Ristiriitaista vauvakuumeilua

Q

Quara

Puuhakas puhuja
Eilen etusivulla olleen viestin perusteella uskaltauduin ottamaan esille tällaisen aiheen. Minä haluan lapsia, mutta itsekkäästi harmittelen myös sitä, että ratsastaminen loppuu pian raskaaksitulon jälkeen.
 
Toisaalta tuntuu, ettei koskaan ole oikea aika saada lasta, välillä haluan lasta ihan valtavasti. Välillä toivon tulevani raskaaksi, välillä taas ajattelen, että voi kun ei tärppäisikään. En ole mitenkään ihastunut muiden lapsiin, tunnen vain, että oma biologinen kello tikittää, mutta sekin hyvin epäsäännöllisesti.
 
Olen kolmekymppinen, naimisissa ja onnellinen. Tuntuu joskus, että vauvaa pitäisi jotenkin haluta jo valmiiksi vatsaa silitellen 24/7 ovulaatiota ajatellen. Kaikki ympärilläni olevat ihmiset ovat enemmän tai vähemmän tällaisia vauvakuumeilijoita.
 
Ajattelen mielestäni ihan realistisesti, että lapsi tulee rajoittamaan elämäämme. Silti haluan lasta. Ja samasta syystä en halua.
 
Toivoisin, että tämä ymmärrettäisiin keskusteluavauksena eikä kukaan ottaisi tähään osaa ratkaisukeskeisesti tyyliin: "älä sitten hanki lasta" tai "sitten kun olet raskaana tajuat miten ihanaa se on" tai "pitäisikö harkita vielä".
 
 
Hei,

Sinun ajatukset ja tuntemukset ovat varmasti ihan yleisiä. Minä haluan lasta niin kovasti, että välissä seinät meinaa kaatua päälle. Toisena päivänä taas ajattelen et hei, miksi lasta haluan kun kaikki on nyt jo niin kivasti ja on vapaus tehdä mitä haluaa. Kuitenkin elämästä ja sydämestä puuttuu jotain kun lasta en ole saanut. Lapsen syntyessä luovutaan paljosta, mutta se mitä saat tilalle, korvaa kyllä menetetyn moninkertaisesti!

Eve
 
Joo en nyt yleisestikään epäile, että en lasta rakastaisi sitten joskus, jos sellaisen saan. Enkä usko, että kadun sitä tai että koen sitten menettäneeni jotain, kun lapsi on maailmassa. Tiedän, että elämä muuttuu ja ajatukset muuttuu.

En ilmeisesti osaa oikein selittää tätä. Lähinnä mietiskelen nyt, että onko täällä sivustolla muita sellaisia, jotka toivovat lasta melko ristiriitaisin tuntein. Sitten jos olen raskaana, ajattelen varmaan ihan samalla tavalla kuin moni lapsen myöhemmin saanut, mutta nyt on tilanne vähän eri...[:)]
 
En ole ihan samassa tilanteessa kuin sinä Quara, koska tiedän haluavani lasta enemmän kuin mitään muuta. Tuttavapiirissä on monta, jotka ovat miettineet ihan samanlaisia kuin sinä ja se lienee täysin normaalia. Pääasia, että toimii niin kuin itse tuntee. Jos nyt on aika yrittää lasta, siitä vaan yrittämään, mutta jos vielä mietityttää, voitte ihan hyvin odotella vähän. 
 
Yksi ystäväni yritti miehensä kanssa 1½ vuotta raskaaksi tuloa lähinnä miehen toiveesta. Ystävänikin kuvitteli haluavansa lapsen, mutta huomasi sitten olevansa joka kuukausi onnellinen kuukautisista ja helpottunut, kun ei ollut raskaana. Sopivat sitten, että ystäväni alkaa taas syödä pillereitä. Tämä vaan esimerkiksi siitä, että empiminen on tavallista ja tärkeintä on tehdä niin kuin itsestä tuntuu. Ympäristön paineista ei kannata välittää!
 
Niin, minä vain luulen, että haluan lasta ihan yhtä kovin kuin haluan ratsastaa. Eli paljon. Ja ristiriita syntyy siitä, että jos on toinen, ei voi saada toista.

