Raskausajan negatiiviset ajatukset/tunteet

Meidän ötökkä on saanut alkunsa tarkoituksella. Kaikin puolin toivottu yksilö,mutta nämä negatiiviset ajatuksen ovat pyörineet mun päässä jo alusta asti.Tämä pohjustamaan seuraavaa tilitystäni.
Alettiin siis yrittämään lasta ja ensimmäisellä sitten ja nappasi. En ollut jotenkin valmistautunut tähän seikkaan ollenkaa,vaan olin ajatellut,että yrittäminen veisi jonkun aikaa,ja että siinä ajassa ehtisin ns. valmistautua edes tähän ajatukseen. Nyt kun tämä ottikin ensimmäisestä kerrasta ehkäisyn jätön jälkeen,niin olin ihan shokissa.
Olen todella ura- orientoitunut ja tämä rakskaus ei voinut tulla huonompaan väliin. Olen juuri saamassa ylennystä ja nyt taitaa jäädä sekin saamatta tämän raskauden takia, koska olen väkisikin poissa töistä äitiysloman aikana, jos en tee sitten välilä jaksamisen mukaan hajapäiviä. En ole siis kertonut vieläkään raskaudestani töissä. Rakenneultran jälkeen olin valmis kertomaan uutiset ja alkaa suunnnittelemaan jatkoa ja miten sitten kun tulen takaisin äitiyslomalta, jos siis on töitä enää mihin palata.Mutta esimieheni ei ole ehtinyt tapaamiseen kanssani viimeiseen kahtenviikkoon. Nooh..katsotaan sitten kun pääsen kertomaan aiheesta hänelle,että mikä tuomio sieltä tulee.
Olen todella huolissani raha- asioista äitiysloman aikana. Tulot tippuu kuitenkin aika paljon ja menot eivät vähene ainakaan tänä aikana. Olen säästänyt nyt koko raskauden ajan niin paljon,kuin vain mahdollista,että sitten ei tulisi stressiä ainakaan raha- asioista.
Ja kirsikaksi kakun päälle. Pelkään ihan järkyttävästi synnytystä. Mulla on kammo sairaalaa kohtaan, pelkään kuollakseni lääkäreitä,piikkejä ja verta sekä kipua. Synnytys alateitse ei ole minulle mahdollisuus ollenkaa! olen siis käynytkin pelkopolilla juttelemassa aiheesta,mutta tähän mennesä ei ole ollut mitään apua. Viimeksi sype- sanoi,että välillä leikkaava lääkäri ei anna sektiota vaikka olisi millainen pelko, ja samaan lauseeseen tuli lisäys,että ketään ei voi pakottaa alatiesynnytykseen..niin,että tulkitseppa nyt sitten tästä. Tämäkin aiheuttaa minulle itkukohtauksia ja ahdistusta. Koko tämän raskauden ajan on tämä varjostanut mieltäni.
Väillä tulee pelkotila myös että kuinka pärjään äitinä,kuinka meillä lapsen kanssa menee,miten itse jaksan valvomiset sun muut.
Ja sitten raskaudesta aina juurikin puhutuaan nii ruusuisesti ja että kuinka ihanaa kaikki on ja kuinka luonnollista se on.. joo..just näin..

Mutta joo..kiitokset kaikille,kun sain avautua ja purkaa omaa mieltä.jos tämä helpottaa tas vähäksi aikaa,kun tuntuu,että oma mies ei todellakaan ymmärrä mistään mitää ja hänelle ihan turha alkaa puhumaan tälläisistä asioista! :D
 
Satsuma83, esikoista odottaessa mä ajattelin vielä synnytyssalissa ja ponnistusvaiheessa että ei, mä en ole valmis tähän ja mitenkä tämän voisi perua. Alkuun vauvan kanssa oli vähän kömpelöä ja välillä mietin mihin olen itseni laittanut kun toinen on kiinni itsessä 24h vuorokaudessa. Mutta kyllä ne rakkauden ja kiintymyksen tunteet kasvoivat päivä päivältä :) Kyllä mä uskon, että kaikki menee hyvin ja on ihan normaalia pelätä!
 
