Helmimami2014
Vasta-alkaja
Tästä aiheesta löysin vain jo päätettyjä ketjuja, joten ajattelin avata keskustelua itse...
Odotan ensimmäistä lastani (rv 11) ja lapsi on toivottu ja olemme mieheni kanssa asiasta onnellisia, etuoikeutettuja. Mutta elämänmuutos tuntuu olevan nyt vaikeaa. Olen varsin menevä tapaus ja ennen raskautta viikonloput kuluivat melkolailla juhlien, vaikken enää ihan teini olekaan, 27 vee. :) Ystäväpiirini on hyvin tiivis ja sama (noin 10 hengen) porukka on vauhdikasta, iloista ja rempseää seuraa. Yli puolet porukastamme viettää railakasta sinkkuelämää, osa suhteessa. Olen ensimmäinen joka odottaa vauvaa.
Nyt kun olen raskaana, olo tuntuu kovin yksinäiseltä. Ystävät toki jatkavat entiseen tapaan juhlien ja itse saatan pyörähtää juhlissa, mutta etenkin viime viikkoina ei juhlissa (joskus varsin kosteissa) oikein jaksa enää olla. Selvinpäinkin on oikein kivaa, ei siinä mitään, mutta olo on aina enemmän tai vähemmän ulkopuolinen. Ystävät vielä toistaiseksi muistavat minuakin pyydellä mukaan, mutta olen havainnut senkin vähenevän. Enkä nyt tietenkään ole mitään bileseuraakaan. Arkisinkin menoa tuntuu näin kesälomilla riittävän ja minun roolini on lähinnä katsoa Facebookin päivityksistä että kivaahan kaikilla muilla on taas ollut. Arkisin tosin on paljon helpompaa, kun on toki mahdollista nähdä ystäviä selvin päin. Mutta aistin, että hiljalleen jään tämän porukan meiningeistä pihalle.
Tilanne vielä hankaloitui, kun 2 ystävääni juuri erosi ja ovat nyt sinkkuja, aivan eri elämäntilanteessa kuin minä. Tämä tiivis kaveriporukka on laaja, mutta kotipaikkakunnallani kaikki ystäväni ovat samassa porukassa. Ja jos jo nyt tuntuu yksinäiseltä niin vaikka vauva on maailman ihanin asia niin tiedän etten tule jaksamaan ilman ystäviä. Mies on toki läsnä, mutta viikonloppupainotteisesti vuorotyössä, niin siksi viikonloput ahdistavat eniten.
Eilen paikkakuntani suurimmissa kesäfestareissa tilanne kärjistyi, kun ensimmäistä kertaa alkoi koko ystäväporukan vauhti olemaan liikaa. Ja ensimmäistä kertaa itkin asiasta muille. Selvinpäinkin voi olla tosi hauskaa, ja onkin. Jotenkin vaan tuntuu, että olen niin eri tilanteessa kuin muut. Ärsyttää myös, etten oikein pysy jutuissa mukana enkä ole enää osana tapahtumia joita naureskellen muistellaan viikkoja eteenpäin.
Voi johtua hormoneista, mutta tämä asia itkettää usein iltaisin ja öisin.
Onko muita yksinäisyydestä kärsiviä?
Odotan ensimmäistä lastani (rv 11) ja lapsi on toivottu ja olemme mieheni kanssa asiasta onnellisia, etuoikeutettuja. Mutta elämänmuutos tuntuu olevan nyt vaikeaa. Olen varsin menevä tapaus ja ennen raskautta viikonloput kuluivat melkolailla juhlien, vaikken enää ihan teini olekaan, 27 vee. :) Ystäväpiirini on hyvin tiivis ja sama (noin 10 hengen) porukka on vauhdikasta, iloista ja rempseää seuraa. Yli puolet porukastamme viettää railakasta sinkkuelämää, osa suhteessa. Olen ensimmäinen joka odottaa vauvaa.
Nyt kun olen raskaana, olo tuntuu kovin yksinäiseltä. Ystävät toki jatkavat entiseen tapaan juhlien ja itse saatan pyörähtää juhlissa, mutta etenkin viime viikkoina ei juhlissa (joskus varsin kosteissa) oikein jaksa enää olla. Selvinpäinkin on oikein kivaa, ei siinä mitään, mutta olo on aina enemmän tai vähemmän ulkopuolinen. Ystävät vielä toistaiseksi muistavat minuakin pyydellä mukaan, mutta olen havainnut senkin vähenevän. Enkä nyt tietenkään ole mitään bileseuraakaan. Arkisinkin menoa tuntuu näin kesälomilla riittävän ja minun roolini on lähinnä katsoa Facebookin päivityksistä että kivaahan kaikilla muilla on taas ollut. Arkisin tosin on paljon helpompaa, kun on toki mahdollista nähdä ystäviä selvin päin. Mutta aistin, että hiljalleen jään tämän porukan meiningeistä pihalle.
Tilanne vielä hankaloitui, kun 2 ystävääni juuri erosi ja ovat nyt sinkkuja, aivan eri elämäntilanteessa kuin minä. Tämä tiivis kaveriporukka on laaja, mutta kotipaikkakunnallani kaikki ystäväni ovat samassa porukassa. Ja jos jo nyt tuntuu yksinäiseltä niin vaikka vauva on maailman ihanin asia niin tiedän etten tule jaksamaan ilman ystäviä. Mies on toki läsnä, mutta viikonloppupainotteisesti vuorotyössä, niin siksi viikonloput ahdistavat eniten.
Eilen paikkakuntani suurimmissa kesäfestareissa tilanne kärjistyi, kun ensimmäistä kertaa alkoi koko ystäväporukan vauhti olemaan liikaa. Ja ensimmäistä kertaa itkin asiasta muille. Selvinpäinkin voi olla tosi hauskaa, ja onkin. Jotenkin vaan tuntuu, että olen niin eri tilanteessa kuin muut. Ärsyttää myös, etten oikein pysy jutuissa mukana enkä ole enää osana tapahtumia joita naureskellen muistellaan viikkoja eteenpäin.
Voi johtua hormoneista, mutta tämä asia itkettää usein iltaisin ja öisin.
Onko muita yksinäisyydestä kärsiviä?