Olen jossain kummassa kolmenkympin "tahdon kaikkea"- fiiliksessä... Sori.[:@]
 
Heippa Quara,

Mä ymmärrän tosi hyvin ton ratsastusjutun. Mulla ei ole omaa hevosta, mutta normaalisti ratsastan säännöllisesti useamman kerran viikossa. Keväällä tulin sitten raskaaksi ja gynekologin ohjeiden mukaan lopetin ratsastuksen melko varhaisessa vaiheessa, joskus viikon 7 tienoilla. No, raskaus meni kesken. Aloitin uudestaan ratsastuksen ja nyt olen taas raskaana. Tällä kertaa päätin jatkaa ainakin viikolle 12-14 jolloin keskenmenon riski pienenee. Vakiohevoseni kuitenkin myytiin, joten tavallaan on luonnollista että nyt lopettaisin (olen viikolla 11), mutta toisaalta minulle tarjottiin muita hevosia ratsastettavaksi. Ehkä en nyt kuitenkaan aloita mitään uutta, koska jossain vaiheessa se on kuitenkin pakko lopettaa. Tosin olen nähnyt ihmisiä ratsastavan ihan viimeisilläänkin. Itselläni nuo hevoset eivät ole olleet niitä rauhallisimpia, joten suosiolla olen päättänyt etten kovin pitkään enää nouse selkään.
Suunnitelmissa on sitten synnytyksen jälkeen aloittaa uudestaan heti kun mahdollista. Tosin taitaa jäädä yhteen, korkeintaan kahteen kertaan viikossa. Tai no, riippuu varmaan sitten siitä miten saa hoitajaa. Mutta kun tallilla ajomatkoineen vierähtää aina useampi tunti, niin voi olla hankala järjestää.

Mua kyllä harmittaa ihan kauheasti, että joutuu tinkimään harrastuksista. Muutkin mun suosikkilajit on sellaisia ettei niitä voi mahan kanssa tehdä. No, laskettelua ehkä jonkin aikaa, mutta siinä vaiheessa kun kausi alkaa niin taitaa mun maha olla jo siihenkin liian suuri. Ja lainelautailu taitaa olla se ainoa laji mitä en aio tehdä edes ihan alkuraskaudessa..

Ja kyllä tosissaan harmittaa sekin että kunto tippuu (jo nyt) ja ettei sitten lapsen syntymän jälkeen enää mitenkään pysty tekemään niin paljon kun haluaisi. Mutta olen jo yli 30, ja olen saanut tähän asti tehdä mitä itse haluan. Toisaalta tuntui että ehkä elämästä jotain puuttuukin ja se olisi juuri se lapsi. Että senkin saisi kokea. Ja pakko se kai on sitten tyytyä siihen että pitää tinkiä jostain, tilalle taitaa kuitenkin tulla uusia todella hienoja tunteita.

Ja saahan sitä sitten kaikkea tehdä lapsen syntymän jälkeen, pienemmässä mittakaavassa ja tarkemmin suunniteltuna vain.
 
Sitä ei vaan malttaisi lopettaa. Vaikka kyllä tänäänkin kun vesisateessa ratsastin, niin mietin onko tämä ihan järki-ihmisen hommaa. [:D] Sen sijaan eilen reviteltiin maastossa ihan antaumuksella. Ajattelin, että eihän sitä tiedä jos viimeisiä villejä maastolaukkoja viedään...
 
Minua on jo toista viikkoa nipistelellyt vatsasta kauheasti. Paitsi silloin, kun olen hevosen selässä. Ratsastus on yleensäkin ehkä parasta mahdollista lääkettä kuukautiskipuihin. Ehkäpä ne menkatkin alkaa ensi viikolla ja minulla on taas jatkoaikaa ratsastaa...
 
Hevonen ja lapsi on vaikea yhdistää. Aina tarvitsee toiselle hoitajan. No, ehkä asiat järjestyy.
 
