Hei! Tajusin tänään vasta, että on pidempään jo oireillut, mutta tänään tapahtui masennuksen suhteen viimeinen meltdown, jonka seurauksena vasta tajusin, että on masennusoireita. Saman tajusi myös mies. Maanantaina onneksi jo neuvola, jossa aiomme ottaa asian puheeksi. Synnytyksenjälkeisestä on ollut puhetta jo ensimmäisellä kerralla siellä, kun mainitsin heti alkuun, että minulla on ollut teini-iässä ja e-pillereiden käyttöön liittyvää masentuneisuutta (ilmeisesti keho ei vaan suhtaudu hyvin hormonimyrskyihin?). Mies on aivan ihana asian suhteen. Ei liikaa halua voivotella, pikemminkin pyrkii nyt ratkomaan ongelmaa ja tukemaan. Itsellä on vain jotenkin epäonnistunut olo. Pelottaa, että seuraava ratkaisu on pelkkä lääkitys, kun pikemminkin haluaisin selvittää näitä asioita alakulon taustalla. Toisaalta kokemuksesta tiedän, että on todella vaikea avautua vieraalle ihmiselle ja helposti juttelukerrat meneekin siihen, että kerron kuinka hyvin asiat on. Tai onhan ne hyvin, mieli ei vaan suostu uskomaan sitä. Lisäksi pelottaa mahdolliset kustannukset. Kuinka pitkälle meillä olisi edes varaa terapioihin? Mies sanoi, että raha selvitetään ihan mistä vaan. Ja tiedän kyllä, että tärkeintä on nyt vaan saada oma pää kuntoon, että voi olla äiti tulevalle pikkuiselle. Tänään kuitenkin vollotin täyttä kurkkua miehelle, että meidän pitää antaa lapsi pois, kun mie en voi olla hyvä äiti... Tuntuu että minne tahansa kääntyy, vastassa on huono vaihtoehto. Eikä tämän lapsen odottaminen tällaista pitänyt olla. Alakuloon vaikuttaa vahvasti se, että tässä kaupungissa on kovin vähän vertaistukea. Muutama lapseton ystävä. Lapsi syntyy toukokuussa, yksi ystävä on edes samassa kaupungissa kesällä, omine kiireineen. Omat vanhemmat asuu satojen kilometrien päässä. Enkä päälle ole koskaan oppinut "tekemään kavereita", joten tuntuu hyödyttömältä lähteä istumaan perhekahviloihin tai vastaaviin, kun en vaan onnistu luomaan niitä kontakteja. Ihmiset tuntuvat pitävän kyllä minusta, mutten koskaan ole herättänyt mitään erikoista kiinnostusta, että kenelläkään olisi halua tutustua paremmin. Pelkään ennen kaikkea sitä, että lapsi syntyy muutaman kuukauden päästä ja olen aivan ulapalla siitä mitä lapsen kanssa voisi edes tehdä. En usko kestäväni kasassa, jos vietän kaiken aikani kotona käyden korkeintaan lapsen kanssa lenkillä ja kaupassa. Tämäkin kaikki oli pakko saada purkaa jonnekin, että kestän ehkä maanantaihin. Miehellekin voin puhua, mutten usko hänen ymmärtävän. Lisäksi pelkään, että jatkuva epätoivoni asiasta rasittaa häntä hirveästi. Hän on pitkään ollut peruskallioni, jonka avulla olen jaksanut valehdella itsellenikin, että kaikki on hyvin. Hänen seurassaan jaksankin hymyillä ja vitsailla ja olla onnellinen. Kun hän on poissa, väsähdän jälleen. Tämä on konkretisoitunut muutaman viikon aikana, kun mies on ollut enemmän pois kotoa työ- ja muiden kiireiden takia.
Raskausmasennus
- Ketjun aloittaja Mipia
- Aloituspäivämäärä
Zubbuli
Oman äänensä löytänyt
Ensimmäisenä toivon sulle jaksamisia! Itselläni on sairaus nimeltä prolaktinooma, eli päässäni on hormonaalinen kasvain. Ilman lääkitystä mielialani vaihtelee hurjaakin vauhtia, läheisilläni ollut kestämistä ja varsinkin nyt, kun aloin odottamaan toista lastani 2012 ja jouduin lopettamaan lääkityksen imetyksen loppumiseen asti. Odotus aikana minua auttoi paljonkin se, että minulla oli töitä raskauden loppuvaiheeseen asti. Olisin muuten varmaankin jäänyt sängynpohjalle, huvitus ja jaksaminen oli aika matalalla, mutta jotenkin mieheni kannustaessa jaksoin kulkea töissä. Työpaikallani ny muutenkin näin masentuneita ihmisiä ja pyrin kannustamaan heitä ja unohtamaan itseni hetkeksi.
Huomannut, että olen jollainlailla vahva persoona jaksan aina nousta ylös ja keksiä tekemistä, varsinkin nyt, kun on pieni taapero, joka tarvitsee huomiota.
Äitini masentui odottaessa minua, hänellä edelleen jonkunlaista mielenterveydellisiä oideita. Äitini sai lääkityksen, mutta kehui, että ne väsyttivät ja tekivät apaattisiki, jotenka lopetti lääkityksen ja pärjäsi kolmen pienen lapsen kanssa. On niin yksilöllistä, kelle sopii lääkitys ja kelle ei. Lääkkeitä on nykypäivänä niin paljon erilaisia, voi löytyä kokeilemalla se oikea.