Satsuma83, en usko että olet yksin, jos se yhtään lohduttaa. Tuntuu vaan, ettei tällaisista asioista yleensä puhuta vaan odotusaika verhotaan jonkunlaiseen ihmeelliseen hattarasiirappiin - samoin vauva-aika. Aina vaan kehotetaan nauttimaan kaikesta - se on mun mielestä jotenkin tosi omituinen toivotus. Mun mielestä kivuissa ja valvomisessa ei ole mitään nautittavaa. Meinasin edellisraskaudessa vääntää joiltain toivottajilta niskat nurin, kun kärsin kovista kivuista ja kerroinkin siitä ja sitten vastaan tulee vaan joku tylsämielinen "kyllä sun nyt pitää nauttia tästä raskausajasta" -kehotus. Mä en osaa olla yhtään siirappinen ja olen luultavasti joidenkin mielestä toivottoman negatiivinen, mutta...minkäs teet. Näillä mennään.

Mitenköhän oman tarinan saisi pidettyä suht' lyhyenä? Mähän muutin ennen ekaa raskautta miehen perässä vanhalle kotiseudulle melko pieneen kaupunkiin. Irtisanouduin vakitöistä Helsingissä ja ajattelin kokeilla hommia freelancerina. Eihän siinä hyvin käynyt: en kestänyt sitä kotona istumisen erakkoutta, kuten olin etukäteen vähän pelännytkin. No, sitten tuli eteen lapsen hankinta. Lapsi oli kaikella tapaa toivottu ja meilläkin tärppäsi tosi äkkiä. Kesti kauan tottua ajatukseen ja kun en halunnut asiasta kertoa kenellekään ennen kuin ensimmäinen kolmannes olisi ohitse, niin se salailuvaihe tuntui tosi raskaalta. Lisäksi koko elämänmuutos ahdisti valtavasti. Mä muutin isosta kaupungista ja omista sosiaalisista kuvioista pikkukaupunkiin, jossa ei ollut paljon mitään tekemistä eikä näkemistä eikä myöskään ystäviä. Olin sitten aika yksin - ja raskaana. Meni yöunet ja ahdisti niin, että pääsin juttelemaan tuntemuksistani psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa. Kai se jotain helpotti, vaikka aika itsestäänselvyyksiä siellä käytiin läpi.

Mua myös pelotti koko ajan miten pääsen palaamaan töihin eikä se nyt enää helpolta tunnukaan. Mun alalla teetetään testit ennen töihinpääsyä ja kun ne tietyt rutiinit vaan unohtaa tässä vuosien varrella, niin se testien läpäisy ei ole helppoa. Mä en siis todellakaan vieläkään tiedä miten pääsen palaamaan töihin. En lue itseäni varsinaiseksi uraihmiseksi, mutta työt on mulle tosi tärkeitä: pääsee rasittamaan pääkoppaansa ja voi olla osa jotain yhteisöä, kuuluu jonnekin, pääsee olemaan tekemisissä ihmisten kanssa. Nythän kun olen tuon esikoisen kanssa ollut kotona, niin kyllä tämä on tuntunut ajoittain ihan valtavan yksinäiseltä. Pääkoppaa ei myöskään pahemmin tule rassattua ja välillä rasittaa nämä ikuiset kotityöt ja pelkkä vauvan/taaperon kanssa kommunikointi. Kaipaisi toisinaan ihan valtavasti aikuista seuraa ja jonkunlaisia älyllisiä haasteita - musta tuntuu, että tämä kotiäitiys tekee ihan idiootiksi.

