Raskaudenjälkeinen masennus

Hulina

Hulina

Puuhakas puhuja
Helmimammat 2017
Olen ihminen, jolla on ärsyttävä taipumus murehtia eteen tulevista asioista ja varsinkin niistä MAHDOLLISESTI eteen tulevista asioista etukäteen. Mulla on ollut käsittämätön pelko siitä, että sairastun raskauden jälkeiseen masennukseen jo vuosia ennen kuin lasta aloimme yrittämään. Tämä pelko ei perustu mihinkään järkisyyhyn, ainoastaan tunteeseen siitä, että mulle varmaan käy niin ja mitä jos...? Oon aina ollut kovin on/off ihminen, joko mennään täysillä tai sitten ollaan ihan pysähdyksissä. Syksyisin on herkästi ollut alavireisyyttä ja jonkinasteista masentuneisuutta pimeästä johtuen. Oon ollu menevä tuuliviiri ja vasta parin viime vuoden sisällä alkanut viihtyä enemmän kotona. Siitä on epäilyksiä, että miten jaksan olla vauvan kanssa kotona. Tuunko ihan hulluksi... Toki harrastuksia ja menoja voi itselle ja vauvalle jaksamisen mukaan kehittää, eikä neljän seinän sisälle tarvitse jäädä.
Kaipaisin vinkkejä ja kokemuksia siitä, miten perhe-elämään sopeutuminen ja totuttautuminen on sujunut teillä, joilla lapsia jo on. Miten olette jaksaneet? Mistä asioista olette saaneet voimavaroja lisää, jos tuntuu että ei jaksa sai muuten on ollut vaikeaa? Mitä jos vauva ottaa päähän oikein kunnolla väsymyksen iskiessä?
 
Mulle on ainakin ollut kaikkein tärkeintä jaksamisen kannalta, että lähellä on ollut ystävä, jonka on voinut hakea vaunulenkille kauppamatkan varrelta!
Muokkaus:sad001karkas liian aikasin)
Kannattaa kyllä pitää yhteyttä muihin pienten kanssa kotona oleviin äiteihin! Kyllähän ne hermot menee! Kyllä mä oon eräänki kerean menny toiseen huoneeseen huutamaan et "en jaksa kuunnella tuota sun rääkymistä!!" Ja parasta on sellanen äiti-ystävä, jolle voi tunnustaa kauheimmatkin ajatuksensa! Jos useamman kuukauden valvoo ja imetys aiheuttaa hormoonimyrskyjä, niin kyllä siinä on aika tiukilla.. armoa itselle:wink
Myöhemmin kotona olemisesta on tehny miellekkäitä harrastukset, joita voi harrastaa kotona. Kun esim. sairaan lapsen kans ei oikeen pääse ihmisten ilmoille, niin ei ahista niin paljoo ku voi aatella et nytpä voi sitte tehdä kotona käsitöitä tai askarrella:wink muuten kyllä tuo ulos lähteminen on aina ollu parasta mitä hermostuksissaan ja väsyneenä on kannattanu tehä!
 
Muokattu viimeksi:
Joo kyllä mäkin oon yllättynyt kotiäitiyden rankkuudesta. Ja meillä vauvavuosi oli helppo, nyt vilkkaan taaperon kanssa sitä miettii miksen sillon tehnyt projekteja kun se sentään pysy paikalla , nukku päivisin enemmän ja kulki kantoliinoissa ym mukana.
Nyt tää vaihe -en pääse rauhassa edes kakalle- ja oman ajan vähyys, tekemättömät työt/projektit ja kaiken yhteensovittaminen - on haastavinta tähän mennessä . Plus tietty loppuraskaus ja kohta vastasyntynyt lisänä ...
Mutta samoilla linjoilla olen rouva nappulan kanssa, ulos -ulos- ulos. Se auttaa. Muut mammat, avoimet perhekerhot, harrastukset vauvan kanssa ja armollisuus kotitöihin!! Ne kun ei ikinä lopu.. Nii, ja rytmi ja rutiini on tärkeitä. Ja ottaa apua vastaan kun sitä tarjotaan ja pyytää & etsii itse jos ei.

