Vauvan nukuttamiseen liittyvä (vakava) ahdistuminen

[Jimi]

Onko kukaan kuullut vauvan nukuttamiseen liittyvästä ahdistumisesta tilanteessa, jossa vauvalla ei ole koliikkia tai muuta sairautta tai erityistä ongelmaa? Onko tällainen harvinaista ja onko kokemusta tällaisesta paranemisesta?

Meillä on ensimmäinen vauva nyt 1 v, isä on voinut koko ajan ok, äidilla on ollut koko ajan raskaudesta lähtien moniongelmaisuutta. Menemättä kaikkiin yksityiskohtiin, niin n. 6 kk ikäisenä vauva nukkui jonkin verran vähemmän kuin keskivertovauva, koska heräsi hyvin herkästi esimerkiksi ulkona auton ääneen, ja ei nukahtanut sisälle. Nukuttaminen oli siis vaativaa, ja aina hiuskarvan varassa (hieman liioiteltuna) saiko vauvaa nukkumaan tai heräsikö se aivan liian aikaisin päiväunilta. Näistä ja useista muista syistä johtuen äiti meni aina aivan pois tolaltaan, kun vauva ei nukkunut. Nukkumattomuudesta seurasi kaksi pääongelmaa: 1) nukuttamiseen meni muutenkin kortilla ollutta energiaa ja aikaa liian paljon ja 2) nukkumattomuus aiheutti vauvalle itkuisuutta ja äidille joka tapauksessa vakavia riittämättömyyden tunteita eli äiti ei psyykkisesti kestänyt nukkumattomuutta.

Asiaan liittyy se, että äidillä itsellään on erittäin vakavia uniongelmia (ollut aina ja ollut raskauden aikana ja vauvan syntymisen jälkeen), tämä entisestään vahvistaa äidin kokemusta siitä, että vauvan nukkumiseen liittyvät asiat vievät mielenterveyden.

Tästä kuvauksesta tulee tietysti mieleen, että näitä asioita pitäisi ammattilaisen hoitaa yksilöllisesti. Se on totta, mutta tämän lisäksi ajattelin kysellä muiden mahdollisia kokemuksia aiheesta. Eli onko kokemusta vauvan nukuttamiseen liittyvästä yliherkistymisestä, ja mitkä on toimivia keinoja, joilla äiti voisi saada takaisin mahdollisuuden nukuttaa vauvaa? Tällä hetkellä isä hoitaa kaikki nukutukset (mikä on sinänsä mahdollinen ratkaisu myös, mutta olisihan se hyvä, että äiti ei olisi asiaan liittyen kokonaan pois pelistä).

 

[Aiarana]

Valitettavasti minulla ei ole mitään neuvoja, mutta kokemusta on. Kun itse olin erittäin väsynyt lapsen hoitamisesta ja henkisesti poikki muista asioista, tuli aivan valtava ahdistus ja ärtymys, jos vauva myöhemmin taapero ei nukkunutkaan joko riittävän pitkään tai ollenkaan. Tästä aina ärryin suunnattomasti, että nyt menee loppupäivä ihan pilalle, lapsi on kärttyisä ja ei mistään tule mitään. Eli murehdin, murehdin jo etukäteen asiaa, mistä en tiennyt kuinka tulee tapahtumaan, ja annoin sen vaikuttaa minuun. Se oli aivan kamala tunne ja sietokyky lapsen huonoihin uniin oli äärimmäisen matala.

Nyt vuosien jälkeen ja kenties henkisesti kasvaneena - ja levänneenä - ymmärrän paremmin suhtautua tämän kaltaisiin asioihin ja myös ottaa hetken sellaisena kuin se on ja hyväksyä sen. Jos lapsi ei nuku ja on sitten väsynyt ja kiukkuinen, niin se on se päivä sellainen ja huomenna on uusi päivä. Tai joskus lapsi ei nuku hyvin ja kaa kummaa, sehän ei vaikuttanutkaan mihinkään! Olisi siis ollut aivan turhaa murehtia etukäteen ja ahdistua ja hermostua.

Täytynee sanoa, että olen vuosien varrella perehtynyt mindfullnesiin pitkälti ja saanut sieltä avun, joten ei tämä suhtautumisen muutos itsestään tullut.

 

[Pingviiniemo]

Minä kammoksun nukuttamista juurikin sen alun hankaluuden vuoksi. Nukutan kyllä kun täytyy, mutta henkisesti se on päivän rankin kokemus. Itse aina yritän ajatella, että nyt otan rennosti ja annan asioiden mennä omalla painollaan ja jos vauva ei nuku niin nukahtaa myöhemmin.

Meilläkin isä yleensä nukuttaa, mutta nyt hän on töissä. Kannattaa yrittää ajatella tilanne mutkattomasti ja unohtaa nukutustressi ja olla itselleen armollinen.

 

[Pingviiniemo]

Valitettavasti minulla ei ole mitään neuvoja, mutta kokemusta on. Kun itse olin erittäin väsynyt lapsen hoitamisesta ja henkisesti poikki muista asioista, tuli aivan valtava ahdistus ja ärtymys, jos vauva myöhemmin taapero ei nukkunutkaan joko riittävän pitkään tai ollenkaan. Tästä aina ärryin suunnattomasti, että nyt menee loppupäivä ihan pilalle, lapsi on kärttyisä ja ei mistään tule mitään. Eli murehdin, murehdin jo etukäteen asiaa, mistä en tiennyt kuinka tulee tapahtumaan, ja annoin sen vaikuttaa minuun. Se oli aivan kamala tunne ja sietokyky lapsen huonoihin uniin oli äärimmäisen matala.

Nyt vuosien jälkeen ja kenties henkisesti kasvaneena - ja levänneenä - ymmärrän paremmin suhtautua tämän kaltaisiin asioihin ja myös ottaa hetken sellaisena kuin se on ja hyväksyä sen. Jos lapsi ei nuku ja on sitten väsynyt ja kiukkuinen, niin se on se päivä sellainen ja huomenna on uusi päivä. Tai joskus lapsi ei nuku hyvin ja kaa kummaa, sehän ei vaikuttanutkaan mihinkään! Olisi siis ollut aivan turhaa murehtia etukäteen ja ahdistua ja hermostua.

Täytynee sanoa, että olen vuosien varrella perehtynyt mindfullnesiin pitkälti ja saanut sieltä avun, joten ei tämä suhtautumisen muutos itsestään tullut.

Juurikin näin. Hienosti sanottu. Helpotti jo omaakin oloa lukea sun teksti. :)

 

[Suski75]

Minusta kannattaisi yrittää selvittää sekin, miksi vauva on niin huonouninen. Ystävän lapsella se johtui maitoallergiasta, eli syy voi olla sellainenkin, jota ei heti edes osaa yhdistää huonoon nukkumiseen, ja huono nukkuminen saattaa olla ainoa oire.