Mähän yritin tässä välissä jo sinne töihin ja läpäisin testit rimaa hipoen. En vaan ehtinyt nyt saada töitä, vaikka mut periaatteessa työntekijäksi hyväksyttiinkin. Nyt menee taas varmaan se reilu vuosi ennen kuin voin miettiäkään töihin paluuta. Tiedän, että tulee olemaan haasteellista ihan sen kannalta, miten mun kuuppa kestää tätä kotona oloa ja - tadaa - valvomista. Mä en kestä valvomista todellakaan hyvin ja tuo Eka on ollut aika huono nukkuja. Jotenkin sen asian kanssa vaan pitää taiteilla, nukkua aina kun voi ja myös muistaa pyytää apua. Mä en osaa oikein pyytää sitä apuakaan, joten Ekan kohdalla tuli vauva-aikana tehtyä se virhe, että aina vaan koetti purra hammasta ja sinnitellä, vaikka oli jo aika naatti. Ensi kerralla siis tiedän, että pyydän apua ennen kuin tilanne pääsee pahaksi. (Ja jos joku miettii miksi se toinen lapsi piti tehdä nyt kun ei valmiiksi jo meinaa kestää kotona, niin sen takia, että mulla on ikää eikä voitu sen takia odotella yhtään.)

Muakin pelottaa synnytys. En ole ikinä tykännyt myöskään piikeistä. Synnytyksen yhteydessä kuitenkin se tilanne oli niin intensiivinen, että ei niitä piikkejä oikein edes tullut pelänneeksi. Kyllä sen kestää, siinä tilanteessa kun ei vaan muuta voi. Mähän en osaa raskausaikana (nytkään) mitenkään ihkutella sitä vauvaa tai miettiä sitä sen ihmeemmin, mutta sitten kun sen vauvan ekaa kertaa näin, niin olihan se rakkautta ensisilmäyksellä. Mä tiedän, että kaikilla se rakkauskaan ei syty kuin elokuvissa vaan siihen menee aikaa, mutta mä olen varma, että kyllä se sieltä tulee.

Olipa tosi lyhyt sepustus. :grin
 
Mulla ei alkuraskaudessa ollut mitään negatiivisia tunteita tätä raskautta kohtaan, mutta nyt on ollut muutamia päiviä (esim. eilen) kun synkät pilvet valtaavat mielen...
Mä olen välillä niin lopen kyllästynyt näihin kipuihin, mitä mulla on. Siis jalkoihin sattuu työpäivän jälkeen, töissä ja missä tahansa joudunkin seisomaan tai kävelemään, niin nivusiin sattuu ihan törkeästi. Kävellessä myös pakaraan sattuu ja siitä vetää, jotain iskias-tyylistä hermokipua siis, ja välillä se vihlaisee oikein pahasti jos kumartuu tms.
Kotonakin ollessa ainoastaan pehmeällä alustalla (sohvalla) istuessa ei satu mihinkään, jos istun oikeanlaisessa asennossa. Venyttely hiukan helpottaa kipuja...

Ja tää maha on nyt jo tiellä ja mua ärsyttää kun mä en saa hyvin sukkia jalkaan ja mä ähkin ja puhkin ja puuskutan. Mitä se tulee olemaan sitten kuukausi ennen laskettua aikaa :eek:

Ja mä en edelleenkään kyllä tunne oloani mitenkään energisemmäksi. Mua vaan väsyttää koko ajan enkä saa itsestäni mitään irti työpäivän jälkeen. Sielläkin unohtelen asioita enkä ole enää todellakaan yhtä tehokas kuin ennen. Ja se raivostuttaa mua.

Mä en jaksa töiden jälkeen nähdä kavereita enkä tehdä mitään kivaa.
Ja nyt kun mies on viikon kestävällä äijäporukan Levin reissullaan, niin mua on alkanut kyrpimään sekin, että siellä se rellestää ja ryyppää ja pitää hauskaa ja mä en voi enkä jaksaisikaan.

