parisuhde pättymässä eroon miehen toimesta.

N

Ninnaliina

Satasella mukana keskusteluissa
Sain perjantai-iltana todellisen pommin mieheltäni hänen kertoessaan minulle, ettei ole enää onnellinen parisuhteessa ja haluaa erota. Hän oli hyvin ehdoton päätöksen kanssa, eikä näe että tästä olisi mahdollisuuksia jatkaa. Hänen tunteensa ovat hiipuneet, minun eivät. Kolmansia osapuolia ei onneksi ole mukana, ei myöskään pettämistä. Meillä on 2v10kk ikäinen lapsi ja olemme olleet parisuhteessa yli 10 vuotta.
Mies on aina ollut huono puhumaan tunteistaan ja nyt oli pohtinut tätä asiaa parin viikon ajan, ennen kuin sai minulle asiasta kerrottua. Mielestäni tuommoinen kahden viikon pohdinta ja siitä päätyminen eroratkaisuun on aika hätiköityä. Sain onneksi mieheni puhuttua mukaan yrittämään vielä korjaamaan suhdetta. Mihinkään terapiaan hän ei suostu, siinä oli myös ehdoton. Olen yrittänyt tässä muutaman päivän aikana muuttaa omaa olemistani/käytöstäni. Itselläni suru on aivan järkyttävä, tuntuu tosi pahalle ettei toinen enää rakastakkaan tai halua pussailla ym.
Onko tästä mahdollisuuksia nousta? Voiko niitä kadotettuja tunteita saada vielä takaisin?
Parisuhdeaikaan olisi nyt tarkoitus panostaa huolella, koska se ok jäänyt TODELLA vähäiseksi lapsen syntymän jälkeen. Onko ehdottaa vinkkejä? Kylpylään mies ei lähde, mutta muuten voisi olla kyllä avoin yhteiselle tekemiselle.
Kaikki apu olisi nyt tervetullutta. Tuntuu että oma pää hajoaa tästä miettimisestä.
 
Kahden viikon miettimisaika on tuollaisessa asiassa todella lyhyt. Pitäisin siis hyvinkin hätiköitynä päätöksenä. Avioeroa hakiessakin on (muistaakseni) vuoden harkinta-aika. Jos hyvin käy suhde voi siis olla vielä pelastettavissa. Tosin valitettavasti se ei yleensä onnistu, jos ei kumpikin osapuoli siihen panosta. Yhteinen aika ja asioista puhuminen taitaa olla avainasemassa. Onko teillä hellyyttä? Siis ihan halauksia ja lähekkäin oloa? Kenties fyysinen läheisyys voisi lähentää myös tunteita taas. Se pariterapia voisi auttaa, jos vain miehesi siihen suostuisi. Kurjaa että hän on siitä niin ehdoton. Paljon voimia, toivottavasti saatte vielä tilanteen korjattua. :shy:
 
Jos on sitoutunut parisuhteeseen, ei tuollaista päätöstä ole lupa tehdä yksin ja ilmoitusluontoisesti, paitsi jos suhteessa peruuttamattomasti rikottu luottamus käymällä vieraissa tai tekemällä kodista vaarallinen paikka asua (väkivalta, päihteiden väärinkäyttö), tms. Tunteet saa kyllä takaisin, jos molemmat sitä haluavat, mutta kyllä se yleensä vaatii ulkopuolisen apua.

Parisuhde ei ole helppo juttu, parisuhdetta on tutkittu, ja parisuhdeterapeutit ovat ammattilaisia auttamaan ongelmissa, jotta jokaisen parin ei tarvitsisi yrittää keksiä pyörää uudestaan. Aika harvassa asiassa ihmiset yrittävät tehdä kaikkea itse, vaan turvautuvat ammattilaisiin, joten sinänsä hassua, että yleisesti kuvitellaan parisuhteen olevan asia, jonka kaikki osaavat ilman minkäänlaista opiskelua.

En tiedä onko tästä yhtään apua, saako näillä argumenteilla miestä edes harkitsemaan parisuhdeterapiaa, mutta sitä kuitenkin suosittelisin.
 