En sinänsä ihmettele yhtään, että vaikeahoitoisen vauvan vanhemmille tulee riittämättömyydentunnetta ja masennusta. Tämä on neuvolankin ohjeissa, että vaikeahoitoisten vauvojen vanhemmat ovat riskiryhmässä synnytyksenjälkeisen masennuksen suhteen, ja heidät pyritään ohjaamaan tuen ääreen mahdollisimman pian. Esim. meidän neuvolassa on masennusta ehkäisevä tukiryhmä, ja myös lapsiperheiden kotiapua tarjotaan, jotta lasta hoitava vanhempi saisi hetken hengähdystauon.

Sanoisin, että ottakaa yhteyttä neuvolaan, sekä lapsen huonounisuuden selvityksen vuoksi (tähän tosin tulee paremmin apua yksityiseltä kuin julkiselta, toivottavasti lapsella on vakuutus) että vanhempien jaksamisen kannalta. En näe mitenkään, että ongelma olisi äidissä, vaan siinä, että tilanne on erittäin kuormittava kenelle tahansa.

Ja siis tuo ennakkoon asiasta murehtiminen on masennusta lisäävä ajattelumalli, ja näitä negatiivisia ajattelumalleja pyritään tunnistamaan ja kääntämään kognitiivisessa käyttäytymisterapiassa -- jota käytetään mm. masennuksen hoidossa.

 

[Jimi]

Kiitos kaikille hyvistä vastauksista! Mindfullness sisältää varmasti asioita, jotka voivat auttaa. Kokeillaan.

Meidän tapauksessa on tosiaan niin, että vauva on ollut ajoittain hieman vaikea nukkumisen suhteen, mutta vauvamme on arvioni mukaan kuitenkin isossa kuvassa vain hieman vaikeampi kuin keskiarvotapaus nukkumisen helppouden suhteen (ja on ollut lähes kokonaan vapaa sairauksista, ainoastaan pientä ihottumaa). Tiedän, että jotkut vauvat nukkuvat taikaiskusta saman tien, mutta toisaalta jotkut eivät, joten ainakaan vaikeimmassa päässä ei käsittääkseni voida olla vauvan ominaisuuksien suhteen. Mutta silti on tapahtunut kuten varmaankin monen koliikkitapauksen äidin kohdalla saattaisi tapahtua.

Itse asiassa meillä ollut jo käytössä varsin paljon erilaista apua. Korona ja muutamat muut ulkoiset tekijät taas valtavasti vaikeuttivat asioita, mutta meillä on kuitenkin neuvolasta hankittu useita apuja, ja apua on paljon pyydetty. Vaikuttaa siltä, että ei kuitenkaan saatu niin paljon apua kuin olisi tarvittu, ja varsinkaan ajoissa asiaa ei otettu riittävän vakavasti siellä, eikä tehty
synnytyksen jälkeistä masennusseulontaa. Se olisi ollut kriittisen tärkeä, ja heti olisi pitänyt silloin saada enemmän apua, varsin suurien ongelmien vähentämiseksi. Isovanhemmilta on saatu apua (sitä myös äiti on torjunut ahdistuksissaan, mikä on ollut yksi ongelmista). On Väestöliiton Kotisisar (hoitoapu). On neuvolan synnytyksen jälkeisen masennuksen tukivertaisryhmä. On pariterapiaa. On yksilöterapiaa. On psykologi. On useita lääkärirundeja ja lääkkeitä (yksi lääke vain pahensi tilannetta). On lääkäriystäviä ja erinomaisia vertaistilanteessa olevia ystäviä. On luettu ja selvitetty. On joka päivä rentoutumisharjoituksia ja myös paljon hypnoterapiaa.

Ennakkoon asioista murehtiminen on äidin tapauksessa huipussaan, ja vielä enemmän huipussaan kuin mitä helposti voi kuvitellakaan. Äidillä on nimittäin sellainen perinnöllinen ominaisuus, että hän muodostaa herkästi yksityiskohtaisia odotuksia tapahtumista, ja suorituspaineistuu voimakkaasti, joten kun normaalisti ulkoiset tekijät satunnaisesti muuttuvat, niin tapahtuu valtavan voimakas romahdus ja kyvyttömyys kohdata ennustuksen vastaista tilannetta, ja itsesyytös ja näiden kautta muiden syyttäminen on valtavaa. (Tulee esiin mm. sillä tavalla, että vaikka pienen muutoksen myötä tilanne ei ole todellisuudessa heikentynyt lainkaan, niin kuitenkin äidin näkemys tilanteesta on, että kyseessä on valtava katastrofi. Tämä taas liittyy voimakkaasti äidin traumaattiseen suhteeseen koskien omaa untaan.) On muitakin merkittäviä syitä miksi yliherkkyys ja ahdistuminen ovat puhjenneet ja ankkuroituneet niin vahvasti nukuttamiseen. Mutta parempaan päin ollaan menossa. Tällaisenaan äidille vauvan nukuttaminen on kuitenkin jäänyt hyvin tuskaisaksi, ja tämä olotila on myös yksi syy sille, että äiti ei enää halua ensimmäisen jälkeen enempää lapsia. Joten etsin vielä, jos löytyisi ratkaisuja.

 

[Suski75]

Kuulostaa kyllä siltä, että terapiaa kannattaa jatkaa. Ja että ongelma on isompi kuin vain vauvan nukutus.

Toisaalta jos teillä isä voi lapsen nukuttaa, on sekin yksi tapa selviytyä hankalasta tilanteesta, ei lapsen nukkumaan meno ikuisesti ole vaikeaa. Ja voi olla ihan hyvä, että toista lasta ei tule ennen kuin äiti on paremmin tasapainossa. Niillä korteilla on pelattava, mitä meille on jaettu. Tsemppiä teille molemmille!

 

[twisted]

Ootteko kokeilla pitää vauvalla mitään unikoulua?

1v osaa nukahtaa itsenäisesti jo pienellä vaivalla.. Siten myös unenlaatu ja määrä paranee kun vauva osaa nukahtaa itse.

Mua kans alkaa välillä ahdistaa kun joskus on päiviä että en tee muuta kuin nukuta vauvaa. Varsinkin alkukuukaudet. Mutta nyt kun vauva on 8kk ja takana oli unikoulu ja vauva nukahtaa yksin niin ei ärsytä vaikka vauva heräisikin päikkäreiltä ekasta syklistä.

Oletko Jimi googletellut koskaan miksi vauva herää päikkäreiltä nopeasti? Se johtuu siis siitä että vauvan unisyklit ovat noin 45min pituisia. Kun sykli vaihtuu, vauva käy todella kevyen unen pinnassa. Jos vauva on esim nukutettu liikkuviin vaunuihin / tissille / syliin ja siitä laskettu vaikka sänkyyn tai vaunut pysähtynyt niin vauva on hereillä pian. Syynä se, että vauva nukahti eri paikkaan mistä herää.

