Hei!
Ellen väärin muista tein lääkkeellisen raskauden keskeytyksen syyskuussa tai lokakuun alussa.
Muistaakseni olin menossa raskausviikolla 11 tarkkaan en muista, mikä mielestäni on ihan hyvä, vaikka haluaisinkin.
Ja hyvä pelkästään sen takia, etten pääsisi murehtimaan asiaa vieläkin enemmän.
Haluaisinkin kysyä tässä minkälaisia tuntemuksia keskeytys on teissä saanut aikaan? Te, jotka sen olette kokeneet.
Itselläni keskeytyksen jälkeen olo oli hyvin sekava ja hämmentynyt. Hieman itkuinenkin ja alakuloinen.
Ei sen vakavampaa noin alussa, koska tuskin ymmärsin täydellisesti tapahtunutta vielä silloin. Mutta tässä ajan mittaan olen huomannut todella rajua mielialan laskua, ahdistuneisuutta, häpeeä, alemmuuden ja arvottomuuden tunnetta, itseinhoa.. Lista on pitkä.
Ja nämä ovat todella rajuja.
Tuntuu vain ettei pääkoppa enää kestä kun on niin paljon mielessä kaikenlaisia negatiivisia tuntemuksia jotka varmasti johtuu tekemästäni keskeytyksestä.
Tässä kohtaan ihmiset varmasti kehottaa jo menemään terapiaan, puhumaan ammattihenkilölle.
Mutta itseäni asia hävettää niin, että sen häpeän takia yrittää sinnitellä. Ja myöskin se on syy etten osaa puhua omista ongelmistani edes siellä terapiassa (Olen käynyt pitkiä terapiajaksoja) vaan puhun oikeastaan vain niitä näitä ja sivutan hetkeksi pahan oloni.
Ajatukseni itseäni kohtaan ovat aivan kamalat, suorastaan järkyttävät jos joku muu niitä pääsisi kuuntelemaan.
Olen aika paljon kotona, oikeastaan kokoajan. Sisällä. Minua ei huvita käydä enää ulkona, kaupassa tai liikkua ylipäätään julkisilla paikoilla.
Häpeän itseäni, ja näin ollen oletan myöskin muiden häpeävän.
Kuin otsassani lukisi että olen oman lapseni tappanut.
Sillä MINÄ ITSE ajattelen niin. Ajattelen myöskin etten saa haluta tulevaisuuteen omia lapsia, en saa koska en ansaitse. Ja en ansaitse, koska olen päästänyt irti omasta lapsestani ennenkuin se olisi kerinnyt nähdä hetkeäkään tätä maailmaa.
Minulla oli syyni miksi sen tein, ei ainoastaan oma vikani, mutta siitä en ketään muuta syytä kuin itseäni.
Ei tule päivääkään ettenkö ajattelisi koko asiaa, itseasiassa mennyt taas jonkin aikaa ettei ole pystynyt muuta ajattelemaankaan kuin sitä millainen hirviö minä olen.
Tuon tekoni johdosta pidän itseäni niin arvottomana että näin paha tilanne ei koskaan itselläni ole ollut, vaikka on rankkaa masennushistoriaa takana päin. (Tai en tiedä enää niinkään takana päin, liekkö pahin tulossa :D)
Minä vaan tekisin ihan mitä tahansa, ihan mitä tahansa että saisin peruuttaa tekoni ja ottaa kaiken pahan pois.
Palata siihen hetkeen kun sain tietää olevani raskaana.
Minä tekisin toisin, minä pitäisin pienokaiseni.
Minä olisin ollut hyvä äiti, minä olisin ollut kykeneväinen lapseni hoitoon ja osallistumaan hänen elämäänsä aivan varmasti. Olisin onnistunut - mutta enää, en todellakaan ole varma, sillä ajattelen etten ansaitse lapsia tai ettei minusta äitiä koskaan saadakkaan.
Minä en tiedä, kokeeko kukaan minkä asteista tuskaa siitä, että on omasta tahdostaan (tai jonkun muun 'pakottamana' eniveis..) päättänyt raskautensa mutta minä tiedän ainakin omasta tilanteestani sen verran, että tämän asian kanssa eläminen on todella raskasta.
Niin raskasta, että kuvittelin suoriutuvani tästä paremmin. Mutta olin väärässä, yllättäen.
Olen yrittänyt kieltää negatiiviset ajatukset, ja sen kaipuun, syyllisyyden, häpeän.. Kaiken mikä on jälkiseurauksena tästä tullut, muttei se onnistu.
Ei onnistu, ei vaikka kuinka yrittää.
Tämän kanssa on elettävä, tämä on kestettävä.
Mutta enää en kuuntele keneltäkään tosi elämässä niitä että 'Kyllä se siitä, ei se niin paha voi olla..' joita muutamilta ihmisiltä on sadellut.
Elämään tämä tulee vaikuttamaan hyvinkin radikaalisti ja onhan tämä ollut tähänkin asti yhtä ponnistelua ja taistelua, eikä varmasti vielä loppua näy.
Enkä usko että koskaan lopettaa ikävöimästä, ehkä se helpottaa muttei tuskaa kokonaan pois saa eikä sitä todellakaan unohda.
Mutta varmaankin se tärkein kysymys tähän lopuksi kun innostuin vähän kirjoittamaan. :)
Eli kuinka te olette selvinneet raskaudenkeskeytyksestänne?
Tai ehkä parempi olisi kysyä kuinka olette helpottaneet omantunnon tuskia tms. jos sellaisia löytyy? :)
Kiitos!
Kaikki kommentit sallittuja, myöskin negatiiviset jos siltä tuntuu.
