Taustalle vielä semmonen, et yks kaveri jatkuvasti utelee multa, et onko kolmas kaveri raskaana. Ja aina epäilyille joku aivan hölmö syy, esim et ku se on ollu niin väsyny. Öö kaikki voi olla väsyneitä.. Meijönki tilanteesta on udellu muilta.. Enpä halua sille kaverille ihan heti kertoa, kun tiedän et hän spekuloi kaikella tiedonmurusilla. No tähän liittyy paljon juttuja. Ja joo, joku vos sanoa et oon yliherkkä, mut joo nyt oon vaan herkillä näiden asioiden kans. Ja ku tää ties näiden yli vuoden kestäneestä yrutyksestä, ni niin paskaa tommoset utelut.
Tunteet
- Ketjun aloittaja minävaan
- Aloituspäivämäärä
Ymmärrän kyllä! Ajattelin vaan siis tuoda esille, että ei aina välttämättä liity siihen ulkoisen olomuodon tarkkailuun. Meillä oli yritystä kolme vuotta esikoisesta hoitojen kanssa, niin kyllähän ne utelut otti koville joka kerta vaikka kuinka yritti antaa mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.
Ja auta armias jos joku kehtaa väittää, että olis arvannu raskauden. Jos tuommonen kommentti tulee, ni pakko sitten kuitata et jaah kuinkas kauan sitä on tuijoteltu mun vatsaa ja luultu jo kesästä asti et oisin raskaana.
Tuli tästä mieleen, kun mun mummi sanoi esikoisen kohdalla et hän arvas et oon raskaana siitä, etten enää juonut alkoholia niin paljon kuin ennen. Muuten hyvä, mutta hän oli ihmetellyt asiaa jo vuosi ennen raskauden tai edes yrityksen alkamista
Mutta ite oon kyl kans sellanen, joka aavistaa läheisten raskaudet useinkin. Enkä minkään mahan perusteella, vaan yleensä just niin et ei olla hetkeen nähty (mikä ei sekään oo se syy, koska moniin pidän muutenkin harvakseltaan yhteyttä) ja sit tulee olo, et oiskohan, ja pian varmistuu että on
Vaqn yhen henkilön kohdalla oon ollu väärässä parikin kertaa (tosin ei olla niin läheisiä, että välttämättä kuulisin, jos ois ollu keskenmeno).Oon maailman onnellisin tästä raskaudesta! 
Mutta koska tää on mun ensimmäinen raskaus, niin oon vielä aika pää pyörällä tästä kaikesta. :D
Oon mahottoman innoissani ekasta omasta lapsesta. Mutta en voi sille mitään, että minuu jostain syystä ihan hirveesti stressaa miten saan pidettyä vielä raskauden salassa muilta. :/ En vielä näin aikasessa vaiheessa haluaisi tästä kertoa kenellekkään. Vähän pelottaa, jos pahoinvointi iskee tulevien viikkojen aikana et millaista se sit tulee olemaan ja kuinka sitä sit pystyy elämään niin, ettei muut ala epäilemään mitään. :D Eniten ehkä se vähän jännittää miten töissä saa asian pidettyä salassa, jos joku hirvee pahoinvointi iskee siellä.
Mutta koska tää on mun ensimmäinen raskaus, niin oon vielä aika pää pyörällä tästä kaikesta. :D
Oon mahottoman innoissani ekasta omasta lapsesta. Mutta en voi sille mitään, että minuu jostain syystä ihan hirveesti stressaa miten saan pidettyä vielä raskauden salassa muilta. :/ En vielä näin aikasessa vaiheessa haluaisi tästä kertoa kenellekkään. Vähän pelottaa, jos pahoinvointi iskee tulevien viikkojen aikana et millaista se sit tulee olemaan ja kuinka sitä sit pystyy elämään niin, ettei muut ala epäilemään mitään. :D Eniten ehkä se vähän jännittää miten töissä saa asian pidettyä salassa, jos joku hirvee pahoinvointi iskee siellä.