Esim jos vauva nukahtaa omaan sänkyyn mutta vanhempi silittää vauvaa kunnes nukahtaa niin unisyklin vaihtuessa vauva havahtaa "missä äiti / isi, miksi kukaan ei silitä?" ja siitä tulee itku. Unikoulu on näihin ratkaisu, siis jos kyseessä on jo yli 6kk ikäinen vauva. Pelkästään THL:n sivuilta löytyy unikouluja. Googlettelee "unikoulu 1 vuotiaalle".

Kuulostaa kuitenkin että puolisosi tarvitsee paljon terapiaa, kyse ei ole pelkästään vauvan nukuttamisesta selvästikään koska ratkaisun avain on suht simppeli..


Oliko vauva toivottu, tehtiinkö häntä kauan? Millainen lapsuus puolisollasi on ollut, millainen suhde hänellä on omaan äitiinsä? Kuulostaa että teillä on käyty aika paljon lääkäreillä ja terapeutilla, mutta miten sellaisen jatkuvuus? Jos terapia muoto on vaihtunut vuoden aikana noin monta kertaa, ei siitä kovin apua saa, koska terapia on todella pitkä prosessi ja sitä pitää pitkäjänteisesti jatkaa, mielellään saman terapeutin kanssa. Muutoin paranemisprosessi ei käynnisty kun aloittaa aina alusta

Tsemppiä kovasti.

 

[Jimi]

Kiitos jälleen vastauksista! Voisin vastailla erittäin pitkästi, mutta sitten lähtisi ehkä liikaa rönsyilemään, niin yritän tiivistää. Ehkä hyvä tarkentaa, että alkuperäisen aiheen osalta erityisesti kokemukset nukutusahdistuksen lieventämisen keinoista olisivat eniten kiinnostavia. Toki kuitenkin muut ahdistukset liittyvät asiaan, joten tässä tarvitaan laajaa lähestymistapaa ja apuverkostoa.

Sen unohdin apukeinolistastani, että unikouluttaja (ammattilainen) hankittiin myös puoli vuotta sitten. Nyt tiedetään jo jonkin verran vauvojen ja vanhempien erilaisuudesta ja nikseistä, joilla vauvaa voi nukuttaa. Itse asiassa tein jo ennen unikoulua asioita, joita unikouluttaja suositteli. Sekä teen myös osittain päinvastoin ja eri tavalla kuin mitä unikouluttaja suositteli. Mutta unikouluttajasta on ollut paljon hyötyä. Olennaisinta on oppia yleisesti hyväksi havaittuja keinoja (osan niistä saattaa intuitiivisesti tai kokeilemalla löytää luonnostaan), ja sitten niitä voi hyödyntää tai olla hyödyntämättä omassa tilanteessa toimivimmalla tavalla. Menemättä nyt siihen mikä on toiminut ja mikä ei, niin meidän lapsi muutama kuukausi sitten oppi nukuttamaan itsensä. Ei joka kerta onnistu, mutta usein onnistuu. Joka tapauksessa vain muutaman kerran vauva on koskaan nukuttaessa itkenyt yli 10–15 minuuttia, eli itkemisen osalta nukahtamisaika ei ole koskaan ollut hirvittävän pitkä (joskus ei nukahtanut ollenkaan, joskus touhusi pitkään "yliajalla" tai keskellä yötä ja kaikenlaisia logistisia esim. ääniherkkyyteen liittyviä haasteita on ollut paljon, mutta silti). Käsittääkseni lapsemme on suunnilleen keskivertoluokassa nukahtamisen helppouden suhteen. Alkoi nukkumaan helposti omaan sänkyyn n. 8 kk kohdalla. Ensin yö luonnistui, sitten myös päikkärit omaan sänkyyn. Päikkärit oli kyllä osittain mahdottomat omaan sänkyyn n. 9 kk asti, mutta se johtui osittain siitä, että oli pitkään taloyhtiön remonttimelua, jota ei päässyt mitenkään pakoon.

Meidän lapsella on unen kevyt vaihe ollut usein 30–40 min kohdalla, ja tämä aiheutti haastetta erityisesti noin 9 kk asti. Suurimman osan ajasta, jos 30–40 min välillä ei ollut liikettä, niin vauva heräsi, vaikka olisi mennyt nukkumaan vaunussa verho kiinni, jolloin herääminen tapahtui myös verho kiinni (mahdollisesti eri ääniympäristössä). Yhtenä tärkeänä niksinä oli liike 30–40 min kohdalla, mikä tietysti oli myös omiaan lisäämään vaikeustasoa meluisassa ympäristössä. (Automaattiheijarin ostoa, kuten montaa muuta asiaa, äiti ei suostunut hyväksymään – tosin automaatti liikuttaa vain vähän, ja on epävarmaa olisiko se riittänyt.)

Vauva oli toivottu, tosin tämä olisi erittäin pitkä tarina. Äidillä on ollut erinomainen suhde äitiinsä ja myös hyvä suhde isäänsä, mutta tämä jälkimmäinen suhde on samanaikaisesti myös traumaattinen. Terapiat ovat olleet varsin pitkäkestoisia ja pitkäjänteisiä, ja tulevat jatkumaan. Äiti usein sanoo, että hän koko ajan tekee niin paljon töitä, että asiat alkaisivat helpottamaan, mutta ne eivät lähde helpottamaan. Mielestäni hän on myös aivan oikeassa tuossa (paitsi kyllä viime viikkoina on helpottanut, mutta hyvinvointi on hurjasti sidoksissa tiettyihin kuormittaviin sisäisiin ja ulkoisiin tekijöihin, ja tämä johtaa vuoristoratavaihteluun).

Minä olen hoitanut nyt pitkään suuren osan asioista (esim. yösyöttöjä kunnes ne loppuivat jo kauan sitten, päikkärit, yönukutukset, iltapesut jne.). Olisi vaan tosi kiva saada jotenkin käännettyä äidin mieli niin päin, että vauvan nukuttaminen olisikin lopulta hänelle mahdollista tai jopa kivaa, kun kerran vauva menee nyt helposti nukkumaan. (Vaikka vauva meneekin vähän hankalammin äidin kanssa nukkumaan kuin isän, se on kai tavallista ja liittynee rintamaitoon, jota vielä annetaan aamulla ja illalla.)

 

[Suski75]

Teillä taitaa molemmilla olla tuo sama, että kaikkeen on asetettu tavoitteet ja sitten niihin tavoitteisiin tulee päästä, vaikka läpi harmaan kiven. Elämä ei ole niin suunniteltavissa, ja tilanteen mukaan pitää antaa armoa itselle ja perheelle, ja laskea tavoitteita, jos ne ovat liian suuret. Ainakin näistä viesteistä tulee läpi ajatus, että äiti ei sellaisenaan riitä, vaan hänen nyt pitää ruveta nauttimaan lapsen nukutuksesta, siitäkin huolimatta, että hän selkeästi ei ole kunnossa. Tuntuu jotenkin omituiselta, että tämä lapsen nukuttaminen on sinulle niin tärkeää, kun lapsen äidillä on paljon isompia ongelmia.