 
ALKUPERÄINEN: Silmu

Heippa Quara,

Mä ymmärrän tosi hyvin ton ratsastusjutun. Mulla ei ole omaa hevosta, mutta normaalisti ratsastan säännöllisesti useamman kerran viikossa. Keväällä tulin sitten raskaaksi ja gynekologin ohjeiden mukaan lopetin ratsastuksen melko varhaisessa vaiheessa, joskus viikon 7 tienoilla. No, raskaus meni kesken. Aloitin uudestaan ratsastuksen ja nyt olen taas raskaana. Tällä kertaa päätin jatkaa ainakin viikolle 12-14 jolloin keskenmenon riski pienenee. Vakiohevoseni kuitenkin myytiin, joten tavallaan on luonnollista että nyt lopettaisin (olen viikolla 11), mutta toisaalta minulle tarjottiin muita hevosia ratsastettavaksi. Ehkä en nyt kuitenkaan aloita mitään uutta, koska jossain vaiheessa se on kuitenkin pakko lopettaa. Tosin olen nähnyt ihmisiä ratsastavan ihan viimeisilläänkin. Itselläni nuo hevoset eivät ole olleet niitä rauhallisimpia, joten suosiolla olen päättänyt etten kovin pitkään enää nouse selkään.
Suunnitelmissa on sitten synnytyksen jälkeen aloittaa uudestaan heti kun mahdollista. Tosin taitaa jäädä yhteen, korkeintaan kahteen kertaan viikossa. Tai no, riippuu varmaan sitten siitä miten saa hoitajaa. Mutta kun tallilla ajomatkoineen vierähtää aina useampi tunti, niin voi olla hankala järjestää.

Mua kyllä harmittaa ihan kauheasti, että joutuu tinkimään harrastuksista. Muutkin mun suosikkilajit on sellaisia ettei niitä voi mahan kanssa tehdä. No, laskettelua ehkä jonkin aikaa, mutta siinä vaiheessa kun kausi alkaa niin taitaa mun maha olla jo siihenkin liian suuri. Ja lainelautailu taitaa olla se ainoa laji mitä en aio tehdä edes ihan alkuraskaudessa..

Ja kyllä tosissaan harmittaa sekin että kunto tippuu (jo nyt) ja ettei sitten lapsen syntymän jälkeen enää mitenkään pysty tekemään niin paljon kun haluaisi. Mutta olen jo yli 30, ja olen saanut tähän asti tehdä mitä itse haluan. Toisaalta tuntui että ehkä elämästä jotain puuttuukin ja se olisi juuri se lapsi. Että senkin saisi kokea. Ja pakko se kai on sitten tyytyä siihen että pitää tinkiä jostain, tilalle taitaa kuitenkin tulla uusia todella hienoja tunteita.

Ja saahan sitä sitten kaikkea tehdä lapsen syntymän jälkeen, pienemmässä mittakaavassa ja tarkemmin suunniteltuna vain.
 
Joo, no ei sitä varmaan tarvitse ihan heti lopettaa kun tärppää. Ja itse kyllä laukkailin rauhallisesti maastossa plussaamisen jälkeenkin..  Tosin täytyy sanoa, että jossain vaiheessa aloin katselemaan tarkemmin pohjaa enkä märällä nurmikolla esim. ravannut enää.
Jossain on varoteltu, että ihan alkuvaiheessa alkio olisi niin huonosti kiinnittynyt, ettei muka saisi kauheasti juosta saati ratsastaa! Mutta mä en kyllä noihin juttuihin oikein usko. Ellei nyt sitten ole ihan aloittelija ja ryskytä menemään ekoja kertoja harjotusravia??! 

Päinvastoin. Kuten sanoit, niin mullakin tuntuu kaikki alavatsakivut hellittävän kun ratsastaa. Eikä nyt raskaudenkaan aikana tullut mitään. Oikeastaan kaikki oireet vaan hävis aina kun olin tallilla. Ei siellä jotenkin ehdi olla väsynyt tai huonovointinen ja lantiokin tuntuu vaan rentoutuvan ratsastaessa.

Kävin jonkinaikaa pikku tallilla, missä yhdellä ratsastajalla oli kaksi ehkä n. 2-3 vuotiasta lasta usein mukana tallilla. Joko ne nukkui autossa tai leikki maneesissa tai kentän laidalla. Välillä ne pääsi suomenhevosen kyytiin talutusratsastukseen. Siellä ei ollut päivisin paljon muita ratsastajia ja lapset oli ilmeisen tottuneet eikä karkaillut mihinkään tms.
 
Ei kun oikeasti kiitoksia teille kaikille kommenteista. Ei tämä ehkä ole niin vaikeaa, kuin millaiseksi sen itselleni teen... Olen jauhanut tätä miehelleni jo jonkun aikaa, joten tuntui ihan hyvältä jakaa tämä muuallakin. [:D]



ALKUPERÄINEN: Amppu

Quara, en tarkoitannut kommentillani jauhaa, että kyllä sä vauvaan rakastut, vaan tarkoitin, että oma epävarmuuteni katosi samantien osittain positiivisten tuntemusten avulla, vaikka vielä plussan nähdessä mietin : Aika hurjaa!!

