Synnytys
- Ketjun aloittaja Zoe
- Aloituspäivämäärä
Ja sitten ite aiheeseen.. :)
Ensimmäinen synnytys mulla oli ihan hyvä kokemus. Kaikki sujui hyvin alusta loppuun ja synnytys oli täysin normaali ensisynnytykseksi. Etukäteen pelkäsin lähinnä sitä, että vauvalle tapahtuisi jotain synnytyksen aikana, mutta pelko oli turha, sillä vauva voi loistavasti koko synnytyksen ajan ja apgarpisteet olivatkin 10/10. Synnytyksen jälkeen totesinkin, ettei kokemus ollut läheskään niin kamala kuin etukäteen kuvittelin, ja että voisin kyllä mennä uudestaan synnyttämään milloin vain.
Mutta nyt, kun toinen synnytys on oikeasti edessä, muutama asia on alkanut vähän kaihertaa mielessä. Lähinnä ponnistusvaiheeseen liittyen. Esikoinen oli laskeutunut synnytyskanavaan pää hieman väärässä asennossa, ja siitä johtuen ponnistusvaihe hieman pitkittyi. Tai kesto kyllä oli ihan normaali ensisynnyttäjälle (36min), mutta jos pää olisi ollut oikeassa asennossa, poika olisi luultavasti tullut maailmaan aika nopeasti, sillä pää oli todella todella matalalla jo avautumisvaiheessa. Lähinnä on mielessä on alkanut kummitella se toivoton tunne, että ikinä en saa tätä lasta puskettua ulos.. Ja toisaalta taas pelottaa, että jos seuraavassa synnytyksessä lapsi onkin tulossa oikeassa asennossa, niin tuleeko se sitten syöksyllä - en mä sitäkään haluais. Kaikkinensa synnytys mietityttää kyllä nyt ensimmäistä kertaa enemmän, kun tietää mitä odottaa. Toivottavasti kaikki menee yhtä hyvin kuin ensimmäiselläkin kerralla!
Ensimmäinen synnytys mulla oli ihan hyvä kokemus. Kaikki sujui hyvin alusta loppuun ja synnytys oli täysin normaali ensisynnytykseksi. Etukäteen pelkäsin lähinnä sitä, että vauvalle tapahtuisi jotain synnytyksen aikana, mutta pelko oli turha, sillä vauva voi loistavasti koko synnytyksen ajan ja apgarpisteet olivatkin 10/10. Synnytyksen jälkeen totesinkin, ettei kokemus ollut läheskään niin kamala kuin etukäteen kuvittelin, ja että voisin kyllä mennä uudestaan synnyttämään milloin vain.
Mutta nyt, kun toinen synnytys on oikeasti edessä, muutama asia on alkanut vähän kaihertaa mielessä. Lähinnä ponnistusvaiheeseen liittyen. Esikoinen oli laskeutunut synnytyskanavaan pää hieman väärässä asennossa, ja siitä johtuen ponnistusvaihe hieman pitkittyi. Tai kesto kyllä oli ihan normaali ensisynnyttäjälle (36min), mutta jos pää olisi ollut oikeassa asennossa, poika olisi luultavasti tullut maailmaan aika nopeasti, sillä pää oli todella todella matalalla jo avautumisvaiheessa. Lähinnä on mielessä on alkanut kummitella se toivoton tunne, että ikinä en saa tätä lasta puskettua ulos.. Ja toisaalta taas pelottaa, että jos seuraavassa synnytyksessä lapsi onkin tulossa oikeassa asennossa, niin tuleeko se sitten syöksyllä - en mä sitäkään haluais. Kaikkinensa synnytys mietityttää kyllä nyt ensimmäistä kertaa enemmän, kun tietää mitä odottaa. Toivottavasti kaikki menee yhtä hyvin kuin ensimmäiselläkin kerralla!