Kuormittaako tilanne sinua kohtuuttomasti, mikä on sinun vointisi?

 

[Yölento]

Suskin kanssa samoilla linjoilla, että kuulostaa tosi tavoitteelliselta ja jopa raskaalta elämältä. Välttämättä ihan kaikista asioista ei tarvitse nauttia ja joskus ahdistaakin. Meillä mies pelastaa minut, kun alkaa hermo kiristyä. Vanhemmuuteen kuuluu tosi paljon ikäviäkin tunteita.

Kannattaa mennä sieltä, mistä aita on matalin!! Vaikka internet ja neuvola kertoisivat, miten Kasvatetaan ja hoidetaan lapsi täydellisesti, niin sitä ei kannata ottaa liian vakavasti. Kunhan kaikilla on riittävästi ruokaa (ei tarvitse olla luomua eikä kotiruokaa), riittävästi unta (ei ole pakko olla yöllä eikä herätä virkeänä joka aamu) ja riittävästi puhtaita vaatteita (ei ole pakko olla eettisiä, luomupuuvillaa, merinovillaa, kotimaisia tms) niin se riittää.

Vaikka naapurin koti säihkyisi puhtauttaan, autokin kiiltäisi pihassa kilpaa auringon kanssa ja lapset söisivät, nukkuisivat ja pukisivat itsenäisesti jo 1-vuotiaana, niin teidän ei tarvitse olla samanlaisia. On hyvä kuulostella, miten teillä perheenä on paras vointi. Meillä se on siten, että isä hoitaa lasta paljon, äiti lepää ja koti on vähän rempallaan, mutta aina joskus ryhdistäydymme.

 

[Jimi]

Teillä taitaa molemmilla olla tuo sama, että kaikkeen on asetettu tavoitteet ja sitten niihin tavoitteisiin tulee päästä, vaikka läpi harmaan kiven.

Tämä on hyvin tavoitettu, tällaista tapahtuu luonnostaan ja tiedostamattakin meillä. Toisaalta myös välillä tavoitteet voivat olla myös ihan vain selviämistä joten kuten eli aivan yksioikoisesti ei voitane todeta, että meillä olisi koko ajan suuri määrä pilvissä olevia aktiivisia tavoitteita. Olemme myös hyvin erilaisia vaimon kanssa eli nämä asiat eivät kuulu luonteisiimme identtisellä tavalla, mutta yhtäläisyyksiä on – esimerkiksi omilla erilaisilla tavoillamme luovuttaminen on meille harvinaista.

Elämä ei ole niin suunniteltavissa, ja tilanteen mukaan pitää antaa armoa itselle ja perheelle, ja laskea tavoitteita, jos ne ovat liian suuret. Ainakin näistä viesteistä tulee läpi ajatus, että äiti ei sellaisenaan riitä, vaan hänen nyt pitää ruveta nauttimaan lapsen nukutuksesta, siitäkin huolimatta, että hän selkeästi ei ole kunnossa. Tuntuu jotenkin omituiselta, että tämä lapsen nukuttaminen on sinulle niin tärkeää, kun lapsen äidillä on paljon isompia ongelmia.

Itselleni tavoitteiden laskeminen (niin, että vaikutus olisi siten lopulta parempi) ei ole kyllä luonteenomaista, joten jään miettimään sitä. On mielenkiintoinen ajatus, että jos havaitsee ongelman, niin parhaiten sen saisi ratkaistua olemalla salliva ongelmaa kohtaan, jolloin toivon mukaan se hellittäisi ajan myötä. On myös todettavissa, että niin on myös käynyt, että yrittämällä tähän nimenomaiseen ongelmaan ei ole oikein löytynyt apua, mutta ajan myötä itsestään ongelma on kyllä ehkä nyt hyvin hitaasti helpottamassa. Mietin kuitenkin alunperin nukuttamisahdistuksessa erityisesti sitä, että onko ongelma harvinainen/yleinen tilanteessa, jossa lapsi on jo alkanut menemään helpommin nukkumaan, ja millä keinoilla tällaisesta post-traumaattistyyppisestä tilanteesta on päästy eteenpäin. Ja ajattelen, että kaiken mahdollisen muun sisällyttäminen mukaan tähän keskusteluun voisi mennä liian monimutkaiseksi tähän formaattiin. Toisaalta voihan teemojen laajentamistakin kokeilla.

Kuormittaako tilanne sinua kohtuuttomasti, mikä on sinun vointisi?

Kohtuuttomasti kuormittaa kyllä, mutta itse olen sellainen, että olen erittäin hyväuninen ja nopeasti toipuva, ja en yleensä (tähän mennessä ikinä ainakaan muutamaa päivää pidemmäksi aikaa) vaivu epätoivoon, masennukseen tai toimintakyvyttömyyteen. Toki stressitasot voivat kasvaa, mutta sitäkään ei esim. työyhteisö taida huomata eli pysyn myös työkykyisenä.

Vanhemmuuteen kuuluu tosi paljon ikäviäkin tunteita.

Ymmärrän tämän niin, että jos sallii ikäviä tunteita, niin sitten niitä saa elämään sopivan ja hyödyllisen määrän. Jos taas ei salli, niin sitten ankaruus lisää ikäviä tunteita ja asioita. Nämä ajatukset sopivat itselleni ja ovat asioita, joita yritän ymmärtää paremmin.

Meillä mies pelastaa minut, kun alkaa hermo kiristyä.

Arvelen, että viittaat nimeomaan hyväksyvään, sallivaan ja lempeään pelastamiseen. Itse aivan jatkuvasti pelastan siinä mielessä, että teen suuren osan kaikista askareista (ml. lapsi, koti ja työ). Mutta siinä taas olen kyllä huono, että osaisin aina kohdata (usein muista syistä kuin itsestäni johtuen) erittäin paineistetut tilanteet ottaen nyrkkeilysäkkinä iskut vastaan ja silti ollen lempeä ja hyväksyvä. Muuten, hieman asiaa laajentavana kysymyksenä, miten kuvailisit, onko teillä yhtälailla myös toisin päin eli sinä pelastat miehesi, kun hänellä alkaa hermo kiristyä? (Meidän tapauksessa tämä kysymys koskee siinä mielessä poikkeustilannetta, että äiti on selvästi tarvitsevampi johtuen mm. mainituista univaikeuksista, eli en ole varma onko itselläni paljoakaan tilaa olla tarvitseva. Toki kaikissa lapsiperheissä raskaus- ja imetysaikana on selvä poikkeustilanne, koska äidinvaistot ja hormonit tekevät niin suuria muutoksia äitiin.)