Äidin tuntemaa rakkautta pääsee maistamaan jo raskausaikana ja se kyllä varmaan useimmilta vie epävarmuutta ja pelkoja pois ja tärkeysjärjestys muuttuu väkisinkin...
Oon esim. ruvennut pelkäämään pimeää erilailla kuin ennen, nyt kun tuntuu ettei ole vaan itsestä kysymys. :)

Nojoo... Tsemppiä kaikille pähkäälijöille. Aika harvalle taitaa osua se sataprosenttinen oikea aika ikinä, etukäteen ajateltuna.
 
En tiedä lohduttaako yhtään, mutta et ole yksin [:)]

..ja mun mies saa kuunnella vastaavanlaista jäminää siitä "kuinka mun elämä on ohi" "eikä enää oo mitään kivaa" melkeen joka päivä. Onneks se on aika huumorintajunen [:D]
 
Mulla on jo kaksi teini-ikäistä tyttöä jo ennestään ja nyt kun he ovat jo niin vanhoja että heidän kanssa voi puuhata kaikenlaista melkein niinkuin aikuisten ihmisten niin täytyy sanoa että mietittiin tätä iltatähden tekoa pitkään ja hartaasti... pari vuotta!
 
Ristiriitaiset tunteet ne on mullakin edelleen vaikka olen onnellinen raskaudestani joka on jo viikolla 10 + 2.
Ensinnäkin tämä hirvittävä pahoinvointi saa välillä ajattelemaan että olen täysin kahjo kun vielä piti tähän ryhtyä, mutta sitten tulee mieleen se että kuinka ihanaa on sitten kun tuntee lapsen liikkeet ja sitten kun se pieni nyytti on tuossa käsivarsilla tuhisemassa. Vaikka aina myös ajattelee välillä negatiivisesti sitä työtä ja riippuvuutta mitä tuollainen pieni aiheuttaa ja mistä kaikesta on joutunut taas luopumaan raskauden takia.
Ymmärrän hirveän hyvin tuollaiset ristiriitaiset tunteet ja voin sanoa etten itse ole ikinä ollut sellainen hirveän lapsirakas ihminen ja ainoastaan ne omat lapset ovat herättäneet ne äidilliset tunteet.
En silti tunne itseäni huonoksi äidiksi ja olen hirveän ylpeä kilteistä tytöistäni :))
 
Mies on taas ihan eri maata... hän tykkää leikkiä lasten kanssa ja touhuta kaikkea ja minusta se on ihanaa niin.
 
Joten menisipä jo ohi tämä hirveä pahoinvointi ja saisi vihdoin ja viimein jotain iloa tästä raskaudesta!
 
 
 
ALKUPERÄINEN: Jaamaria

Ymmärrän hirveän hyvin tuollaiset ristiriitaiset tunteet ja voin sanoa etten itse ole ikinä ollut sellainen hirveän lapsirakas ihminen ja ainoastaan ne omat lapset ovat herättäneet ne äidilliset tunteet.



Mä jotenkin luotan tohon, kun en ole vielä tavannut sellaista ihmistä kuka ei olisi omista lapsistaan pitänyt! Täytyy kyllä sanoa, kun tuossa kesäloman aikana tuli vietettyä aikaa lapsi-perheiden kanssa, niin kyllä se alkoi jotenkin välillä ahdistaa, että mihin sitä oikein on ryhtynyt! Se tauoton häsellys ja komentelu ja syöttäminen ja vaipanvaihto ja sotku... ei hetken rauhaa..

Toisaalta kun oli sitten taas omassa kodissa ja mietti omaa masua ja sitä mitä sieltä ehkä joku päivä syntyy, niin sitä jotenkin ajattelee ihan eri tavalla. Eihän sitä muutenkaan aina jaksa/ymmärrä toisten ihmisten elämää ja tapaa olla, ei pelkästään lapsia.
 
Niin kai se menee. Olen joskus miettinyt, että lapsen haluaminen on monin tavoin kummallinen itsekäs halu, johon ei missään nimessä ryhdytä järki- vaan tunnesyistä.
 