Itselläni juuri nyt ei ole sairauteeni lääkitystä, kun imetän vielä. Mieheni kyllä kannustaa lopettamaan, koska mielialani vaihtelee kokoajan enempi. Eihän sekän jaksa kympillä kokoajan kannustaa, väsähtää välillä. Välillä ei huvita lähteä ulos ollenkaan, mutta pakko, kun tyttö ei nuku sisällä, teen lenkin ja se piristää. Olen huono puhumaan asiasta, eikä päällepäin minusta näy, että voin huonosti välillä. Itken välillä, ilman mitään syytä ja monesti tunnen, ettei mikään tunnu onnistuvan. Jotenkin aina selviän päivistä. Tsemppiä sulle ja etköhän sä jonkunlaisen sopivan avun löydä. Neuvolassa osaavat ainakin auttaa ja kuuntelevat. Ystävät ja läheiset tietenkin joille kannattaa kertoa tuntemuksista. Mulla auttaa välillä, kun kirjoitan ylös tuntemuksia, vähän niin kuin päiväkirja, saan purettua pahimmat paperille, mutta ikinä en varmaankaan, tule niitä lukemaan, senverran masentavaa luettavaa on :)
Huomannut, että olen jollainlailla vahva persoona jaksan aina nousta ylös ja keksiä tekemistä, varsinkin nyt, kun on pieni taapero, joka tarvitsee huomiota.
Äitini masentui odottaessa minua, hänellä edelleen jonkunlaista mielenterveydellisiä oideita. Äitini sai lääkityksen, mutta kehui, että ne väsyttivät ja tekivät apaattisiki, jotenka lopetti lääkityksen ja pärjäsi kolmen pienen lapsen kanssa. On niin yksilöllistä, kelle sopii lääkitys ja kelle ei. Lääkkeitä on nykypäivänä niin paljon erilaisia, voi löytyä kokeilemalla se oikea.
Itselläni juuri nyt ei ole sairauteeni lääkitystä, kun imetän vielä. Mieheni kyllä kannustaa lopettamaan, koska mielialani vaihtelee kokoajan enempi. Eihän sekän jaksa kympillä kokoajan kannustaa, väsähtää välillä. Välillä ei huvita lähteä ulos ollenkaan, mutta pakko, kun tyttö ei nuku sisällä, teen lenkin ja se piristää. Olen huono puhumaan asiasta, eikä päällepäin minusta näy, että voin huonosti välillä. Itken välillä, ilman mitään syytä ja monesti tunnen, ettei mikään tunnu onnistuvan. Jotenkin aina selviän päivistä. Tsemppiä sulle ja etköhän sä jonkunlaisen sopivan avun löydä. Neuvolassa osaavat ainakin auttaa ja kuuntelevat. Ystävät ja läheiset tietenkin joille kannattaa kertoa tuntemuksista. Mulla auttaa välillä, kun kirjoitan ylös tuntemuksia, vähän niin kuin päiväkirja, saan purettua pahimmat paperille, mutta ikinä en varmaankaan, tule niitä lukemaan, senverran masentavaa luettavaa on :)
Zubbuli
Oman äänensä löytänyt
Ni ja vielä, muista, että sinusta tulee erittäin hyvä äiti! Kaikilla välillä on huonoja päiviä ja tuntemuksia olevansa huono äiti,mitä todellakaan eivät ole. Kun lapsesi syntyy, ni huomaat kuinka rakastat häntä ja et halua päästää silmistäsi. Ensimmäisen synnytykseni jälkeen, eli yli 18 vuotta sitten, muistan vielä tuntemuksen, kun sain poikavauvani syliin, ekan kerran. En aluksi pitänyt siitä, kun hänet laitettiin syliin, pelotti olla äiti, teki mieli sanoa, että ottakaa heti pois, mutten sanonut mitään. En koskaan ole kertonut niistä tuntemuksista ja aika äkkiä muuttuikin tuntemukset hyvin rakastavaiseksi, seuraavana päivänä jo olisin vain tuijottanu vauvaani ja laskenut varpaita. Sain kotona läheisiltä paljon apua, oli aina paikka mihin mennä, jos väsähdin.
Kiitos kovasti. Ensimmäisellä neuvolakäynnillä asiaa hieman välteltiin, samoin heti perään lääkärikäynnillä. Veti alkuun aika vihaiseksi. Tuli olo, että koitettiin puhua, ettei tässä mikään ole.. Ei ollut oma neuvolatätikään tällöin paikalla. Mutta seuraavalla kerralla sain jo lähetteen eteenpäin, että pääsee asioista juttelemaan ja miettimään mitä tälle tilanteelle tehdään. Se minua vain pelottaa, ettei oikein ole paikkaa jonne mennä, jos väsähtää. Omat vanhemmat asuu satojen kilometrien päässä, lähellä ainoastaan muutama kaveri, joilla ei omia lapsia, lähinnä omia juttujaan. Sitten on tietty miehen vanhemmat, muttei se tunnu samalta kuin omat läheiset. No ei auta väsähtää sitten.