Kunhan kaikilla on riittävästi ruokaa (ei tarvitse olla luomua eikä kotiruokaa), riittävästi unta (ei ole pakko olla yöllä eikä herätä virkeänä joka aamu)

Tämä on sellainen, joka koskettaa meitä hyvin. On paljon asioita, joissa minä olen yrittänyt ehdottaa asioiden helpotusta. Soseiden itse tekeminen on yksi esimerkki tällaisesta. Äiti kauan sitten jo luovutti soseiden itse tekemisen, mutta kaikissa asioissa on ollut tuota, että ensin pitää kärvistellä muutama viikko/kuukausi järjettömien kiveen hakattujen pyrkimysten suhteen, ja sitten äiti lopulta suostuukin toteuttamaan sen, jota isä koko ajan suositteli.

Vaikka naapurin koti säihkyisi puhtauttaan, autokin kiiltäisi pihassa kilpaa auringon kanssa ja lapset söisivät, nukkuisivat ja pukisivat itsenäisesti jo 1-vuotiaana, niin teidän ei tarvitse olla samanlaisia.

Tämän suhteen äidillä on sellaista, että hän on kovin katkera siitä, kun näkee muiden perheiden elävän onnellista ja ns. mahdollista elämää. Hän kokee (ja on aivan oikeassa), että yrittää aivan mahdottomasti, mutta silti kaikki on erittäin vaikeaa (univajeesta ja kropan huonosta kunnosta lähtien). Varsinaisesti ei siis ole kateutta toisten pinnallista hyvinvointia kohtaan, mutta syvempää hyvinvointia kohtaan kyllä on suurta kateutta. Siis sitä kohtaan, jos toiset vanhemmat esimerkiksi pystyvät nukkumaan päiväunia (että äidillä ei ole unihäiriötä) tai jos kroppa sallii kantamisen ym. ongelmitta (äiti pystyy vain rajallisesti fyysisiin suorituksiin, koska kaikki paikat ovat hajalla, ilmeisesti johtuen univajeesta ja estrogeenivajeesta, joka taas liittyy siihen, että aamu- ja iltaimetys on vielä lopettamatta).

 

[Jimi]

Kysyin varmuuden vuoksi selkeyttävän kysymyksen, niin äiti vastasi, että itsekin kyllä haluaa ja olisi koko ajan halunnut ahdistua vähemmän nukutuksista (viitaten siihen keskusteluun, että minäkin haluaisin, että näin olisi). Se on myös ollut usein puheenaiheena, että äiti olisi niin halunnut nauttia vauvavuodesta eikä näin paljon kärsiä ja olla niin pois pelistä kuin on ollut. Nyt on tosiaan se tilanne, että lapsen nukuttamiseen littyvistä erilaisista ongelmista on enää vain pieni murto-osa jäljellä, ja odotellaan jos pikkuhiljaa nukutusahdistus hellittäisi myös.

 

[Yölento]

Meillä ei ole sellaisia tilanteita, että isällä menee hermot. Lapsi on helppo, mutta silti minulla usein hermoa kiristää, koska olen väsynyt. Ymmärrän, että se ei ole kenenkään syytä ja olen tottunut siihen. Osaan sanoa, että nyt täytyy levätä ja mies myös muistuttaa usein, että ei kannata rehkiä.

Olen matalaenerginen ihminen, tarvitsen paljon unta, rasitun nopeasti ja palaudun hitaasti. En siis todellakaan yllä mihinkään some-suorituksiin millään elämänalueella. Voisin toki yrittää, mutta ei sillä yrittämisellä mitään saavuta, kun omat ominaisuudet ovat nämä. Voisin kadehtia terveitä ihmisiä, mutta sellainen vie voimia. Siksipä olen opetellut kehumaan itseäni sellaisista asioista, jotka muille ovat pikkujuttuja. Esimerkiksi tänään maltoin levätä puolet päivästä, vaikka oli kaunis ilma ja teki mieli hiihtää. On ollut kivuliaita päiviä kolme peräkkäin, pitää levätä. Olin aivan sankari, kun vein roskat!

Mies huomaa myös pienet teot ja kehun ja kiitän myös miestä, kun hän tekee jotain. Tänään hän oli väsynyt, nukkui päiväunet, tsemppasi, että jaksoi laittaa ruokaa. Ja sai kehut. En olisi moittinut, jos ei olisi tehnyt ruokaa. Olisimme kaivaneet pakastimen kootut teokset eikä kukaan olisi nähnyt nälkää.

Lapsiperheessä kannattaa aina ajatella toisesta hyvää. Jokainen yrittää parhaansa ja se riittää. Mies ei siis ole laiska, jos tiskit eivät mene koneeseen, vaan joko ei jaksa tai hoksaa. Jos minä jaksan laittaa ne miehenkin tiskit koneeseen, saan auttaa ja auttamisesta tulee hyvä mieli.

Olkaa lempeitä itsellenne ja toisillenne. Ei ole kiire, maailma ei tule valmiiksi ja lapset kasvavat nopeasti.

 

[Aiarana]

Kysyin varmuuden vuoksi selkeyttävän kysymyksen, niin äiti vastasi, että itsekin kyllä haluaa ja olisi koko ajan halunnut ahdistua vähemmän nukutuksista (viitaten siihen keskusteluun, että minäkin haluaisin, että näin olisi). Se on myös ollut usein puheenaiheena, että äiti olisi niin halunnut nauttia vauvavuodesta eikä näin paljon kärsiä ja olla niin pois pelistä kuin on ollut. Nyt on tosiaan se tilanne, että lapsen nukuttamiseen littyvistä erilaisista ongelmista on enää vain pieni murto-osa jäljellä, ja odotellaan jos pikkuhiljaa nukutusahdistus hellittäisi myös.

Kokemusta taas, moni asia kuulostaa tutulta mitä kuvaat. Tämä särähti eniten. Minäkään en nauttinut vauvavuodesta, välillä syynä oli lapsi, mutta suurimmalta osalta oma henkinen kasvaminen äitiyteen ja henkinen kasvaminen ihmisenä. Lisäksi samaan vuoteen tuli suuret sairastumiset, monta parantumatonta sairautta löytyi, jotka kaikki vaikuttivat omiin uniini huonontavasti. Jouduin näiden sairauksien takia lopettamaan imetyksen, että sain sopivaa lääkettä. Myöhemmin olen joutunut päättämään odotetun raskauden näiden takia. En todellakaan ollut paras äiti tuolloin, mutta mikä tärkeintä, yritin aina parhaani. Ja mikä vielä tärkeämpää, hyväksyn sen nyt, enkä katkeroidu. Se vuosi meni niin kuin meni, parhaamme teimme koko ajan, ja sen jälkipuiminen katumalla ei muuta yhtään mitään.

Minulla on tunnelukkoja, vahvimpana vaativuus ja ankaruus. Oletteko perehtyneet tunnelukkoihin? Teillä kuulostaa olevan ainakin osittain samoja tunnelukkoja.