Vaikka olen tässä jo reilun viikon uumoillut asiaa ja yritystä reilut 1,5v takana, niin on jotenkin hämillinen olo plussan jäljiltä. Uskaltauduin tekemään testin vasta, kun menkat olivat viikon myöhässä. Onnellinen olen, mutta kaikenlaista velloo päässä enkä ole valmis tutuille asiasta puhumaan. Ihan ei meinaa luotto riittää, että kaikki menisi hyvin. Neuvolassakin opasti säilyttämään jonopaikan hedelmöityshoitoihin. Raskaus on niin aluillaan vielä ja jonossa olo ei ketään haittaa. Toivottavasti voin kumminkin aikanaan kieltäytyä tarjotusta ajasta. Onneksi on tämä foorumi vertaistuelle!
Päässä myllertää ajatuksia. Koko ajan kuulostelen että onko oireita ja jos on niin millaisia ja onko niitä "tarpeeksi". Jossain pään perimmässä nurkassa huolestuttaa jo etukäteen jos kaikki ei olekkaan kunnossa ensi viikolla varhaisultrassa. Yleensä olen positiivinen enkä murehdi liiaksi asioita joihin en itse pysty vaikuttamaan. Nyt jotenkin niiiiiin herkillä että!
Suunniteltiin miehen kanssa että kerrottaisiin hänen vanhemmille ennen joulua ettei joulupöydässä tulisi arvuuttelevia katseita/kysymyksiä. Jotenkin tuntuu ahdistavalta kertoa jos pitääkin sitten uutena vuotena jo kertoa huonompia uutisia jos kaikki ei olekkaan kunnossa.
Pläh, kylläpä on aamun ajatukset melkoset.
Suunniteltiin miehen kanssa että kerrottaisiin hänen vanhemmille ennen joulua ettei joulupöydässä tulisi arvuuttelevia katseita/kysymyksiä. Jotenkin tuntuu ahdistavalta kertoa jos pitääkin sitten uutena vuotena jo kertoa huonompia uutisia jos kaikki ei olekkaan kunnossa.
Pläh, kylläpä on aamun ajatukset melkoset.
Rekisteröidyin eilen kun löysin tämän palstan ja piti saada kirjoitella, :). Yritystä on kolme vuotta ja ekana vuonna kirjoittelin paljonkin foorumeilla, elin sitä yritysaikaa muiden kanssa, mut sit kun vaan venyi ja venyi niin sitä lopetti. Simpukan facessa on onneksi ollut hoitojen suhteen ihanaa vertaistukea. Anyway.
Nyt on ihan jinxaus-fiilis kun lähdin kirjoittelemaan vaikka varhaisultra on vasta huomenna, mut olkoon. Meillä siis luomuihme tuloillaan (ehkä). Icsin ekasta tuoresiirrosta oli kemiallinen (vuoto alkoi jo ennen testauspäivää), mutta muuten ei yhtäkään plussaa kolmeen vuoteen. Meidän vika PAS oli lokakuun alussa ja koska Tyksissä on muutto edessä ja kovat ruuhkat niin seuraava hoito sanottiin mahdolliseksi vasta huhti-toukokuussa. Eli 7kk:n odotus oli edessä. Kiva näin 38-vuotiaana. Panikoin, mentiin yksityiselle, aloitettiin hoidot siellä, mut sit keho lätkäisi menkat kehiin 10pvää aikaisemmin kuin normaalisti ja hoito seis. Siinä kohtaa minulle tuli täys stoppi. Tuntui, et nyt saa riittää hoidot ja lääkkeet ja jatkuva myllerrys, keho huusi tasapainoa ja lepoa. Päätin, että nyt pidetään kunnon tauko, iästä viis.
Seuraavia menkkoja ei sit näkynytkään. Ja tässä sitä ollaan. Ei voi yhtään tajuta.
Se on jännä kuinka sitä on aktiivisesti yrittänyt lasta niin pitkään, ja nyt kun sellainen ehkä on tulossa, niin ei oikein tiedä miten suhtautua. Hetkittäinen paniikki, ahdistus ja vaan sellainen täys ymmärtämätön tunne. Me ei olla toistaseksi kertomassa läheisille mitään, se ei edes tunnu luontevalta. Vaikka olen puhunut avoimesti hoidoista, ihan puolitutuillekin. Onni onnettomuudessa on, että kaikki tietävät pitkästä hoitotauosta, joten saadaan olla rauhassa kyselijöiltä, heh.