Työskentelen naisvaltaisella alalla ja kuuntelen päivittäin töissä pienten lasten äitien (ja isienkin) valitusta siitä, miten on nukuttu huonosti ja miten kaikki on kamalaa. Joskus ottaa valtavasti päähän, että sitten sieltä tulee se kaikkitietävä kommentti "odotas vaan, sitten kun teillä on lapsia, niin et kuule ratsasta etkä matkusta etkä blaa-blaa-blaa..." Erityisen rasittavaa on, että usein tulee täysin suljetuksi keskustelun ulkopuolelle, koska ei ole lapsia. Ja parempi se onkin pysytellä kauempana, sillä herkästi saa myös kuulla taas, miten on "helppo sanoa, kun ei ole lapsia, mutta odotas, kun saat lapsia..."
 
Odota ja odota. Odota, että elämäsi muuttuu kamalaksi. Joskus oikeasti näitä kommentteja kuunnellessa ajattelee, että ei, en todellakaan halua lapsia, jos minusta tulee samanlainen kuin te: valittava, väsynyt, mariseva ja täysin muita ihmisiä ja heidän kommenttejaan vähättelevä vain siksi, että heidän elämäntilanteensa on eri. Äitiys ja isyys on ympyrä ja tiivis rinki, jonka ulkopuolelle jätetään helposti kaikki, jotka eivät ole kokeneet "vanhemmuuden lahjaa". Vanhemmuus on pyhä asia. Tämän pyhyyden sinkku tai lapseton voi tuhota. Toisaalta, olen aina ajatellut, että moni lapsellinen ei vain yksinkertaisesti halua kuulla, mistä on lasten myötä jäänyt paitsi. SIksi lapsettomalle ei ole sijaa majatalossa.
 
Yksi työkaveri sanoi kerran pikkujouluhumalassa, että hän on odottanut aika kauan, että saisi liittyä tuohon (valittavien marttyyrien) porukkaan. Siksi se satuttaa vielä tuplasti enemmän, koska heille lapsia ei vain tule. Hän uhkasi, että vielä kerran hän sen jollekin paukauttaa päin naamaa. Että loppuu se valittaminen ja kateelliset kommentit matkustelusta ja vapaa-ajasta. Että minä matkustan, harrastan ja käytän rahat itseeni, koska en muutakaan voi.
 
En tiedä. Tallilla, jossa hevoseni on, on paljon naisia, joilla ei ole lapsia. Syyllä on seuraus, useimmilla meistä on varmaan jonkunlainen hoivavietti, mutta sen kohde voi pakosta olla vain joku muu kuin lapset.
 
Uskonnollisena ihmisenä karsastan myös sitä, kun ihmiset puhuvat lapsista Jumalan lahjoina. Ne, jotka kokevat asian niin, varmasti vain haluavat korostaa, miten ihanana he äitiyden kokevat, miten suurta se on. Mutta onko lapsettomuus näin ollen Jumalan rangaistus? En usko.
 
Tulipa tilitys. Minun pitäisi tehdä raskaustesti, mutta en uskalla.
 
Työskentelen naisvaltaisella alalla ja kuuntelen päivittäin töissä pienten lasten äitien (ja isienkin) valitusta siitä, miten on nukuttu huonosti ja miten kaikki on kamalaa. Joskus ottaa valtavasti päähän, että sitten sieltä tulee se kaikkitietävä kommentti "odotas vaan, sitten kun teillä on lapsia, niin et kuule ratsasta etkä matkusta etkä blaa-blaa-blaa..." Erityisen rasittavaa on, että usein tulee täysin suljetuksi keskustelun ulkopuolelle, koska ei ole lapsia. Ja parempi se onkin pysytellä kauempana, sillä herkästi saa myös kuulla taas, miten on "helppo sanoa, kun ei ole lapsia, mutta odotas, kun saat lapsia..."

Odota ja odota. Odota, että elämäsi muuttuu kamalaksi. Joskus oikeasti näitä kommentteja kuunnellessa ajattelee, että ei, en todellakaan halua lapsia, jos minusta tulee samanlainen kuin te: valittava, väsynyt, mariseva ja täysin muita ihmisiä ja heidän kommenttejaan vähättelevä vain siksi, että heidän elämäntilanteensa on eri. Äitiys ja isyys on ympyrä ja tiivis rinki, jonka ulkopuolelle jätetään helposti kaikki, jotka eivät ole kokeneet "vanhemmuuden lahjaa". Vanhemmuus on pyhä asia. Tämän pyhyyden sinkku tai lapseton voi tuhota. Toisaalta, olen aina ajatellut, että moni lapsellinen ei vain yksinkertaisesti halua kuulla, mistä on lasten myötä jäänyt paitsi. SIksi lapsettomalle ei ole sijaa majatalossa.