Ja mua on alkanut myös se synnytys pelottaa, lähinnä siis pelkään niitä kipuja ja niitä sne jälkeen olevia kipuja, jos esim. paikat repeää pahasti ja vessassa käymisestä tulee tuskaa tms.
Ja jos vauvalle sattuukin jotain, se ei saa happea ja sille käy huonosti...


Joten kaukana on tällä hetkellä se raskauden hehku!
Jospa nämä ajatukset tästä taas pian selkiytyisivät...
 
Me oltiin miehen kanssa aika meneviä ennen esikoista. Sitten kun aloin odottamaan niin en jaksanutkaan kulkea mukana vaikka olisinkin halunnut. Mieskin vähensi reilusti menojaan, mutta muistan miten raivoissani olin välillä kun lähti poikien kanssa saunomaan ja mä jouduin jäädä yksin kotiin.
Tosin siksi etten jaksanut lähteä omien kavereiden mukaan, koska menin yleensä nukkumaan siinä vaiheessa kun muut vasta kokoontuivat. Hormonihuuruissa nämä olotilat voimistuivat satakertaisiksi ja silloin oli aika ankea fiilis.

Hah, olisi vain pitänyt nauttia niistä illoista koska nykyään saa olla yön yksin kotona keskimäärin kerran vuodessa ja se on mahtavaa luksusta :grin
 
Satsuma83 sanoi:
Alettiin siis yrittämään lasta ja ensimmäisellä sitten ja nappasi. En ollut jotenkin valmistautunut tähän seikkaan ollenkaa,vaan olin ajatellut,että yrittäminen veisi jonkun aikaa,ja että siinä ajassa ehtisin ns. valmistautua edes tähän ajatukseen. Nyt kun tämä ottikin ensimmäisestä kerrasta ehkäisyn jätön jälkeen,niin olin ihan shokissa.
Click to expand...

Satsuma83, itselläni on ihan samanlainen tilanne! Raskaus oli toivottu ja suunniteltu, olemme asiasta puhuneet jo viimeisen vuoden, mutta odotelleet että on saatu tietyt palaset loksahtelemaan kohdalleen (muutto, miehen työtilanne, terveysvakuutus koska asumme Amerikassa..) ja vihdoin tammikuussa päätimme, että nyt sitten aloitetaan yrittäminen. Olin valmistautunut siihen, että siinä menisi ainakin 3-4kk, kenties pidempään, ennen kuin tulisin raskaaksi - ja tyhmältähän tämä jälkikäteen kuulostaa, mutta jotenkin en kertaakaan ollut kunnolla edes harkinnut sitä mahdollisuutta, että voisinkin tulla ensimmäisestä kerrasta raskaaksi.. ja niinhän siinä sitten kävi.

Olemme totta kai onnellisia ja innoissamme, mutta samalla varsinkin minulle tämä on ollut myös raskasta. Jotenkin sitä aina kuvitteli, että kun tulee raskaaksi se on yhtä riemua ja iloa ja onnea ja hehkua - mutta eihän se oikeassa elämässä niin aina mene. Olen onnellinen, mutta samalla peloissani, stressaantunut, hämmentynyt, turhautunut - eikä asiaa auta se, että aviomiehelleni tämän tilanteen ymmärtäminen on haastavaa. Hän ei käsitä miksi en ole vain iloinen, kun olen tätä niin kauan odottanut. Hankala näitä tunteita on selittää, ja helposti tulee itselle myös syyllinen olo kun tuntuu siltä että pitäisi olla vain onnensa kukkuloilla ja hehkua iloa ja onnea. Olen itse myös varsin kunnianhimoinen ja melko urakeskeinen nainen, ja totta kai raskaaksi tulemisen ja lapsen saamisen vaikutus omaan uraan pelottaa myös, vaikka olenkin aina ollut 150% varma siitä että äidiksi haluan..