Mutta onko teillä muilla pitkään yrittäneillä ollut samaa, että raskaus tuntuu jotenkin hyvin vieraalle asialle, eikä siihen oikein osaa suhtautua? Miten kauan teillä on mennyt tulla sinuiksi sen kanssa? Olin jollain tasolla jo hyväksynyt lapsettomuuden, varsinkin tällä iällä, ja nyt pitää (ehkä) rakentaa kaikki uusiksi. On vaan outoa, kuinka sitä on tehnyt jumalattomasti töitä tämän eteen monta vuotta ja kun se palkinto ilmoittaa itsestään niin reaktio ei olekaan se ylitsevuotava ja puhdas onni. Ehkä se vaan on sitä opittua varovaisuutta, ei jaksa enää uskoa hyvään lopputulokseen?
Nyt on ihan jinxaus-fiilis kun lähdin kirjoittelemaan vaikka varhaisultra on vasta huomenna, mut olkoon. Meillä siis luomuihme tuloillaan (ehkä). Icsin ekasta tuoresiirrosta oli kemiallinen (vuoto alkoi jo ennen testauspäivää), mutta muuten ei yhtäkään plussaa kolmeen vuoteen. Meidän vika PAS oli lokakuun alussa ja koska Tyksissä on muutto edessä ja kovat ruuhkat niin seuraava hoito sanottiin mahdolliseksi vasta huhti-toukokuussa. Eli 7kk:n odotus oli edessä. Kiva näin 38-vuotiaana. Panikoin, mentiin yksityiselle, aloitettiin hoidot siellä, mut sit keho lätkäisi menkat kehiin 10pvää aikaisemmin kuin normaalisti ja hoito seis. Siinä kohtaa minulle tuli täys stoppi. Tuntui, et nyt saa riittää hoidot ja lääkkeet ja jatkuva myllerrys, keho huusi tasapainoa ja lepoa. Päätin, että nyt pidetään kunnon tauko, iästä viis.
Seuraavia menkkoja ei sit näkynytkään. Ja tässä sitä ollaan. Ei voi yhtään tajuta.
Se on jännä kuinka sitä on aktiivisesti yrittänyt lasta niin pitkään, ja nyt kun sellainen ehkä on tulossa, niin ei oikein tiedä miten suhtautua. Hetkittäinen paniikki, ahdistus ja vaan sellainen täys ymmärtämätön tunne. Me ei olla toistaseksi kertomassa läheisille mitään, se ei edes tunnu luontevalta. Vaikka olen puhunut avoimesti hoidoista, ihan puolitutuillekin. Onni onnettomuudessa on, että kaikki tietävät pitkästä hoitotauosta, joten saadaan olla rauhassa kyselijöiltä, heh.
Mutta onko teillä muilla pitkään yrittäneillä ollut samaa, että raskaus tuntuu jotenkin hyvin vieraalle asialle, eikä siihen oikein osaa suhtautua? Miten kauan teillä on mennyt tulla sinuiksi sen kanssa? Olin jollain tasolla jo hyväksynyt lapsettomuuden, varsinkin tällä iällä, ja nyt pitää (ehkä) rakentaa kaikki uusiksi. On vaan outoa, kuinka sitä on tehnyt jumalattomasti töitä tämän eteen monta vuotta ja kun se palkinto ilmoittaa itsestään niin reaktio ei olekaan se ylitsevuotava ja puhdas onni. Ehkä se vaan on sitä opittua varovaisuutta, ei jaksa enää uskoa hyvään lopputulokseen?
Täälläkin omassa päässä myllertää. Enimmäkseen pelottaa keskenmeno tai ettei lapsi synny terveenä. Mieli hiukan sekaisin, koska näin 36-vuotiaana tulin ensimmäisestä kierrosta raskaaksi (olisi ensimmäinen lapsi). Sitä jotenkin ajattelee, että universumi vielä kostaa. Miten muka kaikki voisi mennä heti hyvin ja maaliin saakka…
Minulla ei ole lapsettomuustaustaa, joskin olin haaveillut äitiydestä yli 10 vuotta ennen kuin sain esikoiseni (niiden vuosien aikana tuli myös luettua aika monia lapsettomuusblogeja). Halusin vain sanoa, että on ihan normaalia, että on myös ristiriitaisia tunteita, vaikka olisi miten halunnut raskautta ja vauvaa jo pitkään. Kannattaa suhtautua omiin tunteisiin armollisesti. Lapsettomuustausta lisää synnytyksen jälkeisen masennuksen riskiä, ja luulen sen johtuvan ainakin osin siitä, että niihin negatiivisiin tunteisiin voi olla vaikea suhtautua. Sitä on saattanut lapsettomuushoitojen keskellä vannoa, että jos vihdoin tulee raskaaksi ja saa vauvan, niin silloin osaa kyllä olla onnellinen ja kiitollinen ihan joka hetkestä, mutta kun eihän se nyt oikeasti niin mene. Raskauteen ja äitiyteen kuuluu myös huonoja hetkiä ja huonoja fiiliksiä. Ei se ole vain ylitsevuotavaa onnea.
