Toivottu raskaus aiheuttaa epävarmuutta, auttakaa!

Keskustelun 'Mitä mielessä? Aihe on vapaa' aloitti Hevosenkukka, 5 kesä 2019.

Vaihda nimimerkki! | Näin pääset alkuun/apua! | VAUfoorumin sovellus puhelimeen! | Top 100
  1. Hevosenkukka Vieras

    Olen 36v ja en ole ikinä ollut vauvakuumeinen (erityisesti), jo lapsena sanoin etten halua lapsia, ja vielä 30-vuotiaana. Tosin tapasin nykyisen mieheni 26-vuotiaana ja hän silloin ilmaisi toiveensa saada lapsia joskus. Minä silloin totesin etten ole kiinnostunut, mutta toisaalta jos ne ovat tullakseen, niin sitten tulevat.

    Olin kuitenkin tuosta hetkestä asti pohtinut, että voisiko meillä olla lapsia. Ja lopulta kun alkoi nyt 30 ikävuoden jälkeen tutut saamaan lapsia, mukaan lukien hänen entinen tyttöystävänsä, heräsi kateus ja kaipuu: "meiltä ehkä puuttuu jotain, mitä muilla on, jota meillä ei ole". Näin myös mieheni ihastelevan pikkulapsia ja harmittelevan, kun ei ole itsellä. Rupesin miettimään asiaa tarkemmin: en varmaan katuisi sitä, ettei meillä olisi mutta en sitäkään, että meillä olisi. Jollain tasolla halusin lapsen, vaikka olinkin epävarma ehkäisyn jättämisestä. Sitten kun ikää tuli lisää, säikähdin, ettei meillä ole oikeasti kohta enää mahdollisuuksia, on toimittava nopeasti! Ja en halua olla liian vanha ensisynnyttäjä.

    Rupesin potkii miestä persuuksille, että nyt toimintaa tähän, kun tuntui ettei hän tajunnut ajan kulua. Jätettiin ehkäisy, ja rupesin jossain vaiheessa pettymään, kun menkat aina tulivat, mutta lopulta ei enää tulleetkaan, niin rupesinkin pelkäämään pahinta, vaikka samalla toivoin, ettei ne ala. Menin shokkiin, kun selvisi, että olin raskaana! Rupesin itkemään taukoamatta ja ekat 2 viikkoa pohdin tehneeni elämäni mokan, jota kaduin, ja en sittenkään halua tätä, vaikka olin toivonut raskautta! Miten sairasta! Koin myös ensimmäistä kertaa elämässäni jatkuvaa masennusta 2vkoa. Miehelleni uutinen oli iloinen, mutta itse en iloinnut ollenkaan.

    Olen nyt tyytyväinen, että uskalsin kokeilla raskautumista. Muuten olisin aina harmitellut, kun ei onnistunut. Vaan olen ison päätöksen edessä; haluanko edelleen tätä? Haluanko olla äiti? Pelkään muutoksia kehossani todella paljon, ja eniten sitä, että kadun tätä. Miksi en voi olla varma tunteistani? Olen kateellinen teille, jotka ovat alusta lähtien onnellisia ja varmoja, koska minä en tiedä, haluanko tätä. On epävarma olo, mieliala heittelee (mutta ei enää ole sellaista alakuloista oloa niinkuin alussa). En ole koskaan ollut lapsille lässyttävä, vaikka vauvojen tai pienten kanssa voinkin välillä hassutella, mutta en jaksa yhtään sitä, että kakara kinastelee/kiukuttelee/tekee kiusaa. En oo koskaan ihastellut vauvan vaatteita erityisemmin, tai mennyt sekaisin vauvan naamasta. Tykkään rauhallisista, kilteistä lapsista. Olen ollut lasten kanssa tekemisissä, joten kokemusta jonkin verran. Minun käy miestäni sääliksi, ja minusta olisi toisaalta kiva, että meillä olisi joku, josta katsella omia/miehen piirteitä, vaikka kasvatus on rankkaa. Luulen, että jos mies sanoisi että ei haluaisi nyt lasta, menisin keskeytykseen saman tien. Ajattelen asiaa niin, että jos toinen toivoo, niin asia täydentäisi parisuhdettamme. Ja minä olen tyytyväinen, oli lapsia tai ei. Kun olen miehen kanssa, koen, että elän siinä todellisuudessa, että elämästämme ehkä puuttuu jotain. Mutta jos miestä ei olisi, en ajattelisi lapsia lainkaan. Pelkään paljon neuvolajuttuja, koen kuin minulla olisi sairaus, ja olen tekemässä jotain odottamatonta... Vai kannanko tämän vaikka väkisin? Kadunko lopulta? Muiden lapset ympärillä kasvaa ja varttuu, meillä ei ole niitä. Ja nyt äkkiä pitäisi päättää asiasta, jotta voi raskauden keskeyttää! Toivoisin, että minulla olisi vahvempi vauvakuume asiasta... Harmittaa kun ei ole.
    • Sympatiaa Sympatiaa x 6
  2. Yölento Addikti Marrasmammat 2016