inna90
Vauhtiin päässyt keskustelija
Mua mietityttää synnytys aika paljonkin. Mä luotan (ehkä liikaakin) sairaalan henkilökuntaan enkä sinänsä pelkää että mulle tai vauvalle sattuisi jotain. Mutta kuulostaa varmaan itsekkäältä mutta pelkään sitä kipua ihan tajuttomasti. Mä en oo ikinä joutunu kokea mitään kamalaa kipua, kamalin taitaa olla kun häntäluunsa on kaatunut joskus talviliukkailla. Eli ei mitään käryä kuinka kivuliasta touhua on odotettavissa, vaikka tiedän että se sattuu ja paljon. Mulla on muutenkin aika matala kipukynnys ja sen takia tuo kipu siinä pelottaakin eniten..
Asteria
Piirimestaruustason postaaja
Ihan hyvillä mielin olen lähdössä toiseen synnytykseen. Eka kesti 4 h 49 min ekasta supistuksesta laskien, eli aika nopeasti meni. Tuosta 49 min oli ponnistusvaihetta joka ilmeisesti vähän pitkittyi kun en uskaltanut kunnolla ponnistaa kun pelkäsin repeämistä. Tuntui nimittäin siltä ja lopulta sitten keskikokoinen episiotomia jouduttiin tekemään. Siinä vaiheessa kun sakset otettiin käyttöön ei se kipu kyllä ollut enää mitään verrattuna supistuksiin. Ja kyllähän sitä kohtaa ilmeisesti puudutettiin ensin. En kyllä muista... Tikit paranivat nopsaan ja mitään suurempaa jälkeä ei tuosta jäänyt.
Sairaalaan mennessä olin 5 cm auki ja pääsin suoraan saliin. Kun menin ovesta sisään sanoin että en pidä neuloista eli yritän mennä ilman epiduraalia jos vain onnistuu. Vartti siitä niin en enää kestänyt ja pyysin piikkiä. Sitä odotellessa sain ilokaasua joka ei juuri auttanut. Maski ahdisti, mutta imin sitä silti kun sattui niin penteleesti. Liikkuminen auttoi vähän, mutta sitten kun epiduraalin takia olin letkuissa kiinni, niin se vaikeutti liikkumista. Epiduraali ei vienyt tuntoa eikä liikuntakykyä (niin kuin telkkarissa usein on), pahimman terän selän kivulta ehkä. Vaikea sanoa kun ei ole luomuna synnyttänyt. Sain ponnistusvaiheessa mennä jakkaralle. Se vaan ei tuonut tulosta ja sydänäänet heikkenivät sen verran että käskettiin takaisin sängylle. Missään vaiheessa ei kuitenkaan tullut tunnetta että olisi mitään suuresti hätänä. Meillä soi rauhallinen musiikki ja kätilö oli tosi mukava nuori nainen.
Hyvä juttu tuossa synnytyskivussa on se, että sitä ei enää ajatellut eikä edes muista kovin selvästi sitten kun se on ohi. Naisen aivot kai jotenkin on suunniteltu muistamaan synnytys mahtavana tapahtumana huolimatta siitä kuinka rankkaa se on. (Ellei sitten oikeasti jotain mene vikaan ja joudu esim. hätäsektioon.)
Eniten mua pelottaa nyt tokalla kerralla, että mitä jos tällä kertaa ei selvitäkään urakasta yhtä nopsaan. Ja vähän myös se, että mitä jos menee vielä nopeammin. Että ehtiikö ajoissa sairaalaan? Pientä toivetta elättelen siitä, että josko sitä tällä kertaa kestäisi ilman epiduraalia, että menisikö tuo ponnistusvaihe paremmin ilman sitä.