En nyt siis väitä tietäväni, miltä tuntuu äitiys lapsettomuuden jälkeen, mutta tiedän, miten kauhean ristiriitaiselta se kaikki voi tuntua, kun äitiys on ollut vuosia elämän suurin haave. Olin lukenut niin paljon keskenmenoista ja muusta, että uskalsin vasta joskus raskauden puolivälissä ajatella, että vauva voisi todella syntyäkin. Raskauden toinen puolisko oli ihan kamala, minulla oli ihan kauheat liitoskivut, ja samalla oli jotenkin sellaiset odotukset itseä kohtaan, että raskaudesta pitäisi nauttia, kun kerran vihdoin olin raskaana. Synnytyksen jälkeen oli lähinnä sellainen fiilis, että tässäkö tämä nyt oli, mistä olin niin pitkään haaveillut. Olin aika pettynyt itseeni, kun en osannutkaan olla niin ylitsevuotavan onnellinen kuin olin etukäteen kuvitellut. Äidin rooliin kasvaminen oli aika pitkä prosessi, eikä todellakaan tapahtunut siinä hetkessä, kun sain vauvan syliini. Vanhasta elämästä luopuminen oli yllättävän vaikeaa, eikä siinä alussa ollut oikein perspektiiviä siihen, että monet vanhan elämän asiat kyllä tulevat takaisin, kunhan se pikkuvauvavaihe on ohi.
Tällä kertaa yritän olla asettamatta itselleni odotuksia, miltä kaiken pitäisi tuntua. Ei minun tarvitse erityisesti nauttia raskaudesta eikä vauvavuodestakaan. Voin silti olla hyvä äiti ja kiitollinen lapsistani. Vanhemmuus on tunteiden vuoristorataa, johon kuuluvat vaikka minkälaiset tunteet. Ei tunteita tarvitse eikä kannatakaan sulloa johonkin kuvitteellisen ihanneäidin muottiin.
Meillä myös vaikea ja pitkä matka vanhemmuuteen. Kakkosen raskaus oli kaikkea muuta kuin onnea, se oli ahdistusta ja pelkoa plussasta vielä pitkään syntymänkin jälkeen. En edes lapsen synnyttyä tajunnut, että olinko oikeasti muka ollut raskaana...
nyt on onneksi jo helpottanut hieman, vaikkakin menetyksen pelko on läsnä arjessa jatkuvasti.Kannattaa puhua neuvolassa asiasta, jos fiilikset jatkuu. Sieltä osaavat laittaa eteenpäin ja saat tarvittaessa oikeanlaista keskusteluapua
Kuulostaa tutulta shannonin tuntemukset - meillä tosiaan myös lähes 3 vuotta yritystä takana, ja etenkin silloin heti plussan jälkeen oli päällimmäisenä vaan tosi hämmentyneet tunnelmat. Ajatus siitä, että meille oikeasti tulisi vauva, tuntui ihan absurdilta, vaikka sitä tosiaan on toivottu jo pitkään. Ja edelleen tuntuu siltä, että jotain mielikuvitusleikkiä tässä vaan leikitään.