    Kaikki uusi on pelottavaa. Raskaudessa ja synnytyksessä pahinta on, kun ei itse hallitse kaikkea. Siitä selviää.

    Lapset ovat erilaisia ja kasvatuksella voi paljon vaikuttaa siihen, millaisia lapsista tulee. Ja vaikka tulisi se huutava hirviö, niin sekin on rakas, vaikka hetkittäin ottaa koville.

    Entä jos varaisit neuvolaan keskusteluajan? Neuvolapsykologi voisi olla oikea osoite.
  3. Tips Ihastunut foorumiin Syysmammat 2018

    9 kuukautta on aika hyvä aika asennoitua vanhemmuuteen, ajatukseen ehtii tottua hiljalleen. Sitten kun vauva syntyy, se on muutaman kuukauden vauva vaan ja siihenkin rutinoituu pian. Hormonit auttaa kiintymyssuhteen luomisessa ja tekee yöheräilystäkin siedettävää. Kiukuttelut alkaa vasta paljon myöhemmin ja siinä vaiheessa on jo vaikea kuvitella elämää ilman rakasta lasta.

    En minäkään pitänyt lapsista enkä lässyttänyt vauvoille. Omallenikin puhun suht fiksuja, mitä nyt välillä herpaannun :) Totta kai sitä miettii tekeekö viisaasti kun edessä on jotain peruuttamatonta ja nuo tuntemukset on ihan ymmärrettäviä. Mutta tuntuu myös että olet jo aiemmin tätä työstänyt ja jollain tasolla haluat tätä - et ehkä olisi lähtenyt edes yrittämään saati miestä potkimaan jos et haluaisi. Harva katuu lapsiaan kun ne on saatu, ainakaan pysyvästi.

    Ota ajatuksesi puheeksi neuvolassa. Voivat varmaan ohjata sieltä jonnekin keskustelemaan. Et varmasti ole ensimmäinen nainen joka pelkää elämänsä ja kroppansa puolesta esikoista odottaessaan!
    • Olen samaa mieltä Olen samaa mieltä x 3
  4. Yölento Addikti Marrasmammat 2016

    Tuo lässyttäminen on hassua. Minähän puhun lapsille aivan kuten aikuisillekin, mieheni myös. Meillä 2-vuotias on kiinnostunut talotekniikasta ja kaikista laitteista. Nyt uutena innostuksena on avaruus. 1-vuotiaana aloitti tuulivoimasta kyselemällä.

    Niin kuin jo sanoin, kasvatuksella voi vaikuttaa siihen, millainen lapsesta tulee.
  5. Towanda Rakastunut foorumiin

    Kuulostaa melkein kuin olisi omasta suusta. Erotuksena se, etten tullut raskaaksi pitkässä suhteessa, vaan vasta nelikymppisenä aivan uuden kumppanin kanssa ja se toi oman säväyksensä testin näyttäessä plussaa. Hormonit toimivat onneksi tehokkaasti ja rauhoittivat, muuten olisin ollut koko raskausajan ihan paniikissa.