Sairaalaan mennessä olin 5 cm auki ja pääsin suoraan saliin. Kun menin ovesta sisään sanoin että en pidä neuloista eli yritän mennä ilman epiduraalia jos vain onnistuu. Vartti siitä niin en enää kestänyt ja pyysin piikkiä. Sitä odotellessa sain ilokaasua joka ei juuri auttanut. Maski ahdisti, mutta imin sitä silti kun sattui niin penteleesti. Liikkuminen auttoi vähän, mutta sitten kun epiduraalin takia olin letkuissa kiinni, niin se vaikeutti liikkumista. Epiduraali ei vienyt tuntoa eikä liikuntakykyä (niin kuin telkkarissa usein on), pahimman terän selän kivulta ehkä. Vaikea sanoa kun ei ole luomuna synnyttänyt. Sain ponnistusvaiheessa mennä jakkaralle. Se vaan ei tuonut tulosta ja sydänäänet heikkenivät sen verran että käskettiin takaisin sängylle. Missään vaiheessa ei kuitenkaan tullut tunnetta että olisi mitään suuresti hätänä. Meillä soi rauhallinen musiikki ja kätilö oli tosi mukava nuori nainen.
Hyvä juttu tuossa synnytyskivussa on se, että sitä ei enää ajatellut eikä edes muista kovin selvästi sitten kun se on ohi. Naisen aivot kai jotenkin on suunniteltu muistamaan synnytys mahtavana tapahtumana huolimatta siitä kuinka rankkaa se on. (Ellei sitten oikeasti jotain mene vikaan ja joudu esim. hätäsektioon.)
Eniten mua pelottaa nyt tokalla kerralla, että mitä jos tällä kertaa ei selvitäkään urakasta yhtä nopsaan. Ja vähän myös se, että mitä jos menee vielä nopeammin. Että ehtiikö ajoissa sairaalaan? Pientä toivetta elättelen siitä, että josko sitä tällä kertaa kestäisi ilman epiduraalia, että menisikö tuo ponnistusvaihe paremmin ilman sitä.
JeRoSe
Näppärä viestien naputtelija
Mulla ei oo synnytys oikeastaan ollu vielä mielessä, ainoastaan se, että tääkin varmaan käynnistetään viikkoa, kahta laskettua aikaa aiemmin, koska mulla on kaks rd-diagnoosia takana. Käynnistetty synnytys on usein vaan luonnollisesti lähtenyttä nopeampi sekä kivuliaampi tai supparit tulee melkosella voimalla ja ne jyrää alle.
Mulla 4 synnytystä takana ja jokainen on ollut erilainen - hyviä kokemuksia kaikki, paitsi ensimmäinen vuonna -96, joka oli pitkäkestoinen sekä melkosen tuskallinen ja siitä jäi sitten synntyspelko, johon sai avun pelkopolilla (suosittelen ihan jokaiselle käyntiä siellä, jos vähänkään synnytys pelottaaa). Kolme seuraavaa synnytystä on olleet suht nopeita, viimeksi kaikkinensa kesti apaut 5 tuntia alusta loppuun ja niissä olen pyytänyt jokaiselta spinaalin = taivas, tosin kamala kutina iholla kesti aina ite synnytykseen asti. En ala erikseen kertomaan jokaista synnytystäni, mutta pari on käynnistetty, yks alko vesien tihkumisella/kalvojen puhkasulla ja yks lähti aivan itekseen käyntiin ja synnärillä mennessä olin jo 6 senttiä auki ja oli kaikista ihanin/helpoin synnytys, mitä mulla on ollut.