Hyvin kirjoitettu Jadine noista kaikenlaisista ja ristiriitaisista tunteista ja niiden sallimisesta! Kerrottiin miehen perheelle uutiset nyt jouluna, suhtautuminen oli (odotetusti) oikein iloinen ja yllättynyt, mutta kyllä jo muutamassa tunnissa meinasi useampaan otteeseen mennä hermot anopin hyväätarkoittaviin juttuihin ja neuvoihin Esimerkiksi päivittelyt siitä, miten meillä tulee sitten olemaan niiiin ihanaa kun vauva on juuri syntynyt ja kuinka loppuraskaudessa on sitten vaan maha vähän tiellä mutta muuten niin hyvä olo - mulle iskee heti vastareaktio, teki mieli alkaa oikein inhorealistisesti maalailemaan, miten voi olla pahoja kipuja ja synnytyksen jälkeistä masennusta jne. Just kun itse yrittää asennoitua siihen, että kaikki ei todennäköisesti ole vaaleanpunaista hattaraa vaan kaikenlaisia fiiliksiä voi tulla ja ne on aivan OK. Provosoidun kun joku kertoo, miltä musta sitten jossain tilanteessa tuntuu!
Hyvin kirjoitettu Jadine noista kaikenlaisista ja ristiriitaisista tunteista ja niiden sallimisesta! Kerrottiin miehen perheelle uutiset nyt jouluna, suhtautuminen oli (odotetusti) oikein iloinen ja yllättynyt, mutta kyllä jo muutamassa tunnissa meinasi useampaan otteeseen mennä hermot anopin hyväätarkoittaviin juttuihin ja neuvoihin
Esimerkiksi päivittelyt siitä, miten meillä tulee sitten olemaan niiiin ihanaa kun vauva on juuri syntynyt ja kuinka loppuraskaudessa on sitten vaan maha vähän tiellä mutta muuten niin hyvä olo - mulle iskee heti vastareaktio, teki mieli alkaa oikein inhorealistisesti maalailemaan, miten voi olla pahoja kipuja ja synnytyksen jälkeistä masennusta jne. Just kun itse yrittää asennoitua siihen, että kaikki ei todennäköisesti ole vaaleanpunaista hattaraa vaan kaikenlaisia fiiliksiä voi tulla ja ne on aivan OK. Provosoidun kun joku kertoo, miltä musta sitten jossain tilanteessa tuntuu!
Kerrottiin miehen perheelle uutiset nyt jouluna, suhtautuminen oli (odotetusti) oikein iloinen ja yllättynyt, mutta kyllä jo muutamassa tunnissa meinasi useampaan otteeseen mennä hermot anopin hyväätarkoittaviin juttuihin ja neuvoihin
Minulla anoppi hehkutti viime raskaudessa, että eikö raskaus olekin elämän ihaninta aikaa. Itse olin lähes liikuntakyvytön hirveiden liitoskipujen takia, ja ajattelin vain, että jos tämä on elämäni ihaninta aikaa, en halua edes tietää, mitä kauheuksia on vielä luvassa.
Kun mä olin menossa synnyttämään esikoistani rv 42+0, niin häpesin silloin kun meidät vietiin synnytyssaliin, et täällä me vaan vaivataan noita turhaan ja viedään tilaa oikeilta synnyttäjiltä.
Se tunne oli ihan oikea ja todellinen, en silloinkaan vielä ollut sisäistänyt että meille tulee vauva. Vasta kun kätilö toi saliin valmiiksi rannekkeet mulle ja vauvalle, niin tajusin. Ja purskahdin itkuun sen vuoksi, että "meille tulee vauva!".
Meillä oli takana kans viisi vuotta yritystä ja toivomusta, negasiirtoja, keskenmenoja jne.
On oikeastaan ihan turha sanoa mistään asiasta vauvavuodessa tai raskaudessa että jokin on ihanaa tai kamalaa, kun kaikille ne kaikki asiat tuntuu niin erilaisilta. Esim. Mulla imetys edellisen kans oli yhtä helvettiä aluksi ja jollekin toiselle taas se voi olla maailman helpointa ja ihaninta. Mut en silti lähde kenellekkään esikoistaan odottavalle päivittelemään kuinka kamalaa se imetys on koska enhän voi tietää millaista se juuri hänellä tulee olemaan, turhaa siitä on pelotella. Ja tämä siis pätee kaikkiin asioihin, otin vaan nyt esimerkkinä tuon imetyksen. Toki on hyvä tiedostaa että ei kaikki aina ole helppoa. Mulle yks kaveri aina sanoi kun odotin esikoista että meillä on nyt niin helppoa, ja ootahan kun se vauva syntyy, sitten ette saa nukkua tyyliin vuoteen, ootahan ku tulee mahavaivoja ja hampaita. Todella ärsyttävää!