..Mutta. Yritän muistuttaa itseäni siitä, että "vääriä" tunteita ei ole - saa pelottaa ja ahdistaa, ja se on ihan ok. Mieskin yrittää parhaansa ymmärtää, tai ainakin oppia tunnistamaan milloin kannattaa vain olla hiljaa ja silitellä päätä eikä sanoa yhtään mitään. Viikolla 9 vasta mennään, joten varmaan on vielä miljoona ja yksi tunnetta tulossa matkan varrella, sekä negatiivisia että positiivisia. Onneksi niistä voi puhua kavereille, perheelle ja miehelle - ja jakaa täällä foorumilla turvallisissa tunnelmissa!
 
Meillä Mama Bear todellakin samat lähtökohdat. Sama ura keskeisyys ja kunnianhimo,sekä tuo,että tietää haluavansa tulla äidiksi ja saada lapsen,mutta välillä negat fiilikset valtaavat.
Meillä ei myöskään mies ymmärrä alkuunsakkaan,että kuinka voin ajatella näin. Olimme siis puhuneet aiheesta jo vuoden verran,ennen yrittämisen aloitusta. Nyt sitten kun asia on konkreettinen ja syntymään kuukaudet vähenee,niin hän on ihan ihmeissään,että miten voin ajatella negoja asioita tästä, koska nyt juuri minun tulisi olla onnenni kukkuloilla kaikesta raskauteen ja tähän lapseen liittyen.
Nooh..aina ei hommat mee ihan kuin oppikirjassa.Odotan kyllä sitä kun saan oman lapsni syyliin ja pääsen siihen kunnolla tutustumaan. Siinäpä sitten onkin uusi tunteiden myllerrys edessä! :D
 
Muokattu viimeksi:
Ai niin, mun piti lisätä vielä siitäkin, että kun nyt jäin hoitovapaalle vähän pidemmäksi aikaa kuin alunperin oli tarkoitus, niin onpa vaan tuntunut kamalalta tämä "toisen siivellä eläminenkin". Tai no, tilanteeseen on tietysti ollut pakko sopeutua ja yhtä perhettähän tässä ollaan, mutta musta on kammottavaa, etten mä tuo omaa taloudellista panostani tähän talouteen vaan pikemminkin loisin. Hoidanhan mä, joo, meidän lasta, mutta silti.

Martutille isot tsempit, mä tiedän miten kurja fyysinen olo voi vetää myös mielen matalaksi. Toivottavasti olo vielä tuosta helpottaa, ainakin hetkeksi!
 
Kiitos MrsData, eiköhän tämä tästä...
anoppi eilen soitteli ja taivutteli mua menemään lääkäriin, josko hakisin hetkeksi edes saikkua, saisin levätä. Jos tuo iskias-kipu levosta helpottaisi. Vaan enpä nyt ainakaan vielä varannut aikaa, tässä on nyt viikonloppu ilman töitä niin josko vähän tänä aikana kivut helppaisi...
 
Mullakin kävi niin, että heti ensimmäisestä ovulaatiosta tärppäsi, vaikka olin valmistautunut pitkään yrittämiseen. Se sekoitti hetkeksi pakan. En ole kovinkaan paljoa nauttinut raskausajan vaivoista. Mielestäni ihmislapsen odotusaika on kohtuuttoman pitkä!!!
 
Mulla kans sama kuin Satsumalla. Vaikka lapsi oli toivottu, niin se tärppäämisen nopeus yllätti - käytännössä melkein heti tärppäsi, kun olin valmistaunut pitkään yrittämiseen. Joten tuli nopeammin, kuin ehti henkisesti valmistautua. Ja kun odotin jo äitiyslomaa kuin kuuta taivaalta - jotta saan levätä ja nukkua ja palautua töistä + alkaa henkisesti valmistautua, että se lapsi on ihan kohta tässä maailmassa. Niin sekin jäi pois, kun poika päätti tulla maailmaan ennen kuin äitiysloma ehti edes alkaa. Joten välillä on tässä vierähdetty erittäin synkissä tunnelmissa, mutta onneksi nyt pikkuhiljaa alkaa se aurinko taas paistamaan risukasaan :)
 
Täällä kanssa sama kuin muutamalla muulla, lapsi oli toiveissa ja heti ensimmäisestä kierrosta raskaaksi. En tiennyt että pitääkö itkeä vai nauraa, taisin jopa tehdä molempia yhtaikaa :)
Ja en itekään oikeen nauttinut koko raskausajasta, tietty liikkeistä yms mutta muuten kyllä aika tuntui kuluvan hitaasti ja 9kk on todellakin kovin pitkä aika!
 