    En ole itsekään ollut mikään kaikkien lasten suurin ystävä; mielestäni he ovat siinä mielessä kuten aikuiset, että jotkut ovat mukavia ja jotkut eivät. Lässyttää en ole heille koskaan osannut, eläimille vain. Vauvoihin en osannut aiemmin suhtautua oikein mitenkään, mieluiten olisin juossut karkuun.

    Hormonit tosiaan auttoivat koko raskauden ajan sekä pitkään synnytyksen jälkeen. En tuntenut mitään ylitsepursuavaa rakkautta lasta kohtaan heti kun hän oli syntynyt, suojelunhalua kyllä. Rakkaus syntyi pikku hiljaa siinä ohessa. Nykyään hän on mahdottoman reipas ja iloinen 1,5-vuotias taapero ja mielestäni maailman hauskinta seuraa, vaikka arki onkin välillä raskasta. Lapsiperheille on kuitenkin erilaisia apuja saatavilla, täytyy vain osata pyytää. Kroppa muuttuu, totta kai, mutta olen aika yllättynyt siitä, kuinka vähän, vaikka en ole enää parikymppinen. Raskauden ja synnytyksen mahdolllisesti mukanaan tuomiin vaivoihin on ammattiapua saatavilla, kannattaa muistaa sekin.

    Tsemppiä kovasti kivikkoiseen alkuun, uskoisin että sullakin kääntyy fiilis hyväksi ja varmaksi raskauden edetessä. Kannattaa hakea apteekista ilmainen Vauvan odotus -kirja, sieltä pystyy seuraamaan raskauden kehitystä viikko viikolta ja kirjoittaa omia tuntemuksia ylös. Ultrassa käynti on sykähdyttävä hetki, kun siellä tapaa vauvansa ensimmäisistä kertaa. Potkujen tunteminen luo myös yhteyttä vauvaan, siihen asti se saattaa tuntua vähän vieraalta ja epäkonkreettiselta.

    En usko, että tulet ikinä katumaan omaa lastasi, abortti sen sijaan saattaisi olla myöhemmin katkera pala käsiteltäväksi. Tosin sen päätöksen teet sinä itse. Toivottavasti palaat palstalle kertomaan kuulumisiasi!
    • Tykkää Tykkää x 1
    • Olen samaa mieltä Olen samaa mieltä x 1
  6. Solros Tuttu foorumilla Syyskuun äidit 2019

    Mulla oli just samanlaisia tuntemuksia yrityksen alussa, haluanko tätä oikeasti? Ja myös mulla alkoi ikä tulla vastaan ja päätöksiä oli tehtävä, että haluttaisiinko edes yrittää. Tulin raskaaksi, mutta koin kaksi perättäistä keskenmenoa, enkä olis ikinä voinut kuvitella miten paljon menettäminen sattui. Menetysten myötä huomasin ja sain vahvistuksen sille, että en olisi lähtenyt yrittämäänkään, jos en lasta oikeasti haluaisi. Nyt oon raskaudessa jo yli puolenvälin ja edelleen uusi muuttuva elämäntilanne mietityttää, mutta tiedän että tää on se mitä haluan. En tosin edelleenkään tiedä millainen äiti musta tulee, mutta uskon että vauva ja elämä opettaa. Oon myös kokemuksistani oppinut, että ei oo itsestäänselvyys, että vauva päätyy syliin asti ja nyt oonkin harmitellut enemmän sitä, että ei aloitettu yrittämistä aiemmin.

    Toivoisin myös että tuut kertomaan kuulumisia jatkossakin, tsemppiä kovasti ristiriitaisten ajatusten kanssa! Neuvolasta saa varmasti keskusteluapua, ota ihmeessä se vastaan ennen kuin teet mitään isompia päätöksiä.
    • Tykkää Tykkää x 1
  7. Eve87 Uusi käyttäjä

    Ymmärrän tuntemuksesi hyvin. Itse olin kolmekymppiseksi asti ihan varma, etten lasta halua, en niistä yhtään tykkää, ja ei ollut kaukana, että elämäni parisuhde olisi siihen kaatunut. Päätimme kuitenkin jatkaa yhdessä, vaikka mies olisi lapsen kovasti halunnut ja minä en. Olemme olleet yhdessä kohta 15 vuotta.