Suosittelen oman kokemukseni perusteella olemaan hirveesti suunnittelematta omaa synnytystä, koska tilanteet voi vaihdella hetkessä. Olkaa ja eläkää hetkessä, aina supistus kerrallaan, pyytäkää kivunlievitystä, jos se vain on mahollista ja kyllä jokainen luovii läpi synnytyksen hyvin
Mulla 4 synnytystä takana ja jokainen on ollut erilainen - hyviä kokemuksia kaikki, paitsi ensimmäinen vuonna -96, joka oli pitkäkestoinen sekä melkosen tuskallinen ja siitä jäi sitten synntyspelko, johon sai avun pelkopolilla (suosittelen ihan jokaiselle käyntiä siellä, jos vähänkään synnytys pelottaaa). Kolme seuraavaa synnytystä on olleet suht nopeita, viimeksi kaikkinensa kesti apaut 5 tuntia alusta loppuun ja niissä olen pyytänyt jokaiselta spinaalin = taivas, tosin kamala kutina iholla kesti aina ite synnytykseen asti. En ala erikseen kertomaan jokaista synnytystäni, mutta pari on käynnistetty, yks alko vesien tihkumisella/kalvojen puhkasulla ja yks lähti aivan itekseen käyntiin ja synnärillä mennessä olin jo 6 senttiä auki ja oli kaikista ihanin/helpoin synnytys, mitä mulla on ollut.
Suosittelen oman kokemukseni perusteella olemaan hirveesti suunnittelematta omaa synnytystä, koska tilanteet voi vaihdella hetkessä. Olkaa ja eläkää hetkessä, aina supistus kerrallaan, pyytäkää kivunlievitystä, jos se vain on mahollista ja kyllä jokainen luovii läpi synnytyksen hyvin
hann
Satasella mukana keskusteluissa
Mua on alkanu synnytys mietityttää ihan urakalla. Eka kun vasta on niin en osaa pelätä kipua vielä. Mutta pelottaa se, että jos joutuukin sektiolla synnyttämään. Mua ei oo ikinä leikattu ja ajatus ällöttää. Lisäksi ajatus arvesta masussa ei houkuta...
Mies on tulossa mukaan synnytykseen. Mites muilla? Sekin hiukkasen jännittää että miten mies pärjää :D Olisko kokeneemmilla vinkkejä kuinka miestä voi valmistaa? Synnytysvalmennus meillä on tulossa, siellä ilmeisesti jonkun sortin video on luvassa.
Sitten kivunlievitys. Oon vähän kahen vaiheilla sen suhteen. Varmaan pitää mennä tilanteen mukaan. Oon kuullu epiduraalista vähä kahenlaisia kokemuksia - toiset sanoo että auttaa tosi hyvin ja toiset että ei kannata ottaa kun auttaa niin vähän ja hidastaa synnytystä.
Mies on tulossa mukaan synnytykseen. Mites muilla? Sekin hiukkasen jännittää että miten mies pärjää :D Olisko kokeneemmilla vinkkejä kuinka miestä voi valmistaa? Synnytysvalmennus meillä on tulossa, siellä ilmeisesti jonkun sortin video on luvassa.
Sitten kivunlievitys. Oon vähän kahen vaiheilla sen suhteen. Varmaan pitää mennä tilanteen mukaan. Oon kuullu epiduraalista vähä kahenlaisia kokemuksia - toiset sanoo että auttaa tosi hyvin ja toiset että ei kannata ottaa kun auttaa niin vähän ja hidastaa synnytystä.
geisha -77
Jostain jotain jo tietävä
Hei!
Jonkinverran on alkanut mielessä pyörimään tosiaan tuo synnytys ;) en niin kauheasti sitä vielä pelkää. Mulla on semmonen fiilis, että yritän mennä avoimin mielin ja tehdä parhaani. Ja luotan kyllä henkilökuntaan ja siihen että tarvittaessa on paikalla myös anestesialääkärit ym. jos jotain sattuu. Ja jonkinmoista kivunlievitystäkin varmaan haluan, esim epiduraalin. Luotan ehkä liikaakin siihen, että synnytykset olis yhtä "helppoja" kuin mun äidillä. '
Eniten ehkä tässävaiheessa jänskään sitä, että osaanko oikeassa vaiheessa lähteä sairaalaan. Onneksi asutaan 1.5 kilometrin päässä sairaalasta, heh.