Yksi työkaveri sanoi kerran pikkujouluhumalassa, että hän on odottanut aika kauan, että saisi liittyä tuohon (valittavien marttyyrien) porukkaan. Siksi se satuttaa vielä tuplasti enemmän, koska heille lapsia ei vain tule. Hän uhkasi, että vielä kerran hän sen jollekin paukauttaa päin naamaa. Että loppuu se valittaminen ja kateelliset kommentit matkustelusta ja vapaa-ajasta. Että minä matkustan, harrastan ja käytän rahat itseeni, koska en muutakaan voi.

En tiedä. Tallilla, jossa hevoseni on, on paljon naisia, joilla ei ole lapsia. Syyllä on seuraus, useimmilla meistä on varmaan jonkunlainen hoivavietti, mutta sen kohde voi pakosta olla vain joku muu kuin lapset.

Uskonnollisena ihmisenä karsastan myös sitä, kun ihmiset puhuvat lapsista Jumalan lahjoina. Ne, jotka kokevat asian niin, varmasti vain haluavat korostaa, miten ihanana he äitiyden kokevat, miten suurta se on. Mutta onko lapsettomuus näin ollen Jumalan rangaistus? En usko.

Tulipa tilitys. Minun pitäisi tehdä raskaustesti, mutta en uskalla.



Huomenta Quara,
mun mielestä sun ajatukset on ainakin hyvin perusteltuja ja tunnustan, että useinkin ajattelen samansuuntaisesti.

Oon yrittänyt puhua miehelle siitä miten musta ei sitten tule kanaemoa ja että elämä ei voi jäädä pyörimään vain lasten ympärille, edes omien, koska omilla lapsilla on oma elämänsä jota rakentavat. Turvaverkostoa tarvitaan myös vanhempien hoitamiseksi.
Lastensa kautta ei voi elää omaa elämäänsä ja jos elää , se on mielestäni surullista.

Toivottavasti en nyt onnistu loukkaamaan ketään, ei ole tarkoitus. Yritän vaan sanoa jos unohtaa itsensä kun saa lapsen tekee hallaa myös lapselle pitkällä tähtäimellä.

Mulla on välillä ristiriitaiset tunteet jo raskauden odottamisen suhteen, mitä jos sittenkin huomaakin että ahdistaa, kun raskaus ja lapsen saaminen kuitenkin muuttaa niin monia asioita. Ja nainenhan ei koskaan voi tehdä oikein; olet joko huono äiti tai huono työntekijä, yritä siinä nyt sitten olla tyytyväinen.

Tsemppiä testin tekemiseen, kyllä se pelottaa mutta anna mennä! Eikös hepan selkäänki kiivetä vaikka ois pudottukin joskus (en tiedä, en harrasta ratsastusta kun mulla oli niin ylisuojelevainen äiti ja nyt vanhemmiten oon ruvennu pelkäämään itse hevosia, harmillista kyllä).

hauskaa viikonloppua [:)]
 
Huomenta kaikki!
 
Olisikin työpaikalla, missä äidit valittavat äitiyden raskautta, mutta kun minä olen saanut kuulla siitä koko elämäni, miten kamalaa oli, kun oli kaksi lasta yhtä aikaa vaipoissa ja öitä valvomassa. Siis meidän äidiltä! Itse olen se keskos-esikoinen ja siskoni vuotta nuorempi koliikkivauva. Kamalaa tulla syyllistetyksi olemassaolostaan oman äidin taholta, vaikkei se ihan sitä tarkoita, mutta niin minä sen tunnen. Itse olen päättänyt vakaasti selvitä valittamatta vauvelin ja toivottavasti myös pikkukakkosen kanssa, jos vaan luonto meille sen suo.
 