Minulla olotilan ja elämän paranemisen ensiaskel oli irti päästäminen. Täydellisyydestä ja suorittamisesta irti päästäminen. Äitiyden suorittamisesta irti päästäminen. Konkreettisesti tarkoitti sitä, että jos lapsen vaate tahriintui ja olimme menossa kauppaan, ei se ketsuppitahra paidassa saanut haitata. Jääköön päälle. Naama oli puhdas, sillähän vain on väliä. Ja siitäkin kauppakäynnistä selvittiin! Nyt kuulostaa naurettavalta, mutta joskus se oli maailman suurin asia, että aina on juuri prikulleen kaikki.

Toinen askel oli hyväksyminen. Se on tietenkin käsi kädessä irti päästämisen kanssa. Hyväksyminen, että asiat ovat kuin ovat, eikä taistella niitä vastaan. Tämä liittyy eniten sairauksiin. Niitä ei saa pois, mutta niiden kanssa voi elää hyvää elämää. Myös mieleni murtui ja se on sairaus muiden joukossa, ja sen kanssa oppi elämään. Toki mielen sai ainakin osittain parannettua ajan kanssa.

Kolmas askel oli tämän hetken eläminen. Kaikki millä on väliä on juuri nyt, ottaa se hetki vastaan sellaisena kuin se tulee ja antaa sen olla ja mennä. Tarkastella sitä hetkeä, mutta ei koettaa pakolla muuttaa sitä. Tämä vaatii paljon opettelua. Eikä tämä tarkoita, etteikö suunnittele mitä syödään päivälliseksi ja riittääkö se huomiseen ruoaksi, vaan esimerkiksi lapsen nukkumista ja omaa nukkumista. Kun ei nuku hyvin, kun uni ei tule ei pakota sitä, vaan antaa sen olla niin. Hyväksyy, että nyt minua väsyttää. Tarvitseeko sen tehdä ahdistusta, ärtymystä, turhautumista? Koettaa ulkoistaa se tunne pois itsestä.

Neljäs askel, niin mikähän se on? En tiedä, kuljen sitä vielä. Mutta noilla askeleilla olen päässyt jo paljon eteenpäin hyvin syvällä kuopassa käymisestä, johon toivon ettei vaimosi joudu, mutta pelkään sitä.

Ps. Meillä mies käy lapsen luona öisin edelleen, jos lapsi herää. Tämä johtuu siitä, että lapsi usein haluaisi, että hänen luokseen jäädään koko yöksi ja minä en raaski lähteä siitä pois. Isä raaskii ja hyvin suurella todennäköisyydellä kaikki me nukumme tällä järjestelyllä parhaiten :D eli jotkin asiat ovat joillain perheillä vain isin tai äidin tehtävää, silloin kun on paras mennä sieltä missä aita on matalin.

 

[Jimi]

Yölennolle ja Aiaranalle voimia täältä, taitavasti olette löytäneet tärkeitä hyviä asioita hyvään elämään.

Mies huomaa myös pienet teot ja kehun ja kiitän myös miestä, kun hän tekee jotain. Tänään hän oli väsynyt, nukkui päiväunet, tsemppasi, että jaksoi laittaa ruokaa. Ja sai kehut. En olisi moittinut, jos ei olisi tehnyt ruokaa. Olisimme kaivaneet pakastimen kootut teokset eikä kukaan olisi nähnyt nälkää.

Lapsiperheessä kannattaa aina ajatella toisesta hyvää. Jokainen yrittää parhaansa ja se riittää. Mies ei siis ole laiska, jos tiskit eivät mene koneeseen, vaan joko ei jaksa tai hoksaa. Jos minä jaksan laittaa ne miehenkin tiskit koneeseen, saan auttaa ja auttamisesta tulee hyvä mieli.

Kuulostaa hienolta ja erityiseltä. Meilläkin välillä saatetaan jopa huomata puolison kivat teot, mutta kuvauksesi huokuu erityisellä tavalla positiivisuutta. En tiedä onko monessakaan perheessä noin hyvä ilmapiiri. Toivottavasti on. Harmi, kun et päässyt hiihtämään, mutta toisena päivänä vielä pääset!

Minulla on tunnelukkoja, vahvimpana vaativuus ja ankaruus. Oletteko perehtyneet tunnelukkoihin? Teillä kuulostaa olevan ainakin osittain samoja tunnelukkoja.

Tuota termiä emme olekaan paljoa käyttäneet, mutta on paljon asioita, joita on todettu ja joita on työstetty. Vaativuus ja ankaruus (ja mm. vyöryttäminen ym.) ovat sanoja, jotka meillä keskusteluissa ovat esillä. Näistä aiheista tulee paljon mieleen kaikkea, mistä voisin kirjoittaa, mutta vaikea valita. Mainittakoon nyt vaikka toistaiseksi mainitsemattomista asioista vaimon erityisherkkyys. Hän on varmasti suurinpiirtein niin erityisherkkä kuin voi olla. Saa maksimipisteet testeissä (vaikka tuo määritelmähän ei ainakaan tietääkseni vielä ole virallisissa luokituksissa). Siitäkin voisi kirjoittaa pitkästi. Erityisherkän voimakas kuormittuvuus ja palautumistarve vaikuttavat kokonaisuudessa paljon.

Ja mikä vielä tärkeämpää, hyväksyn sen nyt, enkä katkeroidu.

Useasti olen yrittänyt vaimolle kertoa, että minä olen nähnyt hänen kyllä nauttivan hetkittäin vauvavuodesta, ja olen omin silmin nähnyt miten hän on ollut erinomainen äiti monessa mielessä. Siihen hän vastaakin, että tämä on erittäin tärkeää kuulla ja tuo paljon paremman mielen. Voi olla, että pitäisi kuitenkin kertoa vielä paljon useammin, jotta katkeroituminen ei olisi niin voimakasta. Miten itse oletkaan osannut välttää katkeroitumisen, niin hienosti olet työstänyt.

Nukkumisjärjestelyjen osalta meillä on niin, että syntymän jälkeen ensimmäisten kuukausien jälkeen äiti meni toiseen huoneeseen nukkumaan, jotta saisi edes vähän paremmat mahdollisuudet nukkua edes lähelle riittäviä yöunia. Meillä ei lapsi ole ollut yöllä enää kuukausiin tarvitseva (eli lähes poikkeuksetta nukkuu ongelmitta pitkät yöunet). Mutta koska äiti on äärimmäisen ääniherkkä, niin ei ole näköpiirissä milloin voisimme nukkua samassa sängyssä jälleen. Koska jonkun pitää kuunnella varmuuden vuoksi onko lapsella yöllä kaikki ok, ja äiti taas herää pienimpäänkin lapsen unihymähdykseen, joten ei voi olla kuuloetäisyydellä yöllä. Toisin sanoen äidin unen jokainen minuutti on todella arvokasta ja näiden minuuttien vaikutus elämänlaatuun on valtava. Toisaalta äiti yliherkistyy panikoimaan jo etukäteen unettomuutta, toisaalta hän on oikeassa sen suhteen, että niiden unien eteen on tehtävä tarvittaessa suuria uhrauksia, koska unien vaikutus on niin välitön ja suuri. Luulen, että hän enenevässä määrin hyväksyy jo sen, jos uni ei tule, mutta toisaalta mielessä kuitenkin jyskyttää tieto siitä korrelaatiosta, että huonoista unista seuraa monia erilaisia vakavia ongelmia. Itse suhtaudun niin, että tulkoon sitten seuraavana päivänä ongelmia jos tulee. Joskus (harvemmin) myös ei tule ongelmia, vaikka olisi surkeat unet takana. Joten turha lisätä panikkia etukäteen. Mutta helppohan se on näin ajatella, kun itsellä ei uniongelmaa ole.

