Tyllerömme synnytystarina alkoi tiistaina 4.10 klo. 06:04, kun heräsin märässä sängyssä. Ankkakävelyä vessaan, jossa hetken istuttuani vasta tajusin, että se on menoa nyt! Vaaputin miehen luo sanomaan, ettei hän varmaan mene töihin tänään. Soitin synnärille, että lähdenkö edes minnekään, kun ei missään tunnu, mutta kehoittivat lähtemään. Mies joutui kuitenkin lähtemään muutamaksi tunniksi töihin, eikä se haitannut yhtään, koska ei ollut minkäänlaisia tuntemuksia, että synnyttäis, lapsivettä vain lorisi tasaisesti. Veljeni vaimo lupautui lähtemään synnärille mun kanssa. Lähetin hermostuneen miehen töihin ja pakkailin itse kassia ja ruokkisin lemmikit. Synnärille saavuttiin noin klo. 07:40. Olin auki 1,5cm ja käyrillä ei näkynyt, kuin aivan minimaalisia supistuksia, mitä itse en tuntenut edes. Mies soitteli useamman kerran hermostuneena ja vakuutin, että mitään ei ole tapahtumassa. Hänellä oli kova kiire luokseni, vaikka sanoin, ettei ole mikään kiire. Mies saapui synnärille klo. 11:15. Mies alkoi melko pian turhautumaan, kun mitään ei tapahtunut. Kai hän oli odottanut hirveätä huhkimista, huutamista ja veren roiskuamista tai jotain. :D Käytiin kanttiinissa ja osastolla katsomassa telkkaria. Yllättävän hyvin se aika kului, vaikkei saanutkaan jännitykseltä edes nukuttua. En muista aikoja ja tapahtumia tarkkaan, mutta olin muutamaan kertaan käyrillä ja pari kertaa tutki olinko auennut, mut enhän mä tietenkään ollut.
Keskiviikkona 5.10 yöllä yhden aikaan alkoi supistukset. Käyrät näytti ihan mukavia supistuksia ja alkoi tuntumaan siltä, että lapsi saadaan sittenkin. :D Aika pian alkoi myös tuntua tosi epämukavalta ja mulle tuotiinkin sitten lämmin kaurapussi. Ei kyllä auttanu mulla mihinkään. Paras apu siinä vaiheessa oli, kun maattiin miehen kanssa kapealla potilassängyllä ja hän piti lujasti kiinni. Jossain vaiheessa keskiviikko aamun ja puolen päivän välillä sain kipupiikin pyllyyn. Mikä ei myöskään auttanut millään tavalla. Koko raskauden ajan olen pelännyt sitä, että joutuisin turvautumaan epiduraaliin. Pelko siksi, että kärsin selkärankafobiasta, enkä anna kenenkään koskea sinne. Tässä kohtaa mulle alettiin kuitenkin tarjota epiduraalia ja kieltäydyin. Olo alkoi olemaan melko tuskainen ja mulle ehdotettiin kuumaa kylpyä. Se auttoi jonkin verran ja kuka nyt ei tykkäisi lillua kuumassa vedessä? :) Lilluin siellä useamman tunnin, jonka aikana nousin kerran käyrille. Kylvystä, kun nousin ja olin käynyt suihkussa alkoi supistukset taas tuntumaan hirveiltä. Kätilöt tarjosivat epiduraalia, josta edelleen kieltäydyin. Epätoivoisena kokeilin ilokaasua, jota olin raskaana ollessani jo vastaan ja nyt vielä enemmän. Ei todellakaan sopinut mulle. Kipuihin ei auttanut millään lailla ja pää oli sekaisin, mikä aiheutti sinällään vaaratilanteita, koska supistuksen tullessa ponkaisin aina ylös sängyltä miestäni vasten. Ja kun nuppi oli sekaisin, niin mies sai tosissaan ottaa musta kiinni. Ja lopulta oksensin rajusti, kun oli niin pahaolo. Joten ei kiitos ilokaasulle! :/ Mulle laitettiin kohdunsuunpuudutus noin klo. 19:00, vaikka ei uskottukaan sen auttavan tässä vaiheessa. Voi luoja, mutta se sattui! Ja niin, kun arveltiin niin ei auttanut. Mies alkoi ylipuhumaan mua ottamaan epiduraalin, kun ei kestänyt enää katsella mun kitumista. Noin klo. 21:00 annoin luvan kutsua päivystävän anestesialääkärin paikalle laittamaan epiduraalin. Mies helpottui silminnähden päätöksestäni, itse olin tuskien ja kauhusta johtuen jäykkänä. Epiduraali laitettiin noin klo. 22:00, jolloin olin auki 4cm. Yhtä tuskaa sen laittaminen oli, mutta voi pojat, tuska helpotti heti! Epiduraali laittoi kropan tärisemään hurjasti, mikä kuulemma on yleistä. Epiduraalin jälkeen synnytys lähti etenemään vauhdilla ja..