Nyt ymmärrän myös kotitöissä täältä saadun vinkin kuinka kannattaa mielummin tehdä heti samantien pyykit , lelut tai tiskit kun antaa kaiken kertyä ja sit on kämppä kun kaaos ja työ määrä valtava.
Mutta tämä kaikki siis tulee yhden taaperon äidiltä.. Että tilanne esikois vauvan kanssa on eri.. Saati jos lapsia on enemmän.. Mutta kyllä tähänkin näemmä oppii! :) melkoinen matka tämä vanhemmuus! :) just kun mestaroit toimivan systeemin, vauva vaihtaa rytmiä ja oppii uutta ja kaikki pitää keksiä ja kehitellä uudestaan :)
Cant wait !!! :) :)
 
Mulla oli vakava masennus, mutta se alkoi osittain jo ennen esikon syntymää. Siihen johti niin monet syyt, että en tiedä oliko synnytysmasennusta vai mitä se oli, mutta lääkkeitä söin vasta imetyksen lopettamisen jälkeen. Imetin yli 6kk ja kuljin terapiassa vaihtelevasti. Välillä masennus helpotti ja välillä se paheni. En käyttänyt lääkkeitä kuin vajaan vuoden, koska ne väsyttivät ja turruttivat kaikki muutkin tunteet. Se ahdisti, kun ei osannut omasta mielestään tarpeeksi iloita omasta lapsestaan. Onneksi tapasin nykyisen aviomieheni ja pääsin lääkkeistä helposti eroon. Rakastuminen auttaa kaikkiin vaivoihin :p
 
Kyllähän sitä oli välillä aivan rikkipoikkiväsyny ja kun oli todella vaikea vauva-aika monen asian takia. Parasta oli, ku pääs puhumaa muitten pikkulasten äitien kanssa ja sai jakaa tuntemuksiaan. Kannattaa lähteä perhekahviloihin/ -kerhoihin ymv. eikä jäädä kotiin. Jotkut päivät meni yökkäreissä puol kuolleena. Ja vaikka tiesi, että vauva sitoo totaalisesti niin kyllä se silti jaksoi "yllättää".
Miut piti käynnissä jatkuva tekeminen. Eli vaikka kuin väsytti, ni meikit naamaan ja kauppaan/puistoon/vaunukävelylle ja kotona ne kotityöt + leipomiset. Tiesin, että jos jään istumaan tai makaamaan, ni sitte en jaksa koko päivänä mitää ja mieliala laskee. Mut sitte piti kyllä yrittää nukkuakin silloin kuin auva sattui hetken nukkumaan.
Tytöllä oli koliikki, refluksiovaiva ja hermosäryt johtuen Erbin pareesista. Ilta ja yöhuudot kesti tunteja ilman että mikään auttoi. Silloin laitoin jonkun elokuvan pyörimään ja yritin sulkea sen huudon mielestä ja keskittyä telkkariin vauvaa samalla sylissä pitäen. Se oli varmaa ainut tapa pysyä suht selväjärkisenä. (Olin siis kokeillu varmaa kaiken mahdollisen mikä vois saada vauvan rauhoittumaan ilman mitään tuloksia, joten parempi oli tehdä noin kuin kävellä ympärinsä vauvaa heijaten ja miettiä miten tän saa hiljaseks...)
Kukin varmaan löytää ne omat tapansa selvitä vauva-arjesta, mutta jos kunnon masennus iskee, ni kehoittaisin ehdottomasti puhumaan asiasta neuvolassa. Tarvittaessa lääkkeitäkin löytyy monenlaisia ja kukin reagoi eri lailla niihin. Voi olla että joutuu useampaa eri merkkiä kokeilemaan ennnen kuin löytyy sopiva.
 