Noista harrastuksista... itsellä ei ole muita harrastuksia, joihin raskaus vaikuttaisi kuin hölkkä, mutta olen jo valmistautunut tuleviin sauvakävelyihin ostamalla hyvät MBT-kengät, joilla voi kävellä pehmeästi ja työnnellä sitten rattaitakin vaikka loskakelissä. Toki harrastuksiin jää vähemmän aikaa, mutta onhan lapsella isä, joka voi olla lapsensa kanssa, kun äiti kerää voimia oman harrastuksensa parissa. Yhdellä ystävällä on tapana lähteä kerran kuussa yöksi hotelliin nukkumaan ja vähän shoppailemaan niin jaksaa sitten kahden vilkkaan pikkuvesselin kanssa kotona. Toisella ystävällä taas on yksi arki-ilta viikossa omaa vapaata, mutta se ei ole mielestäni oikein, kun mies viuhtoo omissa harrastuksissaan enemmän kuin yhden illan... Mutta eiköhän meidän jokaisen perheessä joku hyvä ratkaisu löydy, kun vähän itse tinkii ja mies myös. [:D] 
 
Oi Silveri, minusta tuntuu, että minun äitini oli hiukan samantyylinen. Hän sanoi kaiken hiukan lempeästi ja tavallaan tyytyväisenä, mutta kuitenkin niin, että hänen rintansa roikkuvat, koska hän on imettänyt meidät ja että hänellä on ylipainoa, koska lasten jälkeen niitä jää. Hän oli itse asiassa juuri sellainen äiti, joka käytti lapsia tekosyynä siihen, että jätti huolehtimatta itsestään.

Nyt sitten eläkeläisenä hän elää aivan täysin itselleen. Mutta turvaverkkoa, josta Iris kirjoitit, hänestä ei tästä samaisesta syystä enää sitten saakaan! Ssareni ovat lapsineen tästä syystä hiukan helisemässä.Mieheni vanhemmat ovat onneks hiukan erilaisia.

Ehkä sitä todellakin kelaa omaa äitisuhdettaan tarkemmin sitä myötä, kun itse tahtoo äidiksi.

Silmu, eilen aloinkin sitten todenteolla vauvakuumeilemaan- hevosen puolesta! Mamma on sen ikäinen, että senkin biologinen kello tikittää. Olisiko siinä ratkaisu? viiden vuoden päästä minulla olisi oma varsa. [:D]
 
Niinpäniin,
jos unohtaa itsensä kun lapset on pieniä, saattaa yrittää korvata ns. menetetyn ajan vanhemmiten. Ja silloin voi jäädä paitsi siitä ilosta, kun omat lapset saavat lapsia, surullista tosiaan.
Peräänkuulutan siis tervettä itsekkyyttä, en missään tapauksessa sitä, että pitäisi valita joko lapset tai itsensä..
 
Juuri näin, olen samaa mieltä kanssasi. Toisethan unohtavat siinä vielä miehensäkin, kun elävät vain lapsilleen... Minulla on muutama tällainen tuttava, jotka oikeasti ovat sitä mieltä, että hyvä äiti elää vain lapsilleen ja kyllä isän pitää se ymmärtää ja ajatella samalla tavalla. pelottaa heidän puolestaan, sillä kuka jaksaa vuosikausia sitä, ettei tule huomioiduksi sen ihmisen taholta, kenelta huomiota eniten haluaa ja tarvitsee.

Ei miehet ole pieniä lapsia ja lapset varmasti muuttavat parisuhdetta. Inhottaa, kun nämä äidit riinastavat miehet lapsiin tyyliin, "eikö se mies nyt itse pärjää?"

Kohtuus kaikessa. Mutta miten jollekulle tulee edes mieleen ajatella, että mies pysyy siinä vierellä ja ymmärtää, että rouvalla ei ole vuosikausiin aikomustakaan hoitaa parisuhdetta, vaan rouva menee joka tilanteessa muumikalsarit päällä, tukka roikkuen lastenhuoneeseen saamaan läheisyyttä?

ALKUPERÄINEN: iris

Niinpäniin,
jos unohtaa itsensä kun lapset on pieniä, saattaa yrittää korvata ns. menetetyn ajan vanhemmiten. Ja silloin voi jäädä paitsi siitä ilosta, kun omat lapset saavat lapsia, surullista tosiaan.
Peräänkuulutan siis tervettä itsekkyyttä, en missään tapauksessa sitä, että pitäisi valita joko lapset tai itsensä..
 