Ellen väärin muista tein lääkkeellisen raskauden keskeytyksen syyskuussa tai lokakuun alussa.
Muistaakseni olin menossa raskausviikolla 11 tarkkaan en muista, mikä mielestäni on ihan hyvä, vaikka haluaisinkin.
Ja hyvä pelkästään sen takia, etten pääsisi murehtimaan asiaa vieläkin enemmän.
Haluaisinkin kysyä tässä minkälaisia tuntemuksia keskeytys on teissä saanut aikaan? Te, jotka sen olette kokeneet.
Itselläni keskeytyksen jälkeen olo oli hyvin sekava ja hämmentynyt. Hieman itkuinenkin ja alakuloinen.
Ei sen vakavampaa noin alussa, koska tuskin ymmärsin täydellisesti tapahtunutta vielä silloin. Mutta tässä ajan mittaan olen huomannut todella rajua mielialan laskua, ahdistuneisuutta, häpeeä, alemmuuden ja arvottomuuden tunnetta, itseinhoa.. Lista on pitkä.
Ja nämä ovat todella rajuja.
Tuntuu vain ettei pääkoppa enää kestä kun on niin paljon mielessä kaikenlaisia negatiivisia tuntemuksia jotka varmasti johtuu tekemästäni keskeytyksestä.
Tässä kohtaan ihmiset varmasti kehottaa jo menemään terapiaan, puhumaan ammattihenkilölle.
Mutta itseäni asia hävettää niin, että sen häpeän takia yrittää sinnitellä. Ja myöskin se on syy etten osaa puhua omista ongelmistani edes siellä terapiassa (Olen käynyt pitkiä terapiajaksoja) vaan puhun oikeastaan vain niitä näitä ja sivutan hetkeksi pahan oloni.
Ajatukseni itseäni kohtaan ovat aivan kamalat, suorastaan järkyttävät jos joku muu niitä pääsisi kuuntelemaan.
Olen aika paljon kotona, oikeastaan kokoajan. Sisällä. Minua ei huvita käydä enää ulkona, kaupassa tai liikkua ylipäätään julkisilla paikoilla.
Häpeän itseäni, ja näin ollen oletan myöskin muiden häpeävän.
Kuin otsassani lukisi että olen oman lapseni tappanut.
Sillä MINÄ ITSE ajattelen niin. Ajattelen myöskin etten saa haluta tulevaisuuteen omia lapsia, en saa koska en ansaitse. Ja en ansaitse, koska olen päästänyt irti omasta lapsestani ennenkuin se olisi kerinnyt nähdä hetkeäkään tätä maailmaa.
Minulla oli syyni miksi sen tein, ei ainoastaan oma vikani, mutta siitä en ketään muuta syytä kuin itseäni.
Ei tule päivääkään ettenkö ajattelisi koko asiaa, itseasiassa mennyt taas jonkin aikaa ettei ole pystynyt muuta ajattelemaankaan kuin sitä millainen hirviö minä olen.
Tuon tekoni johdosta pidän itseäni niin arvottomana että näin paha tilanne ei koskaan itselläni ole ollut, vaikka on rankkaa masennushistoriaa takana päin. (Tai en tiedä enää niinkään takana päin, liekkö pahin tulossa :D)
Minä vaan tekisin ihan mitä tahansa, ihan mitä tahansa että saisin peruuttaa tekoni ja ottaa kaiken pahan pois.
Palata siihen hetkeen kun sain tietää olevani raskaana.
Minä tekisin toisin, minä pitäisin pienokaiseni.
Minä olisin ollut hyvä äiti, minä olisin ollut kykeneväinen lapseni hoitoon ja osallistumaan hänen elämäänsä aivan varmasti. Olisin onnistunut - mutta enää, en todellakaan ole varma, sillä ajattelen etten ansaitse lapsia tai ettei minusta äitiä koskaan saadakkaan.
Minä en tiedä, kokeeko kukaan minkä asteista tuskaa siitä, että on omasta tahdostaan (tai jonkun muun 'pakottamana' eniveis..) päättänyt raskautensa mutta minä tiedän ainakin omasta tilanteestani sen verran, että tämän asian kanssa eläminen on todella raskasta.
Niin raskasta, että kuvittelin suoriutuvani tästä paremmin. Mutta olin väärässä, yllättäen.
Olen yrittänyt kieltää negatiiviset ajatukset, ja sen kaipuun, syyllisyyden, häpeän.. Kaiken mikä on jälkiseurauksena tästä tullut, muttei se onnistu.
Ei onnistu, ei vaikka kuinka yrittää.
Tämän kanssa on elettävä, tämä on kestettävä.
Mutta enää en kuuntele keneltäkään tosi elämässä niitä että 'Kyllä se siitä, ei se niin paha voi olla..' joita muutamilta ihmisiltä on sadellut.
Elämään tämä tulee vaikuttamaan hyvinkin radikaalisti ja onhan tämä ollut tähänkin asti yhtä ponnistelua ja taistelua, eikä varmasti vielä loppua näy.
Enkä usko että koskaan lopettaa ikävöimästä, ehkä se helpottaa muttei tuskaa kokonaan pois saa eikä sitä todellakaan unohda.
Mutta varmaankin se tärkein kysymys tähän lopuksi kun innostuin vähän kirjoittamaan. :)
Eli kuinka te olette selvinneet raskaudenkeskeytyksestänne?
Tai ehkä parempi olisi kysyä kuinka olette helpottaneet omantunnon tuskia tms. jos sellaisia löytyy? :)
Kiitos!
Kaikki kommentit sallittuja, myöskin negatiiviset jos siltä tuntuu.