Pakko jakaa tämä asia nyt teidän kanssa. Selvisi nimittäin viime viikolla (vain neljä ja puoli vuotta lapsen syntymän jälkeen) että mieheni oli potenut synnytyksen jälkeistä masennusta hän oli kokenut ettei häntä isänä arvosteta eikä hänen taitoihinsa luoteta. Minä olin ainoa joka luotin mutta koska anoppini on aika sanova niin oli useaan otteeseen jätättänyt vauvan mielummin hänelle tai appiukolle kun lapsen isälle. Toki mieheni oli siihen aikaan melko menevää sorttia niin en osannut edes ajatella sen loukkaavan häntä niin paljon. Tämä oli johtanut siihen että miehelläni oli pitempi suhde toisen naisen kanssa. Tämä kaikki selvisi minulle vasta viime viikolla kun luin mieheni viestit... Otin sitten yhteyttä tähän (ruma sana) ja selvitin hänelle elämän totuuksia, jonka seurauksena suhde päättyi. Mieheni oli tästä omien sanojensa mukaa helpottunut... Tiedä sitte mikä totuus oli. Nyt yritetään sitten paikkailla pahasti särkynyttä sydäntäni ja saada asiat jotenki kuntoon, kumpikaan kun ei halua luovuttaa ja erota.
Niin sitä vaan yritin sanoa että antakaa isien hoitaa lasta rauhassa ja ihan niin paljon kun haluavat. Ja jos tuntuu että jäävät taka-alalle niin sitte vaan annatte vauvan hänelle, että hekin löytäisivät jonkun "tehtävän" isänä. Mieheni ei ollut sen suhteen oma-aloitteinen joten luulin hänen vaan tarvitsevan enemmän omaa aikaa ja muutenkin aikaa tottua vauvaan mutta se nyt oli ilmeisen väärä ratkaisu...
 
Kiitos citrus ja muutki sympatiasta. Oon aina ollu sitä mieltä että se mikä ei tapa, se vahvistaa. Joten eiköhän tästäki selvitä vaikka vaikealta nyt tuntuukin. Ollaan kuitenki oltu yhdessä 12vuotta eli alettu yläasteella seurusteleen, niin ei ihan helpolla eikä näemmä vaikeimmankaan kautta halua luovuttaa.
 
Kiitos kommenteista! Uskon kyllä, että ulos ja ihmisten ilmoille meno (vaikka väkisin) on iso apu mielialan ylläpitoon. Sen kun vaan muistaisi vielä väsymyksen keskelläkin. Huomaan nyt työttömänäkin ollessa, että pää hajoaa, jos ei poistu kotoa riittäävästi, eikä ole mitään rutiineja. Täytyy keksiä tikusta asiaa välillä, että saa itsensä liikkeelle.

Miesten (raskauden jälk) masennuksesta puhutaan aika vähän. En ole jotenkaan ajatellut, että tilanne riepottelisi miestä ja hänen tunteitaan niin kovin, mutta miksei. Sama elämänmuutoshan hänelläkin on , vaikka ei odotusta ja synnytystä koekaan. Harmi juttu Räsynalle, että teillä asia johti ikäviin seurauksiin. Tsemppiä kovasti asian käsittelyyn&etenemiseen ja isot peukut sulle jaksamiseen!! :)
 
Tänään on masentanu sen verran, että alko tuntumaan josko se vanha masennus on vaan ollu kytemässä jossain ja tulee nyt takasin. Aamu alko sillä, kun esikoinen alko mankumaan mummolaan ja selitti miten siellä on paljon kivempaa ku kotona ja mummo on niin kiltti ja ihana ja antaa herkkuja ja siellä saa tehdä mitä haluaa... Se siis ihan oikeasti tahallaan lellii mun poikaani ja myös veljeni tyttäriä koko ajan, kun ne on siellä joskus hoidossa. Meillä on kuitenkin kotona mielestäni ihan "järkevä" kasvatustyyli ja kaikki säännöt ja periaatteet mitä noudatetaan. Jo vuosia ollaan mummon kanssa keskusteltu tästä asiasta ja aina se vaan jatkaa samaa lellimistään... Kyllähän ne papan kanssa kuria yrittää pitää, mutta sitten kuitenkin esim, mummo saattaa syöttää sohvalla mun 6-vuotiasta, kun se kattoo telkkaria! Siis mulla meinaa niin hermo mennä sen takia... Eihän herkutkaan täysin kiellettyjä ole, mutta jos siellä hoidossa ollessa saa samana iltana sipsejä, karkkia ja jäätelöä joka kerta ja vielä niin, että tuputetaan koko ajan lisää, ni ei tätä pysty enää käsittään... Oli ne sillon vielä ihan "normaaleja" vanhempi, kun ite olin lapsi. Ei sillon herkuteltu jatkuvasti tai saatu syödä muualla kuin ruokapöydässä, eikä todellakaan syötetty enää 6-vuotiaita! Tuntuu, kuin se jollain kierolla tavalla tekis tällaista, että meillä olis hankalampaa kotona pojan kanssa... Sehän saa meidät tuntumaan pojan silmissä ihan hirviöiltä, kun ei edes anneta pelata pleikkarilla kuin viikonloppuisin ja silloinkin vaan pari tuntia päivässä. Mummolassa se saa pelata ihan rajoittamattomasti... Mikä neuvoksi, kun puhe ei tunnu auttavan ja kuitenkin pitäisi välit säilyttää, kun meillä eiiole ketään muita hoitoapuna, kun tarvitaan?
 