 

[Nipanderi]

Jaksamista arjen keskelle. Kuulostaa kompleksiselta tilanteelta ja hieman siltä, että kyse saattaa olla suuremmistakin asioista, kuin vain äidin uniongelmista. Väsyneenä monet muutkin asiat voivat tuntua moni verroin kuormittavimmilta.

Hyvä, että olette ottaneet tarjottua apua vastaan, toivottavasti siitä on pitkässä juoksussa apua. Pitkä kuormittava elämäntilanne ja psyykkinen huonovointisuus voi olla riski myös pienen lapsen kaltoinkohtelulle (enkä tarkoita tällä vain fyysistä kaltoinkohtelua). Yksin pärjäämisen kulttuuri on omiaan lisäämään vanhempien reppuun kuormaa, eikä somen kiiltokuvaperheidylli helpota vanhempien riittämättömyyden tunteita.

Mahtavaa että olet pystynyt olemaan vaimosi apuna ja tukena läpi kuormittavan elämäntilanteen. Muista kuitenkin ottaa apua vastaan myös itsellesi ja pitää myös omasta hyvinvoinnistasi huolta. Myös sinä olet ihminen ja saatat uupua.

Toivottavasti vaimosi löytää keinon uniongelmiensa hoitoon. Olette varmaan kokeilleet perinteiset korvatulpat? Entä YouTuben syvänunen rentoutusmusiikit ym? Myös mainituista meditaatiosta ja mindfullnesista voi olla hyötyä. Tsemppiä joka tapauksessa.

 

[Aiarana]

Vinkki: äiti nukkuu tulpat korvissa. Niitä löytyy silikonisia tulppia, mitkä eivät paina korvaa, ja lapsen itku kuuluu läpi hyvin. Itse olen nukkunut näiden kanssa jo vuosikaudet, tosin meillä isä on se, joka nousee lapsen kanssa aamuisin ja tarvittaessa yöllä. Lisäksi me nukumme eri huoneissa, koska sekä minä että mieheni olemme herkkiä heräilemään ja yhdessä nukkuminen ei ole nukkumista. Tämä ei ole meille ongelma, päinvastoin ratkaisu :)

Yksi asia vielä. Sinä puolisona voit tehdä asioita vain tiettyyn pisteeseen asti, mutta muutos lähtee jokaisesta itsestään. Sinun vaimosi on ainoa henkilö, joka voi tehdä noille kuvaamillesi asioille muutoksia. Siinä voi puolisona auttaa, mutta ei tehdä toisen puolesta, vaikka kuinka haluaisi. Ja tästäkin on kokemusta keskivaikeaa masennusta sairastavan miehen vaimona. Tukea voi, ja se on parasta mitä puoliso voi tehdä.

Tsemppiä teille! Asiat järjestyvät, kun tahtotila löytyy, ja ajan kanssa. Pitkän, pitkän ajan kanssa.

Ja vielä yksi asia, ei pelotteluna, mutta olkaa tietoisia: uniregressioita tulee (tai on tulematta) 1-v, 1,5v ja 2-v ainakin, jolloin lapsen aivojen toiminta kehittyy harppauksella ja usein myös motoriset taidot samaan aikaan. Tällöin hyvin nukkunut lapsi saattaa alkaa heräilemään ja vastustamaan nukkumaan menoa. Tämä on vaihe ja menee ohi parissa kolmessa viikossa, kun säilyttää tiukasti kaikki rutiinit samanlaisina koko ajan. Meillä nämä vaiheet ovat tulleet kalenterintarkasti, ja menneet ohi sinnikkäästi hokemalla "nyt on yö, nyt nukutaan", kun on pitänyt rampata tuhannetta kertaa lapsen luona illalla ja yöllä. Vaihe meni ohi ja lapsi jatkoi hyviä yöuniaan. Tämä vaihe tuli meille yllätyksenä! Ystäväni lapselle ei tullut ollenkaan, toisen lapselle tuli, eli älkää murehtiko etukäteen, mutta hyvä on olla tietoinen.

 

[elaffy]

Olen pidempään jo seurannut tätä keskustelua miettien, olisiko itselläni mitään tuotavaa siihen mukaan. En tiedä, onko vieläkään, mutta teidän tilanne koskettaa nyt sen verran syvältä jo omaa sydäntä, että pakko kirjoittaa jotain.

Uni on yksi tärkeimpiä ja arvokkaimpia asioita, mitä pikkulapsiperheessä vain voi olla. Se menee monen asian edelle ja on useiden vanhempien riidan aihe. Minulla on kohta esikouluikäiset kaksoset, jotka nykyään nukkuvat jo erittäin hyvin, mutta vauvavuosi (ja pari muutakin sen jälkeen) jäi kyllä lähtemättömästi mieleen. Ei sillä, että niistä vuosista muistaisin yhtään mitään.. Olen tämän muuallakin sanonut, mutta sanon silti taas, että ymmärrän nyt, miksi väkisin hereillä pitäminen on kidutuskeino ja miksi melulla hajoitetaan mellakoita. Meillä ei nukuttu juuri koskaan ensimmäisinä kuukausina ja hyvin lyhyitä pätkiä senkin jälkeen. Toisella kaksosista oli refluksi ja hän huusi kaikki yöt läpeensä, eikä nukkunut edes päivisin. Toiselle puhkesi alle 2v iässä lastenreuma ja saattoi heräillä toistakymmentä kertaa yössä, sekä valvoa kivuissaan pitkiä aikoja.. On tullut aika monta yötä vietettyä lastenhuoneen lattialla lasta lohduttaen. Kaksosten univaikeuksia selviteltiin erikoislääkäreillä asti ja oli toinen lopulta jo sairaalassa osastollakin nukkumassa, että vanhemmat saivat itse levätä. Minulle sanoi silloin lasten psykiatri, että vaikka nyt tuntuu paljolta, lapset todennäköisesti valvovat enää vain noin 1000 yötä. Itkin sen kuultuani. Oli maailmanloppu ja vihasin lääkäriä, joka sen sanoi, mutta näin jälkeenpäin ajateltuna lääkäri oli täysin oikeassa. Noin tuhat yötä meillä valvottiin ja sen jälkeen lapset ovat alkaneet nukkua. Minä itse vain olin saanut tehtyä itselleni uniongelman siinä ajassa ja meni useampi vuosi, ennen kuin aloin itse nukkua yöt paremmin. Suuri helpotus oli, kun parivuotiaat lapset osasivat jo itse tulla yöllä kertomaan, jos heillä oli joku hätänä, eikä tarvinnut kuulostella, itkeekö tai valvooko joku pinnasängyssä. Myös lääkkeet ovat välillä palauttaneet jatkuvassa hälytystilassa olleen kropan takaisin normaalin elämän kiskoille.