    Mutta kuinkas ollakaan, kun ystävät ympärillä alkoivat perustaa perheitä ja sain oman kummilapsen, joka osoittautui ihan mahtavaksi ipanaksi, aloin miettiä jäämmekö jotain vaille, jos emme edes yritä saada lasta. Perhe-elämä ei enää näyttänytkään pelkästään kurjalta. Puhuin tästä miehelle ja päätimme yrittää. Ja sittenpä tärppäsikin heti ja fiilikset oli aika sekavat alkuun, vaikka yritinkin olla sitä näyttämättä. Olisi varmaan ollut järkevää puhua asiasta vaikka neuvolassa, en vain osannut. 9kk on kuitenkin pitkä aika käsitellä asiaa ja loppuajasta olin jo ihan sinut ajatuksen kanssa, että meistä tulee kohta kolmihenkinen perhe ja minusta äiti. Minulle myös kävi niin, että rakastuin vauvaan heti, kun sain tytön syliini, sekin on normaalia, etteivät tunteet heti herää.

    Miehestäni on kuoriutunut hyvä isä, vaikka odotuksen aikaan tuntui, ettei hän ollut niin "innoissaan" vauvasta kuin olisin odottanut. Hän kun juurikin oli se, joka vauvaa toivoi. Lapsen tulo on kuitenkin lähentänyt meitä paljon, tämä oli itselleni yllätys. Olin myös yllättynyt siitä, miten mukavaa vauvan kanssa on, olin varautunut miljoonaan yöherätykseen ja jatkuvaan huutoon ja tyttö onkin tyytyväinen, hyvin nukkuva tapaus, jonka kanssa päivät kuluvat rattoisasti, liian nopeasti vain.

    Kannattaa varmasti pyytää keskusteluapua neuvolasta asian käsittelemiseen, kuten moni onkin jo ehdottanut, kovasti tsemppiä ❤️
    • Tykkää Tykkää x 3
  8. Vargynja Foorumi-vastaava Staff Member Administrator

    Paljon tsemppiä nyt heti alkuun! Kuten muiden viestistä jo huomaa et ole yksin tuntemustesi kanssa. Monenlaiset tunteet on normaaleja ja täysin sallittuja. Oikeastaan kaikki tuntee jonkinasteista epävarmuutta vähintään esikoista odottaessa, vaikka he vaikuttaisivat tyynen rauhallisilta. Se on kaikille iso elämän muutos. Itsekin mietin odottaessani haluanko oikeasti tätä ja miten me osataan hoitaa lasta ja mitä jos siitä tulee ihan riiviö jne. Vaikka lapsi oli haluttu ja pitkään yritetty. En oikeastaan edes pidä varsinkaan leikki-ikäisistä lapsista. Vauvat on suloisia, mutta leikki-ikäisten kanssa en ole koskaan osannut olla luonnollisesti. Ja nyt en voisi olla onnellisempi omasta vajaa viisi vuotiaastani. :Heartred

    Suosittelen muiden tapaan että puhut tuntemuksistasi neuvolassa. :)
  9. Hevosenkukka Vieras

    näin varhaisultrassa sikiön. Järkytyin ja totesin, että tää on liikaa, en ole valmis tähän. Ahdistun alapäätutkimuksista ja yleensäkin tutkimuksista. Nyt tiedän, etten kestä muutosta. Minun pitäisi tähän mennessä olla jo varma, ja tuntea iloa, ei pelkoa. Tai mieluummin pelkoa keskenmenosta, jota en pelkää ollenkaan, vaan toivon. Sain lähetteen raskauden keskeytykseen. Sekään ei ole helppo tie. Harmi kun en voi tuntea toisin. :sad001
    • Sympatiaa Sympatiaa x 4
  10. Tips Ihastunut foorumiin Syysmammat 2018