Sapiisakki, kuinka usein ne on siellä mummolassa? Jos silloin tällöin käy niin haittaako se? Totta kai se on kersojen mielestä älyttömän mukavaa ja ihanaa mutta ei sitä kannata itteensä ottaa koska näkeehän jokainen ettei tuollainen voi olla jokapäiväistä. Kieltämättä itseänikin ärsyttäisi jos vanhempani alkavat tuputtaa lapselleni herkkuja.

Ootko koittanu kunnolla konahtaa isovanhemmille asiasta? Voithan myös rajoittaa siellä vietettävää aikaa. Tuskin ne kauvaa jaksaisi vihaisia olla, varsinkin kun kyseessä on asia jossa olet selvästi oikeassa.
 
Ei sinne usein meidän poikaa viedä, vaikka mummo melkein päivittäin soittaa ja pyytää, että toisin pojan sinne. Se on aika ahdistavaa välillä ja ollaan huomattu, että menee pari päivää ennenkuin ollaan takaisin arkirytmissä ja vanhoissa säännöissä. Eskarissakin menee maanantaisin usein huonosti jos poika on ollut esim. lauantaina yötä mummolassa.

Ensi lauantaina on tulossa mun työpaikan pikkujoulut ja vähän tekisi mieli mennä, kun se on todennäköisesti viimeinen tilaisuus pitkään aikaan, kun meikä pääsee mihinkään aikuisten juhliin. Ollaan yritetty keksiä miten tää mummolahoito onnistuisi paremmin ja todennäköisesti tehdään niin, että lähdetään juhlista hyvissä ajoin, että voidaan hakea poika kotiin nukkumaan. Ei ainakaan menisi unirytmi ihan pilalle, kun antavat valvoa joskus puolille öin, vaikka meillä nukkumaan meno on kahdeksalta. Poika ei ole päiväunia nukkunut kuin kaksi vuotiaana viimeksi, joten ollaan päädytty tällaiseen ratkaisuun. Muuten se ei jaksa nousta aamulla seitsemän jälkeen, kun eskari alkaa 8:15.

Kyllä olen koittanut puhua ihan kunnollakin, mutta äiti vaan vetää marttyyrikortin esiin ja vaahtoaa siitä miten on ainoa tässä perheessä, jolla on kasvatustieteen tutkinto (oli ikänsä ala-asteen opettajana ja lopuksi rehtorina ennen eläkettä). Eli osaisi kyllä, mutta en tiedä mitä on tapahtunut, kun on noin päässyt "lepsulle" linjalle. Kuitenkin oma kasvatukseni oli ihan normaalia 70-80 luvun tyyliä, sain jopa kerran piiskaakin pyllylle... ja luunapit oli ihan tuttu juttu. Sellaisia keinoja ei tietenkään nykykasvatuksessa käytetä, mutta jos tuo antaisi osviittaa siitä millainen oma kasvatukseni oli. Herkkujakaan ei meillä syöty, paitsi äidin tekemää pullaa tai piirakkaa ja joskus kesäisin jätskiä ja limsaa. Silti oli tosi onnellinen lapsuus ja parhaat muistot on tietty omasta mummolasta, jossa juoksentelin vasikoiden kanssa samalla laitumella... Pitäisi varmaan vaan yrittää ymmärtää tuota mummojen lepsuilua, eihän ne pahaa tarkoita kuitenkaan.
 
You must log in or register to reply here.
Takaisin
Top