Arvelin ny si lopultakin osallistuu tähän keskusteluun, tääl paukutellaa rv 23 loppupuolella ja keskenämme jäätiin joskus viikoilla 8-9. Yli puoli vuotta yritettiin pientä alulleja kihloihinkin mentiin, kunnes sitten lopulta hänenkin saatua töitä vähensin omia työpisteitäni (useammassa paikassa) vähemmän stressaavaksi, jolloin heti tärppäsi. Tiivistettynä: lopputulos oli kuitenkin se, että hän "kyliltä kuuli, että olit sanonut tämmöistä, siksi lähti", ja välillä syytteli kiukutteluani. "Kiukuttelun" katsoin kuitenkin oikeutetuksi poijan osallistumatta kodin ylläpitoon, laskuihin, kaupassa käyntiin tms, huiteli kylillä kavereidensa kanssa töiden jälkeen illat ja aamut, hyvä jos näinkään koko ihmistä.. Väsymys oli järkyttävää ja huonot olot kaupan päälle.
Tilanne on ollut hyvin vaihteleva, alkuun ladeltiin ehtoja hänenkin vanhempiensa puolesta, ettei saisi oma sukunimeni olla (ei perinteinen suomalainen vaan ex mieheni), isyyden tunnustukset, jotta lapsi on varmasti kyseisen henkilön, ei maksa elatusmaksuja, etc.. Välillä oli valmis maksamaan, mutta aikoi pysyä loitomalla, nyt kuitenkin taas ollaan siinä pisteessä, että aikoo olla isä, muttei tiedustele tilanteesta mitään, missä mennään mikä on kummankaan vointi=> kyselee kyliltä "ootteko kuullu mitä sille kuuluu". Ajatus vissiin edelleen se, että isyyden tunnustaminen on olevinaan sama asia, kuin isänä oleminen. Itse toivon vaan pelleilyn loppuvan ja jonku rodin saavan tuohon.. Joko on isä ja kantaa sen perkeleen vastuunsa, tai sitten häviää maisemista.. Paljon parempi olo olisi itselläkin jos häviäisi vain.. Meilläkin kun selvisi rakenneultrassa rakennepoikkeavuus ja jouduttiin jatkotutkimuksiin, niin ei ollut herra niidenkään perään kyselemässä ennen kuin joku muistutti.
Muuten elämä onkin si muuttunut aika erakoituneeksi, ostin pari vuotta sitten maatilan syrjemmältä, missä ei ihan lähinaapureita ole, joten ainakin suht rauhassa saa olla. Töistä (baarityöntekijä) olen ollut kohta kuukauden poissa, sairaslomalla, alustavasti selkäni vuoksi, mutta toisekseen hermojeni takia. Nykyisin ahdistaa pelkkä ajatuskin kauppan lähdöstä, enkä ruokakauppaan lähde, ellei ole aivan pakko ja silloinkin yritän satuttaa juuri ennen sulkemista, jolloin mahd. vähän porukkaa.. Kaveripiiri hävinnyt, sukulaisia pari joiden kanssa jutella asioista, mutteivät hekään tietenkään ainaan jouda puhelimeen (pieniä lapsia toisella).
Hyvin huonosti päästän ketään miestä lähelleni, tällä kylällä jos jonkun seurassa nähty liikkuvan, tai edes kuultu, kiirii sanat entisille heiloille, jos vanhempia, lasten äideille, ajetaan jutut överiksi niin pitkälle, ettei suhteesta tule mitään.. Viimeisin ei kylän puheista välittänyt, mutta tyssäsi ennen kuin kerkesi alkaakkaan, kun ei kuulemma ollut valmis mihinkään kenenkään kanssa.. Kokemuksella voi sen sanoa että se siitä.
Hui, tulipa tekstiä, mutta tuntuu ettei voi kuin kirota näitä nykypäivän miehiä.. Alkaa tuntua, että suurin osa ei ole ikinä valmis kantamaan vastuutaan.. Mieluummin ryypätään, rellestetään ja naiskennellaan ympäriinsä.. Sit valitetaan ettei o rahaa. Millä mittapuulla niitä voi edes sanoa miehiksi?