Meilläkin reilu neljä vuotta yritystä ja yksi kemiallinen icsi:n tuoresiirrosta ennen tätä. Tämä raskaus saanut alkunsa ekasta pas:ista. Mulla on paljon oireita mut silti tuntuu epätodelliselta ja just niin kun joku sanokin, että ihan ku vaan leikkisin tai ”esittäisin” olevani raskaana. Tosi vaikea uskoa todeksi. Ensi viikon keskiviikkona vasta varhaisultra, nyt siis viikot 5+3. Jospa sen jälkeen jos siellä on kaikki hyvin voisi luottaa, että siellä oikeasti on joku?
Yritän tietoisesti keskittyä ajattelemaan positiivisesti ja luottavaisesti ja luoda suhdetta pikkutyyppiin.
Hei aika hyvin kuvailtu; kuin leikkisi olevansa raskaana! Tuntuu tosiaan oudolta miehelle sanoa, että väsyttää, turvottaa, pahaolo, tai muutakaan, mikä raskaudesta johtuu, koska tämä ei tunnu todellisuudelta. Kuin vain pelleilisin.
Yli 1,5 vuoden yrittämisen jälkeen tuntuu, että edelleen yrittäisi. Tekisi mieli sanoa, että yritetään edelleen vauvaa. Onhan se näin? Niin pitkään, ennen kuin vauva on meidän sylissä konkreettisesti, koen, että me edelleen yritetään.
Pelkään, että en uskalla olla onnellinen tästä raskaudesta - ja mitä, jos tämä onkin viimeinen raskaus, enkä osaa nauttia siitä? Ja olla onnellinen? Koska pelottaa niin paljon.
Kyllä tässä on plussan jälkeen ollut vähän ristiriitaisia tutnemuksia. Ei jotenkin osaa luottaa siihen että kaikki menisi hyvin kun takana on niin paljon pettymyksiä ja se tahaton lapsettomuus on jotenkin alkanut tulla jo osaksi itseä niin että on vaikea kuvitella että ensi vuonna meillä oikeasti olisi se pitkään toivottu lapsi mukana menossa. Ennen hoitoja puhuttiin jo siitä kuinka monta kierrosta päät kestää, ja mitä jos hoidot eivät toimi. Jotenkin on halunnut varautua pahimpaan ja nyt on jotenkin absurdia ajatella että siellä se pieni nyt kasvaa. Ehkä se konkretisoituu vauvan kasvaessa kun vatsa alkaa oikeasti kasvaa ja liikkeet tuntumaan. Juuri jouluna puhuttiin miehen kanssa, että miehelle asian tajuaminen tulee varmasti viemään vielä pidempään kun ei voi itse tuntea raskautta. Kuten jo yllä sanottiin, tuntuu melkein kuin esittäisi jotain ja on vaikea alkaa kuvittelemaan itseään äidin rooliin kun toivo on ehtinyt hiipua jo moneen kertaan matkan varrella.
Täälläpä on paljon samaistuttavia kommentteja. Pitkän lapsettomuushoitotaipaleen jälkeen on kyllä vaikea uskaltaa luottaa olevansa oikeasti raskaana. Muutamalle ystävälle olen nyt asiasta uskaltanut kertoa ja huomaan heti ymppääväni keskusteluun epävarmuuslausekkeita, kuten "niin mutta toki nyt on vasta toki tosi varhaiset viikot että katsotaan nyt mitä tästä tulee". Ja nyt siis on tosiaan 9+2 menossa, ja varmuus on edelleen samaa luokkaa kuin alussa. Omia tunteitani suojellaksenihan minä tätä selvästi teen, että jos tämä meneekin kesken, siitä mukamas selviäisi tällä tekniikalla jotenkin paremmin..
Nibbe, tuttua täälläkin tuo "jossittelu". Mitä pidemmälle tämä alkuraskaus on edennyt, on epätoivoinen epäusko ja pelko tullut kyllä kuvaan. Aivan alussa sitä jaksoi tsempata, että kyllä vaan, kaikki on hyvin, kunnes toisin todistetaan. Rajansa kuitenkin ilmeisesti kaikilla ja tekee mieli vain makaa sängyn pohjalla odottaen varhaisultraa ja jotta tämä alkuraskaus olisi ohi 