Viimeviikolla juttelin yhden sukulaisnaisen kanssa, joka kertoi omasta positiivisesta kokemuksestaan ja hän sanoi, että tärkeimmäksi hän koki sen, että pystyi olemaan rentoutuneena. Mutta helpommin tietty sanottu kuin tehty ;) Mutta yleensä kun kuulee vaan kerrottavan niitä kaikista kauheimpia tarinoita.
Mies on tulossa mukaan ja hänelle olen sanonut, ettei tarvitse olla mikään ritari siellä. Yhtälailla hän saattaa jännittää etukäteen myös. Jos tekee pahaa tms. voi aivan hyvin käydä välillä haukkaamassa happea etc. Luulen että miehen on hyvä tietää, etten minä aseta suuria ennakko odotuksia hänelle. Tärkeintä on että synnytykseen mennään yhdessä. Molemmille kokemus esim meillä on ensimmäinen, eikä tiedetä etukäteen miten siihen reagoi ja mitä tulee tapahtumaan.
Meillä oli ekka synnytysvalmennus maanantaina. Siellä katsottiin video. Se ol ihan hyvä kokemus. Mutta piti alkaa herkistelemään kun siinä näytettiin parin vauvelin ensimmäiset henkäykset ja itkut ;)
Mutta voi olla että tässä tulee käytyä erilaisia tunnetiloja läpi ennen H-hetkeä.
Tsemppiä kaikille!
Jonkinverran on alkanut mielessä pyörimään tosiaan tuo synnytys ;) en niin kauheasti sitä vielä pelkää. Mulla on semmonen fiilis, että yritän mennä avoimin mielin ja tehdä parhaani. Ja luotan kyllä henkilökuntaan ja siihen että tarvittaessa on paikalla myös anestesialääkärit ym. jos jotain sattuu. Ja jonkinmoista kivunlievitystäkin varmaan haluan, esim epiduraalin. Luotan ehkä liikaakin siihen, että synnytykset olis yhtä "helppoja" kuin mun äidillä. '
Eniten ehkä tässävaiheessa jänskään sitä, että osaanko oikeassa vaiheessa lähteä sairaalaan. Onneksi asutaan 1.5 kilometrin päässä sairaalasta, heh.
Viimeviikolla juttelin yhden sukulaisnaisen kanssa, joka kertoi omasta positiivisesta kokemuksestaan ja hän sanoi, että tärkeimmäksi hän koki sen, että pystyi olemaan rentoutuneena. Mutta helpommin tietty sanottu kuin tehty ;) Mutta yleensä kun kuulee vaan kerrottavan niitä kaikista kauheimpia tarinoita.
Mies on tulossa mukaan ja hänelle olen sanonut, ettei tarvitse olla mikään ritari siellä. Yhtälailla hän saattaa jännittää etukäteen myös. Jos tekee pahaa tms. voi aivan hyvin käydä välillä haukkaamassa happea etc. Luulen että miehen on hyvä tietää, etten minä aseta suuria ennakko odotuksia hänelle. Tärkeintä on että synnytykseen mennään yhdessä. Molemmille kokemus esim meillä on ensimmäinen, eikä tiedetä etukäteen miten siihen reagoi ja mitä tulee tapahtumaan.
Meillä oli ekka synnytysvalmennus maanantaina. Siellä katsottiin video. Se ol ihan hyvä kokemus. Mutta piti alkaa herkistelemään kun siinä näytettiin parin vauvelin ensimmäiset henkäykset ja itkut ;)
Mutta voi olla että tässä tulee käytyä erilaisia tunnetiloja läpi ennen H-hetkeä.
Tsemppiä kaikille!
Melancolique
Jostain jotain jo tietävä
Onhan se mietityttänyt jo pitkään, joskin nyt se alkaa ihan tosissaan pyöriä mielessä koko ajan. Minullekin tämä on ensimmäinen lapsi, joten uutta ja tuntematonta odotan luonnollisesti innostuksen ja pelonsekaisin tuntein. Olen koittanut hankkia tietoa itsenäisesti, lukea mahdollisimman paljon sekä jo synnyttäneiden kokemuksia että ihan faktoja synnytyksestä, mutta se konkreettinen valmennus puuttuu.
