Toivottu raskaus ahdistaa

[Sofia32]

Hyvä kuulla, vertaistuki on tärkeetä Minäki oon saanu vertaistukea tilanteeseeni :) Tsemppiä loppuraskauteen ja toivottavasti tilanteesi helpottuu synnytyksen jälkeen

Kiitos samoin myös sinulle!

 

[Jo_hanna]

Mira ja Sofia, miten teillä meni raskaus ja tunteet syntymän jälkeen? Tasaantuivatko tunteet lapsen synnyttyä?

 

[Mustikka90]

Täällä alkaa myös yön pimeinä tunteina kolkutella ahdistus, että olisiko tätä vielä pitänyt miettiä hetki. Välillä sitä hivelee vatsaa hyvillä mielin ja välillä (nyt) tulee itku ja ahdistus. Pelottaa aivan kaikki synnytyksestä omaan ja lapsen hyvinvointiin, sekä läheisyyden puute parisuhteessa ainakin tällä hetkellä.. Tuntuu, että on jotenkin menettämässä otteen ja vaihtoehdot elämästään raskauden myötä.

 

[Aaltokukka]

Täällä alkaa myös yön pimeinä tunteina kolkutella ahdistus, että olisiko tätä vielä pitänyt miettiä hetki. Välillä sitä hivelee vatsaa hyvillä mielin ja välillä (nyt) tulee itku ja ahdistus. Pelottaa aivan kaikki synnytyksestä omaan ja lapsen hyvinvointiin, sekä läheisyyden puute parisuhteessa ainakin tällä hetkellä.. Tuntuu, että on jotenkin menettämässä otteen ja vaihtoehdot elämästään raskauden myötä.

Hei! Hyvä että uskallat sanoittaa tuntemuksiasi vaikkapa vain tänne. Noiden mietteiden kanssa ei kannata jäädä yksin. Ehkäpä saisit neuvolan kautta yhteyden esim äitiyspsykologiin. Läheisyyden puutetta tai raskauspahoinvoinnista oksentamisineen kärsiviä miehiä. Niitä kaikkia ja paljon muuta voi raskaana oleva tuleva äiti omalla raskausmaratoonillaan kohdata. Kiireettä, pienin askelin maalia kohti...

 

[Selah]

Mulla ollut jotenkin todella vaikeaa ehkä koko raskautumisen helppous ja se että oliko tämä oikea ratkaisu. Siis tiedän järjellä että oli, mutta joku sisällä kylvää tuollaisia ajatuksia kokoajan.

Meidän suunnitelma oli aina adoptoida ja valmistauduttiin siihen monia vuosia välillä meinaten aloittaa prosessin, mutta jatkuvat elämänmuutoksen estivät sen. Vihdoin kun päästiin prosessissa melkein jo odotuslistalle ja se sitten keskeytyikin. En tiedä saako sanoa ääneen, mutta tuntui kun pitkälle kestänyt raskaus olisi mennyt kesken. Kukaan muu ei kuitenkaan näe sitä, ja tuntuu ettei kukaan ymmärrä miten haluttu adoptiolapsi voi oikeasti olla. Tuntuu ettei sitä tarvi surra, kun ei mitään vielä ollut.

Tähän elämäntilanteeseen emme sopineet adoptiovanhemmiksi, mutta biologisen vanhemmiksi kukaan ei kysy mitään, vain iloitsee.

Joku voisi ajatella että 9kk on pitkä aika valmistautua, mutta verrattuna siihen että olin 9 vuotta valmistautunut rakastamaan adoptiolasta. Vähintäänkin hämmentää että nyt tuleva lapsi onkin meidän omaa lihaa ja verta ja saan heittää melkein kaikki vuosien valmisteluni traumalapsen kasvatuksesta romukoppaan ja ottaa työkalupakkiin ihan eri välineet koska meidän lapsi ei joudukaan ensimmäisten elinvuosiensa aikana kokemaan toivottavasti yhtään hylkäystä, vaan perustana on hyvinkin rakastava ja tasapainoinen koti.

Mutta ehkä isoimpana tunteena mulla on itsekkyys. Biologinen lapsi tuntuu mulle hirveän itsekkäältä ratkaisulta. En siis tuomitse ketään täällä äippäpalstalla, vaan avaudun siitä, että painin sen kanssa että mustä tuntuu maailman itsekkäimmältä tehdä itsestäni niin korvaamaton tuolle uudelle elämälle, niinkun tekisin ratkaisun jolla luon itselleni merkityksellisyyden tunnetta.

 

[Nepeta Cataria]

Mulla ollut jotenkin todella vaikeaa ehkä koko raskautumisen helppous ja se että oliko tämä oikea ratkaisu. Siis tiedän järjellä että oli, mutta joku sisällä kylvää tuollaisia ajatuksia kokoajan.

Meidän suunnitelma oli aina adoptoida ja valmistauduttiin siihen monia vuosia välillä meinaten aloittaa prosessin, mutta jatkuvat elämänmuutoksen estivät sen. Vihdoin kun päästiin prosessissa melkein jo odotuslistalle ja se sitten keskeytyikin. En tiedä saako sanoa ääneen, mutta tuntui kun pitkälle kestänyt raskaus olisi mennyt kesken. Kukaan muu ei kuitenkaan näe sitä, ja tuntuu ettei kukaan ymmärrä miten haluttu adoptiolapsi voi oikeasti olla. Tuntuu ettei sitä tarvi surra, kun ei mitään vielä ollut.

Tähän elämäntilanteeseen emme sopineet adoptiovanhemmiksi, mutta biologisen vanhemmiksi kukaan ei kysy mitään, vain iloitsee.

Joku voisi ajatella että 9kk on pitkä aika valmistautua, mutta verrattuna siihen että olin 9 vuotta valmistautunut rakastamaan adoptiolasta. Vähintäänkin hämmentää että nyt tuleva lapsi onkin meidän omaa lihaa ja verta ja saan heittää melkein kaikki vuosien valmisteluni traumalapsen kasvatuksesta romukoppaan ja ottaa työkalupakkiin ihan eri välineet koska meidän lapsi ei joudukaan ensimmäisten elinvuosiensa aikana kokemaan toivottavasti yhtään hylkäystä, vaan perustana on hyvinkin rakastava ja tasapainoinen koti.

Mutta ehkä isoimpana tunteena mulla on itsekkyys. Biologinen lapsi tuntuu mulle hirveän itsekkäältä ratkaisulta. En siis tuomitse ketään täällä äippäpalstalla, vaan avaudun siitä, että painin sen kanssa että mustä tuntuu maailman itsekkäimmältä tehdä itsestäni niin korvaamaton tuolle uudelle elämälle, niinkun tekisin ratkaisun jolla luon itselleni merkityksellisyyden tunnetta.

Voihan olla että saatte myöhemmin mahdollisuuden adoptoida. Ja silloinhan sisarukset perheessä ovat rikkaus adoptiolapselle, tukevat häntä omalla tavallaan. Kuulostaahan tuo hurjalta, tukea mahdollisesti traumatisoitunutta lasta. Ehkäpä tässäkin on hyvä kun teillä on nyt mahdollisuus opetella lastenhoito biologisen lapsen kanssa, kyllä heissäkin riittää usein haastetta. Kokemus on aina hyväksi.