Nyt tuli sitten minullekin hieman ristiriitaisia tunteita. Olen tässä toivonut raskautuvani viimeiset 8kk ja sitä ennen jo pitkään toivoin että mies myös olisi toiveikas vauvaprojektille. Nyt sitten sain tietää saavani töissä todella mielenkiintoisen homman, jossa toivottaisiin että voisi olla vähintään vuoden.. Olen aina ollut melko uraorientoitunut, mutta viimeisen vuoden ajan (osin taantumastakin johtuen) olen ollut epäkiinnostavissa tehtävissä ja vuosi kotona olisi "sopinut" tähän väliin mainiosti. Mutta nyt sitten on vähän ristiriitaiset tunteet - aamulla vielä toivoin kovasti plussaa raskaustestiin (nyt kp 29 mikä poikkeuksellisen paljon minulle) ja nyt en tiedä mitä toivon..  kai sen työn kuitenkin otan vastaan, sillä aloitusvaiheessa olisin korkeintaan viikolla 10 (jos nyt olisin raskaana), jolloin ei vielä voi varmaksi tietää meneekö kaikki hyvin. Uran kannalta olisi hulluutta olla hyväksymättä tarjousta.. Sinällään työ ei ole fyysisesti raskasta eikä sisällä matkustusta, mutta toki hektistä aika ajoin. Ehkä teen huomenna sitten raskaustestin..   jos se näyttää positiivista niin pitää vielä miettiä uudelleen. Se nyt tässä ainakin on yrityksen aikana selvinnyt että lapsia ei todellakaan hankita vaan saadaan..
 
En tiedä miten jatkossa aion yhdistää uran ja lapset - aina sanotaan että kaikkea ei voi saada, mutta onko tämä ainoastaan joko-tai-kysymys?  Mies on meillä myös innokas jäämään kotiin osaksi aikaa, ainakin vielä tässä vaiheessa.
 
Quara, hyvä idea, tamma kantavaksi ja kaikille jälkikasvua :) Mullakin meinas käydä niin, että se hevonen kellä ridasin olis kanssa saanu varsan ensi keväänä, mutta sillä meni kesken ja koska sillä oli ollut aiemminkin ongelmia ja varsan saaminen alkoi näyttää epätodennäköiseltä se myytiin. Tosin ensi keväänä suunnitteilla alkionsiirtoa. Tamma hieno estehevonen eli kannattaa vielä yrittää.

Lisäys: vaikka et voisi enää ratsastaa raskaana niin voithan käydä muuten tallilla hoitamassa jne.? Ja onko sulla mahdollisuutta antaa jonkun toisen ratsastaa kun et itse voi?

Lila, mun mielestä kannattaa ottaa työ vastaan. Vaikka raskautuisitkin, niin koskaan ei voi tietää mitä käy. Näitä vauvoja kun ei todella voi suunnitella. Ja luultavasti ehdit tehdä työprojektia kuitenkin aika pitkälle. Mulla oli tilanne että olin suunnitellut raskauden niin että olisin melkein määräaikaisen loppuun ennen kuin pitäisi jäädä äitiyslomalle, mutta raskaus menikin kesken ja nyt olen siinä tilanteessa että sain uuden työn, joka alkaa syyskuussa ja joudun jäämään heti tammikuun lopussa äitiyslomalle. Tai no, jos kaikki menee hyvin.. Työn puolesta harmittaa tosi paljon, ja nolottaa kertoa uudelle työnantajalle melkeen heti että jään pois, mutta minkäs teet. Ei sitä voi työttömäksikään heittäytyä odottelemaan että kaikki menis nappiin. Mulla on tähän aiheeseen tosi vahvat mielipiteet ja näen punaista kun seuraan euroedustaja Mantereen äitiysloman ympärillä käytyä keskustelua (mm. hs.fi). Naisen kuuluu saada tehdä uraa!

Olin tänään np-ultrassa ja viikkoja alla 12+3. Täytyy sanoa että tuli kyynelet silmiin kun näki sen pienen hahmon siellä liikkuvan. Yritin ajatella tulevaisuutta ja vauvaa ja millasta se sitten on; mutta sitä niin on vaikea kuvitella. Jotenkin elän nyt tässä hetkessä ja ajattelen juuri tätä sikiötä ainutlaatuisena asiana, enkä oikein osaa/halua ajatella sitä "lapsiperheen helvettiä". Jotenkin se ei edes liity tähän ja siihen mitä nyt tunnen/koen.
 
Takaisin
Top