    Päätös on tietenkin sinun. Olet tosin vasta hyvin alkuvaiheessa, eikä varhaisraskauden sikiö välttämättä vielä sykähdytä kuten vauvan "kuuluisi". Tunnen vahingossa raskaaksi tulleita joilla on mennyt lähes koko raskausaika tunteidensa käsittelyyn mutta ovat rakastaneet synnyttämäänsä lasta täysin. Samaten alapäätutkimuksista voi kieltäytyä eikä niille ole aina tarvettakaan jos ja kun raskaus sujuu hyvin, ovat enemmän vain rutiini kuin perusteltu tarve (monet äidit kieltäytyvät näistä tutkimuksista syistä tai toisista). Pelosta olisi järkevää käydä keskustelemassa ammattilaisen kanssa: pelko on hyvin yleistä, siksi on pelkopoleja ja psykologeja käytettävissä. Voimia ja tsemppiä, mihin sitten päädytkään!

    Vielä tuli mieleen: luehan tuo aloitusviestisi kerran ajatuksella. Siinä kerrot että jollain tasolla halusit lapsen. Toive lapsesta usein vain vahvistui, harva sitä loppujen lopuksi katuu kuten ehkä aborttia. Ehdottaisin että käyt kunnolla aiheesta keskustelemassa ennen päätöstä ja tietenkin puhut myös miehesi kanssa.
    • Olen samaa mieltä Olen samaa mieltä x 4
  11. Hevosenkukka Vieras

    Kiitos kaikille viesteistä.

    Olen yliherkkä ihminen. En tiedä miten voin katsoa ultrakuvia, kun se aiheuttaa pelkoa. Mun mielestä se on jotenkin pelottavaa ja uhkaavaa, toisin kuin oikea vauva. Tuntuu luin kyseessä olisi hirviö tai sairaus, joka jatkaa kasvamistaan ja aiheuttaa pelkoa ja kipuja. Miten tästä voi selvitä 9kk? Raskaus on tarkoitettu henkisesti vahvoille naisille.

    Olen käynyt keskustelemassa neuvolassa, mutta en koe hirveesti hyötyneeni siitä. Lähinnä tulkinneet, että mies haluaa lapsen ja minä en niinkään. Ottaisin lapsen, Mutta en halua olla raskaana
    • Sympatiaa Sympatiaa x 3
  12. Hevosenkukka Vieras

    sit gynekologi sanoi, että kyllä synnytys sattuu, että se valehtelee, joka väittää että ei. Niin tuntui, että se oli piste iin päälle, ei kiitos, pakenen mieluummin.
  13. Yölento Addikti Marrasmammat 2016

    Näitä pelkoja varten on pelkopoliklinikka, jossa asiaa voi käsitellä.

    Yleensä synnytys sattuu. Minulla ensimmäinen synnytys oli lähes kivuton, yksi kivulias supistus. Kaksi seuraavaa olivat tavallisempia, mutta ei niistäkään mitään kauhukertomusta saa aikaiseksi.

    Neuvolapsykologi olisi parempi vaihtoehto kuin tavallinen terveydenhoitaja tai kätilö.
    • Olen samaa mieltä Olen samaa mieltä x 1
  14. Hevosenkukka Vieras

    näin minäkin luulisin että se neuvolapsykologi olisi parempi vaihtoehto, mutta jostain syystä sitä ei tarjota neuvolassa. Sitä ei ehkä ole sitten. Kätilö, jonka kaa juttelen, myötäilee vain ja vaikuttaa itekin tosi huolestuneen näköiseltä. En koe saavani mitään irti. Se vaan hokee, että "kysymys on, haluatko sinä olla äiti, ja jaksatko nämä kuukaudet, jolloin lopussa odottaisi palkinto". Yritän kysyä, että onko tällainen normaalia, onko joku muukin ollut tällainen ja pyytänyt vertaistukea tähän, mutta hän ei kommentoi asiaan.
    • Sympatiaa Sympatiaa x 1
  15. Ulkosuomalainen Peruskäyttäjä