Niin ja 9kk ei riitä, hassua että puhutaan 9kk odotuksesta, kun totuus on lähempänä 10kk. (40vko~10kk)
 
Ja täällä myös sama, ensimmäisestä yrityksestä raskaaksi! :eek: Oli kyllä melkoinen shokki vaikka toivottu olikin. Ja tosiaan varsinkin alussa se väsymys mikä oli ihan ylitsepääsemätöntä. Ei tää niin hehkeää ole kuin kaikki jaksaa aina hehkuttaa, vaikka itsellä on vielä ollut suht helppo odotusaika!
 
Tää äitiysloma ilman vauvaa ei sovi mulle yhtään. Vaikka koitan keksii joka päivälle jotain ohjelmaa ja nähä kavereita ni mun pää räjähtää tähän toimettomuuteen ja kotona homehtumiseen. Aivot ei toimi ja mitään tekemistä ei keksi ja mikään ei huvita ja silti on koko ajan sellanen ihme haikeus tai tunne et kaipaa jotain mutten osaa nimetä et mitä. Jotenkin niin hyödytön olo. Syntyis jo et ois ees joku merkitys tällä kotona olemisella ja jotain actionia...
 
Muokattu viimeksi:
Meillä kanssa on kaikki 3 saanu alkunsa ekasta kierrosta, joten tään jälkeen on pakko miettiä mitä ehkäisyä käytetään, jottei meillä ole puolentoista vuoden päästä 4 matkalla:grin
 
miellä siis minulle oli sanottu v. 2007 että näillä mun munasarjoilla (PCO) ei oo raskaaksi tulemista ilman apuja. No sitten pikkuhiljaa alettiin miehen kanssa puhumaaan lapsesta ja siitä että jätän pillerit pois (näiden oli itarkoitus "hoitaa" munasarjojani) kävin siinä sitten yksityisellä rutiini tarkastuksessa ja kerroin vauva haaveestamme ja samalla käynnillä tämä gyne määräsi sitten clomifenit ja yrittämisen vaikka olin kuvitellut että pitää ensin yrittää ilman lääkkeitä... ekalla kierrolla ei clomeista ollut hyötyä ja annosta nostettiin seuraavaan kiertoon jolloin meillä oli mieheni kanssa pieni riita eikä juuri ovulaation aikaan siis peittoa heilutettu, sain kuitenkin vielä yhden reseptin clomeja jotka sitten jätin hakematta apteekista kun mieskin oli sanonut ettei aio näin "kellokaulassa" lasta alkaa tekemään. Unohdin siis pakolla koko vauva haaveen ja sitten tästä ensimmäisestä hoitamattomasta kierrosta tulin kuitenkin raskaaksi ja itse tajusin raskauden vasta rv 6+6 kun alkoi olla ensimmäisiä huimauksen ja huonovointisuuden oireita.

Itselläni oli pitkään pelko että kesken menee kuitenkin vaikka jo varhaisultrassa kaikki oli hyvin...vieläkin joskus tulee se pelko että nyt kun on saanut odottaa ja olen päässyt oireiden puoleen naurettavan vähällä niin se että jos tämä kuoleekin kohtuun tai saa peruuttamattomat vammat synnytyksessä tms. toivottavasti sitä osasisi edes sitten vauvan syliin saatuaan nauttia tästä kaikesta ilman pelkoja
 
You must log in or register to reply here.
Takaisin
Top