokuurilla, olihan hommaa :)!
 
Lapsettomana täytin elämäni tyhjiötä työnteolla, varmaan liikaakin, ja urheilulla, varmaan liikaakin... matkustelimme, meille tuli koiria, jotenkin se vaan rullasi ja sitähän se varmaan nytkin olisi ilman lasta.
 
Anteeksi Iibis, nakkisormi näppäili puhelimella vahingossa ensin väärän "tykkäyksen" viestiisi, korjasin sen siksi minkä tarkoitin laittaa.
 
Libis, kysyit tavallaan neuvoa tai mielipidettä tilanteeseesi. Sanoisin, että jos sydämesi oikeasti sanoo että biologisen lapsen saamisen mahdollisuus olisi tärkeämpi kuin nykyisessä suhteessa oleminen niin sinuna eroaisin. On tärkeetä kuunnella omaa sydäntään ja intuitiotaan ja varsinkin tässä asiassa jokainen päivä jonka odottaa on kauempana siitä mahdollisuudesta että voisi saada biologisen lapsen. Toki miehen löytyminen ei välttämättä ole niin yksinkertaista. Tai oletteko koskaan harkinneet naisystäväsi kanssa sitä vaihtoehtoa, että joku mies hedelmöittäisi sinut ja saisitte sitä kautta yhteisen lapsen joka olisi sinun biologisesti?

Ei ole oikeita vastauksia ja paljon on vaihtoehtoja mutta sanoisin että kuuntele sydäntäsi! Mun mielestä ei oikeestaan ole naiivia toivoa biologista lasta syistä joita luettelit, luulen että se on joku hyvin syvään juurrutettu biologinen tarve. Suvun jatkamisen tarve. Muutenhan me ihmiset kuoltais sukupuuttoon. :D Joten missäännimessä ei ole vähäteltävä asia vaan monille elämän tärkein asia.
 
Kenenkään parisuhdetta en kommentoi... mutta todennäköisyyksiä kyllä. Luomuyrittäminen ennalta testaamattoman kumppanin kanssa kotioloissa ei yllä kovin hyviin prosentteihin / kierto edes parhaimmillaan tai nuorella naisella.
 
Takaisin
Top