    Minä nukuin esikoisen synnytyksen ajan, sain aikaisessa vaiheessa epiduraalin ja heräsin sitten ponnistusvaiheeseen joka myöskin oli kivuton. Joten en koe että synnytys olisi ainankaan esikoisen kohdalla ollut mitenkään kivulias, lääkkeitä kyllä Suomessa saa.
    • Tykkää Tykkää x 1
  16. Yölento Addikti Marrasmammat 2016

    https://www.vau.fi/raskaus/raskaus-ja-tunteet/huolien-huojennusta-neuvolapsykologilla/

    Et ole yksin! Kyllä on muitakin, joilla on kivikkoinen tie! Jos et itse jaksa taistella, pyydä mieheltä, että vaatii sinulle psykologin. Kätilö on tosi hyvä synnytyssalissa, mutta sinulle siitä ei nyt tähän hetkeen ole apua.
  17. Vargynja Foorumi-vastaava Staff Member Administrator

    Neuvolan hoitajalla ei välttämättä ole ammattitaitoa sinun kohtaamiseen. Toivottavasti jaksat tai vaikka miehesi jaksaa taistella psykologin juttusille. Voi olla että sitä ei vain tajuta tarjota ellei sitä itse pyydä tai suorastaan vaadi.

    Synnytys kyllä suurimmassa osassa tapauksissa sattuu. Mutta ei se ole mikään järjen vievä kipu. Ja siihen on hyvät kivunlievityskeinot olemassa! :) Suomessa voi myös saada sektion pelkoperusteisesti, jos synnytyspelko on ylitsepääsemätön.

    Ensimmäisestä viestistäsi tosiaan saa käsityksen että sinäkin haluat sen lapsen. Se vain myös pelottaa ja hermostuttaa sinua. Ehkä sinun kannattaa vähän aikaa ihan rauhassa miettiä asiaa. Ja jos ultran katsominen ei tunnu hyvältä, ei sitä näyttöä ole pakko katsoa. Mielestäni ultrakuvat oli tosi pelottavia, kun olin lapsi, että kyllä ne on aika hurjan näköisiä.
    • Olen samaa mieltä Olen samaa mieltä x 3
  18. Suski75 Addikti Elokuun äidit 2019 Helmikuunmammat 2016

    Tsemppiä Hevosenkukka! Kukaan muu kuin sinä itse ei voi tietää mikä ratkaisu on sinulle tai teille paras, joten sinun ei tarvitse perustella sitä muille mitenkään. Jos lasta ei halua, ei lasta kannata tehdä, vaikka muut sanoisivat mitä tahansa. Loppujen lopuksi se on asia, jota ei voi päättää minkään muun perusteella kuin omien tunteiden ja halujen perusteella.

    Sanoisin, että äitiys ilman sisäistä tarvetta tehdä mitä tahansa saadakseen lapsen on varmasti todella raskasta. Kun lapsen haluaa niin kovasti, että tekisi sen eteen mitä tahansa, on helpompi jaksaa ja sietää kaikki se, mitä lapsen vuoksi joutuu tekemään ja mistä kaikesta joutuu luopumaan. Jos on sisäinen tarve saada lapsi, ei edes huomaa joutuneensa luopumaan jostakin, tai se on ihan yhdentekevää, koska saa jotain parempaa tilalle.

    Sinulla kävi tuuri! Et kuitenkaan voi totena väittää, että Suomessa saisi lääkkeitä, koska riippuu aivan tuurista saako lääkkeitä vai ei, yksi saa, toinen ei. Minä synnytin esikoisen luomuna, vaikka missään kohtaa raskautta tai synnytystä en luomusynnytystä halunnut, ja ainoa ehdoton vaatimukseni synnytykselle oli vahvin ja tehokkain lääkkeellinen kivunlievitys. Synnärillä vain pihtasivat kivunlievitystä niin kauan, ettei sitä lopulta enää ehditty laittamaan.

    Tästäkin huolimatta aion toisenkin vielä synnyttää, koska sisäinen tarpeeni saada toinen lapsi on niin suuri, että lapsen vuoksi tekisi melkein mitä tahansa. Vaikka sitten kestäisi helvetillistä kipuakin.