..torstaina 6.10 klo. 00.25 on kirjattu alkaneeksi ponnistusvaihe. Ei tunnu yhtään siltä, että ponnistusvaihe olisi kestänyt 41 minuuttia. Mahtaako johtua siitä, että siinä ihan tosissaan teki töitä. Paineen tunne, mikä laittaa ponnistamaan on aika inhottava. Ei tee yhtään kipeää, mutta tuntuu vaan oudon inhottavalta. Ponnistaessa tuntui, että virtsarakko repeäisi, mutta muuten ei mun mielestä synnytys aiheuttanu mitään kamalaa kipua. Tyttö syntyi klo. 01:06. Istukka syntyi 14 minuuttia tytön jälkeen, enkä oikein kerennyt sitä edes tajuamaan. Eikä kyllä kätilökään, kun paineli vatsaani ja kääntyi neuvomaan mua ponnistuksessa. Samassa tunsin, kun jotai loiskahti ulos ja kysyin kätilöltä, että tuliko se jo ja hän sanoi, että ei. Kääntyi kuitenkin katsomaan ja totesi, että tulihan se. :D Sain tytön syliin ja komensin miehen kuvaamaan. Pienellä avustuksella tyttö alkoi ime tissiä. Kätilö tarkasti mut ja ilmoitti, ettei tikkejä tarvita. Olin tosi helpottunut, kun kuulin sen. :) Tytön syntymän aikoihin olin ollu hereillä 43 tuntia. Olin muuten suuttua kätilölle, kun päästiin huoneeseen vauvan kanssa noin klo. 03:00 ja kätilö alkoi ajamaan miestäni kotiin nukkumaan. Todella törkeää! Mies oli sentään onnistunut nukahtelemaan tiistai aamun jälkeen, mutta oli todella väsynyt. Sanoin, että hän nukkuu meidän kanssa aamuun ja lähtee sitten. Kerettiin nukkumaan ennen aamulabraa ehkä neljä tuntia. Mies lähti melko pian kotiin käymään. Päästiin vauvan kanssa osastolle klo. 11:00.
Seuraavana päivänä eli perjantaina 7.10 vauva kellastui ja joutui valohoitoon. Keltaisuus oli sitkeä ja päästiin kotiin vasta tiistaina 11.10 illalla. Torstaina 13.10 oli bilirubiinin kontrolli ja arvo oli noussut taas, joten tytsy joutui jäämään lastenosastolle valohoitoon. Arvo lähti nopeasti laskuun ja perjantaina 14.10 vauva pääsi kotiin. Sunnuntaina 16.10 oli vielä kontrolli, mutta onneksi arvo oli laskussa ilman valohoitoa.
Näin alkoi meillä esikoisen elämä. Synnytyksestä ei jäänyt mitään kammoa. Suurimmilta tuskiltakin olisi välttynyt, kun olisi uskaltanut ottaa epiduraalin heti, kun sitä tarjottiin. Olisi synnytyskin edennyt nopeammin. Mutta ensi kerralla tietää sitten paremmin. :)
Ai niin, nostan hattua kyllä niille miehille, jotka ovat mukana synnytyksessa ja tukevat tulevaa äitiä kipujen keskellä. Ei tarvitse tehdä mitään, kunhan on siinä ja toinen tietää, ettei ole yksin. <3 Rakastuin mieheenikin uudelleen, kun myöhemmin tajusin, kuinka paljon hän oli ollut apuna ja kuinka raskasta se varmasti hänellekin oli. Joka miehestä ei varmasti ole tukemaan, kun on tosi kyseessä. Ei varmasti ole helppoa katsoa vierestä, kun toinen kituu. Ei siinä mies pysty mitään tekemään, koska mielestäni joku hierontakin on aivan turhaa lässytystä, ei auttanut yhtään. Mutta siis hatunnosto kaikille miehille, jotka ovat rakastaan olleet tukemassa! :)