Mieheni tulee mukaan synnytykseen, mikä onkin ainoa minua tällä hetkellä lohduttava asia. :D Mikään muu ei tunnu varmalta. En osaa tehdä kivunlievitykseen liittyviä päätöksiä, koska periaatteessa haluaisin synnyttää täysin luonnollisesti ilman mitään lääkkeitä, tuntea koko sen prosessin ja sitten sen helpotuksen ja mahdollisen ylpeyden, kun 'pahin' on takana. MUTTA. Se kipu, jota tuskin osaan kuvitellakaan, pelottaa minua niin hemmetin paljon, etten tiedä miten tässä nyt pitäisi ajatella.
Kaiken lisäksi minua pelottaa jostain syystä, etten kuitenkaan älyä synnytyksen käynnistyessä lähteä tarpeeksi ajoissa sairaalaan tai edes tajua koko synnytyksen käynnistyneen! En kyllä tiedä onko mahdollista olla huomaamatta synnytyksen käynnistymistä, mutta noh... kaikki tuntuu olevan niin auki, uutta ja epävarmaa.
Kaikista eniten minua ärsyttää se, miten ainakin täälläpäin parien toivotaan tulevan synnytysvalmennukseen vasta rv 32 jälkeen, enkä tiedä onko niitä valmennuskertoja sitten enempää kuin se yksi. Perhevalmennusta on ollut jo tammikuun lopusta asti, mutta niilläkin kerroilla on käsitelty niin itsestäänselviä ja ympäripyöreitä asioita, että ne olivat näin nuorelle ensisynnyttäjällekin jo ennestään tuttuja. Olisin jo pitkään halunnut käydä synnytysvalmennuksen läpi, vielä hieman yli pari viikkoa pitäisi odottaa...Miksei siis synnytysvalmennustakin voisi tarjota edes vähän aiemmin?!
Huh tulipas avautuminen. :'D
Mieheni tulee mukaan synnytykseen, mikä onkin ainoa minua tällä hetkellä lohduttava asia. :D Mikään muu ei tunnu varmalta. En osaa tehdä kivunlievitykseen liittyviä päätöksiä, koska periaatteessa haluaisin synnyttää täysin luonnollisesti ilman mitään lääkkeitä, tuntea koko sen prosessin ja sitten sen helpotuksen ja mahdollisen ylpeyden, kun 'pahin' on takana. MUTTA. Se kipu, jota tuskin osaan kuvitellakaan, pelottaa minua niin hemmetin paljon, etten tiedä miten tässä nyt pitäisi ajatella.
Kaiken lisäksi minua pelottaa jostain syystä, etten kuitenkaan älyä synnytyksen käynnistyessä lähteä tarpeeksi ajoissa sairaalaan tai edes tajua koko synnytyksen käynnistyneen! En kyllä tiedä onko mahdollista olla huomaamatta synnytyksen käynnistymistä, mutta noh... kaikki tuntuu olevan niin auki, uutta ja epävarmaa.
Kaikista eniten minua ärsyttää se, miten ainakin täälläpäin parien toivotaan tulevan synnytysvalmennukseen vasta rv 32 jälkeen, enkä tiedä onko niitä valmennuskertoja sitten enempää kuin se yksi. Perhevalmennusta on ollut jo tammikuun lopusta asti, mutta niilläkin kerroilla on käsitelty niin itsestäänselviä ja ympäripyöreitä asioita, että ne olivat näin nuorelle ensisynnyttäjällekin jo ennestään tuttuja. Olisin jo pitkään halunnut käydä synnytysvalmennuksen läpi, vielä hieman yli pari viikkoa pitäisi odottaa...Miksei siis synnytysvalmennustakin voisi tarjota edes vähän aiemmin?!
Huh tulipas avautuminen. :'D