    Hevosenkukka, kannattaa miettiä kaikki vaihtoehdot läpi, esim. jos nyt tekee keskeytyksen ja se jääkin viimeiseksi mahdollisuudeksi saada lapsi, katuisitko, tai toisaalta sitten jos et tee keskeytystä etkä myöhemminkään koe haluavasi lasta, mutta lapsi on siinä vaiheessa sylissä, katuisitko? Kun olet punninnut kaikki vaihtoehdot ja saanut rauhan valintasi kanssa, tee se, mikä parhaalta tuntuu. Ja voi olla, ettei mikään vaihtoehto ole täydellinen, ja sitten pitää vain valita kahden huonon vaihtoehdon väliltä se itselle vähemmän huono vaihtoehto. Valitsipa niin tai näin, sen päätöksen kanssa on sitten elettävä loppuelämä.

    Minulla on ystävieni joukossa sekä äiti, joka halusi keskeytyksen, mutta totesi 10 minuuttia ennen toimenpidettä, ettei voi sitä tehdä, ja toisaalta ystävä, joka jälkikäteen on ollut tyytymätön päätöksestään haluta lapsi, eikä olisi tehnyt lapsia jos hän voisi nyt sen päättää uudestaan. Molemmat ovat kuitenkin hyviä äitejä.
  19. hevosenkukka Vieras

    Kiitos, hyviä näkemyksiä. Saan järkevämpiä vastauksia kuin neuvolasta. Ollut neuvolan apu yhtä tyhjän kanssa, ei ole osattu auttaa niinkuin olisin toivonut. Tällä hetkellä koen, että minun on saatava pääkoppani kuntoon ensin, koska en kestä ahdistusta, epävarmuutta ja pelkoa, joka minulla on päällä. Se on oikeesti raskasta se 9kk jaksaa näiden tuntemusten läpi, ja olla iloitsematta raskautta. Siksi oma terveyteni menee nyt kaiken edelle. Se vaikuttaa myös sikiön kehitykseen, siis minun tunteeni. Miehen on vaikea ymmärtää tätä täysin ratkaisua, ja hänestä minun pitäisi mennä väkisin eteenpäin. Tai pohtii, että enkö voisi käyttää masennus-/ahdistuslääkkeitä tai miksei minulle niitä tarjota. Tällä hetkellä koen parhaimmakseni auttaa itseäni, pääsemään irti tuskista, eli keskeytys olisi paras, kuin odottaa loppuun asti. Riski pimahtaa on liian suuri. Voin olla liian lopussa synnytyksen jälkeen. Aion käydä hoidattamassa itseäni psykologilla avatakseni pelkoja. En pysty järjellä selittää itselleni. Ominaista on, että olen yliherkkä. Sain puhuttua äidilleni, joka oli ymmärtäväinen ja tähän mennessä parhaiten saanut apuja häneltä.

    Onko kukaan mennyt läpi raskauden ahdistuneena? Tai onko kukaan mennyt läpi raskauden katsomatta ultrakuvia/kuvaa monitorista?
    • Sympatiaa Sympatiaa x 2
  20. Yölento Addikti Marrasmammat 2016

    Ei sitä ultrakuvaa eikä monitoria tarvitse katsoa, se on hoitohenkilökuntaa varten ja yleensä vain ihmiset haluavat katsoa. Eihän se kuitenkaan valokuvaa vastaa, vaan muistuttaa enemmän avaruuselämää.

    Suosittelen nyt kuitenkin vielä vaikka yksityistä psykologia ennen kuin teet keskeytyspäätöstä. Tämä ahdistus kestää kuitenkin maksimissaan raskausajan, mutta jos kadut keskeytystä, se ahdistus voi kestää loppuelämän. Miten miehesi siitä selviäisi? Uusi raskaus ei ole mikään automaatti, joka korjaa vanhan trauman.

    Hyvä, että olet edes vähän täältä saanut tukea, mutta ilman kokemusta kunnollisesta ammattilaisen tarjoamasta keskusteluavusta päätös keskeytyksestä on minusta hätiköity.
    • Olen samaa mieltä Olen samaa mieltä x 2

Jaa tämä sivu