Minulla itselläni oli kaksosten syntymän jälkeen todennäköisesti diagnosoimaton synnytyksen jälkeinen masennus. Lapset syntyivät keskosina ja alku oli pienen painon vuoksi haastavaa. Vauvat olivat velttoja, eikä imetys oikein tahtonut onnistua. Minä olin tuore suorittajaäiti, joka itki sitä, kun en ollut kantanut lapsia tarpeeksi liinassa heti syntymän jälkeen ja kuinka vihasivat minua aikuisena sen vuoksi. Rationaalista? Ei vähääkään. Neljä kuukautta kärvistelin itkien vauvojen kanssa sohvannurkassa kaikki päivät. Sitten päätin, että tilanteeseen täytyy tulla muutos ja aloitin muutoksen keksimällä joka päivästä jonkun positiivisen ja iloisen asian, jonkun hetken, jossa olin onnistunut tai mikä oli muuten sujunut hyvin. Se tuotti valtavasti vaikeuksia ensin, mutta hetken päästä huomasin, ettei minun tarvinnutkaan enää keksimällä keksiä niitä asioita, joissa olin riittävä äiti. Se muutti paljon meidän arkea.

Ystäväni joskus aikanaan kertoi, että vanhemmuus on riittämättömyyttä ja pelkoa. Koskaan ei ole tarpeeksi hyvä ja aina pelkää, että lapselle käy jotain. Hän oli tavallaan oikeassa, mutta onneksi vanhemmuus on paljon muutakin. Jos vanhempi kokee, ettei ole jonain alkuaikana ollut riittävän hyvä vanhempi, sen voi onneksi muuttaa koska vain - vaikka tänään. Tänään minä olen riittävän hyvä, tänään minä riitän tällaisena kuin olen.

Kaksosten kanssa vuorokaudessa oli aivan liikaa tunteja alkuun. Ne eivät loppuneet ikinä ja niistä selviäminen tuntui ihan mahdottomalle. Silloin tsemppasin usein itseäni, että riittää, kun selvitään tämän päivän iltaan tai yöllä riittää, kun selvitään aamuun. Joskus se selviäminen tarvitsi paljon lyhyemmänkin ajan. Kun nyt tämä asia selvitään eteenpäin, ollaan voittajia. Tietysti valvottu yö hankaloitti seuraavaa päivää, mutta sen asian miettiminen kello neljä aamuyöllä ei auttanut yhtään mitään, eikä tuonut mitään hyvää elämään, joten tietoisesti opettelin jättämään ne ajatukset pois. Toinen tärkeä huomio itselläni oli se, kun ymmärsin, etteivät lapset ole vanhempiaan vastaan, vaan että ollaan samaa joukkuetta ja pelataan samaan maaliin. Jos meillä on haasteita jossain asiassa, ratkotaan ne yhdessä. Tärkeää itselleni oli myös joka päivä muistaa kertoa lapsille, että rakastan heitä. Välillä väsyneenä kun alkoi jo tulla itselle negatiivisia tunteita lapsia kohtaan ja se jos mikä on vaarallista.

Kukaan vanhempi ei ole täydellinen ja se riittää, kun yrittää parhaansa. Muuhun ei pysty, vaikka mitä tekisi. Te olette kuitenkin oman lapsenne ainoat äiti ja isä ja näin ollen parhaat mahdolliset vanhemmat. Olisiko aivan mahdoton ajatus, että ottaisitte kumpikin välillä vapaata lapsen hoidosta yön yli? Vaikka vauvan nukkuminen itsessään ei ole se ongelma, vähentäisikö se kuitenkin stressiä, jos asiaa ei tarvitsisi luvan kanssa edes ajatella? Väsyneenä kaikki ongelmat näyttävät isommalle kuin ovatkaan ja uni on kuitenkin kaikkien perheenjäsenten perustarve ja oikeus myös! Onko lähipiirissä sukulaisia tai ystäviä, jotka voisivat olla avuksi nukutuksessa tai ottaa jopa yön yli lasta hoitoon? Tämä voi olla joskus äideille vaikea asia, mutta minusta ulkopuolinen hoitaja kannattaa kuitenkin pitää mielessä vaihtoehtona, jota miettiä, jos omassa arjessa vauvan kanssa selviäminen tuntuu raskaalle.

Tiedän, ettei se lohduta yhtään nyt, mutta jonain päivänä lapsi oppii menemään nukkumaan aivan itse, eikä häntä tarvitse nukuttaa enää ollenkaan. Siihen ei ole enää kovin montaa yötä edes. Ehkä se noin 1000, minkä lääkäri minullekin aikanaan sanoi ja mikä tuntui aivan maailmanlopulta, mutta joka oli täysin totta. Aika menee lopulta kuitenkin hyvin hyvin nopeasti. Tee selviätte vanhempina, siitä olen aivan varma. On rakkautta ja hyvää vanhemmuutta tunnistaa omat heikkoudet ja etsiä ongelmiin ratkaisuja ja apua.

 

[Yölento]

Minä olen käyttänyt tuota positiivisiin asioihin keskittymistä silloin, kun en vielä hyväksynyt sitä, että olen aina väsynyt. Kirjoitin joka päivä kolme hyvää asiaa, mitä oli tapahtunut päivän aikana. Aika kauan niitä sai kirjoittaa ennen kuin oikeasti alkoi tuntua siltä, että päivässä on enemmän hyvää kuin huonoa.

Usein pyrimme ratkaisemaan elämässä ongelmia niin, että pohditaan pulmaa ja etsitään ratkaisua. Toisaalta se on viisasta, mutta silloin tulee helposti kiinnitettyä huomiota siihen, mikä on huonosti. Se lisääntyy, mihin kiinnittää huomiota. Siksi on tärkeää keskittyä eniten siihen mikä on hyvin ja mikä toimii. Joskus se on tosi pieni juttu, mutta siitä se lähtee.
Muistan, kun etsimällä etsin, mihin ei satu ja olenko virkeä. Pikkuvarpaaseen ei sattunut ja gynekologi sanoi, että munasarjat ovat virkeät. Kivuttomat alueet ovat lisääntyneet ja olen joskus päivällä virkeä 1-2 tuntia. Munasarjojen tilanteesta en tiedä.

Erityisherkkyys on myös ihana asia. Tiedän sen omasta kokemuksesta. Kyllähän se taakalta tuntuu, mutta kun niitä hyviä puolia kaivelee, niin siitäkin voi nauttia.