Mitä teitte yhdessä ennen lasta? Onko teillä jokin yhteinen harrastus tai mielenkiinnon kohde? Onko lapselle hoitaja jos suunnittelette yhteistä tekemistä?

Vaikka puhuminen on tärkeää niin välttämättä se ei ole ainoa tie Jos mies kieltäytyy puhumasta, niin se yhteinen innostava tekeminen voi lähentää niin, että ehkä kiinnostaa enemmän myös läheisyys ja kenties vaikka joskus tulevaisuudessa puhuminenkin.
 
Meillä on tällä hetkellä hyvä puhe yhteys. Ollaan oikeastaan joka ilta puhuttu asiasta, joka on ainakin omaa oloa helpottanut suuresti. Läheisyyttäkin saan pyytämällä. Eilen kun kysyin mieheltä että puhuttaisiinko vähän niin otti kainaloon jo ihan oma-aloitteisesti ❤️. Ollaan puhuttu omista tuntemuksista ja molemmat kokee tilanteen rankaksi, mutta eletään päivä kerrallaan. Puhuttiin viikonlopun yhteisestä tekemisestä ja mieskin aikoi miettiä mitä se voisi olla. Ensimmäistä kertaa tuntui itsestä sille että hänkin haluaa oikeasti yrittää.

Meillä on lapselle hoitaja saatavilla oikeastaan aina tarvittaessa, sitä on vaan tullut käytettyä niin kamalan vähän, näin jälkeenpäin kun asiaa ajattelee.
Ennen lapsen syntymää käytiin joskus (ei mitenkään usein) ulkona syömässä, kahvilla, keilaamassa tai joskus leffassa. Kun lapsi syntyi, se kahdestaan tekeminen on jäänyt hyvin olemattomaksi, kun itse ainakin olen ajatellut että ollaan perhe ja tehdään jotain kaikki yhdessä.

Kaikki kenen kanssa olen tästä miehen eropäätöksestä puhunut, ovat todenneet tuon saman että kahden viikon miettiminen on hyvin lyhyt aika. Toki ne tunteet ovat muuttuneet jo pidemmällä aika välillä, mutta niinhän ne varmaan muuttuukin pitkässä parisuhteessa. Ei kokoajan voi olla sitä ensirakastumisen tunnetta.
Yritetään nyt panostaa tuohon yhteiseen aikaan ja tekemiseen. ❤️ Ja siihen puhumiseen..
 
En tiedä, mikä teidän parisuhteen juridinen status on, mutta avioliittoa solmittaessa parin kummaltakin osapuolelta kysytään, että tahdotko rakastaa.. ei kysytä "rakastatko", vaan nimenomaan tahtoa kysytään. Sitähän se pitkä parisuhde tarkoittaa. Pitää tahtoa olla yhdessä. Tunteet vaihtelevat ja se on normaalia. Kyllä se uudestaan rakastuminenkin vielä tulee todennäköisesti, vaikka nyt mies ei tuntisi sellaista tunnetta. Tärkeintä lienee nyt kuitenkin selvittää, onko miehellä tahtoa rakastaa, vaikka arki tuntuu raskaalle.

Miehillä tuntuu olevan joku outo tapa ajatella, että elämä on tällaista aina. Jos esim lasten kanssa on raskas vaihe, meillä ja monessa muussakin tutussa perheessä tuntuu mies jumiutuvan siihen ajatukseen, että loppu elämä on nyt tätä ja se voi helposti ahdistaa. Jos parisuhde on jäänyt paitsioon, se voi hyvin tuntua myös sille, että se on tällaista ikuisesti.

Oletteko kuulleet Parisuhteen palikat -luennoista/kursseista? Ehdottomasti suosittelen, jos vain mies suostuu sellaiselle lähtemään ja on mahdollisuus osallistua! Materiaalia varmaan löytynee myös netistä, jos tuntuu paremmalle tutustua siihen kotona itsekseen. Kurssilla käydään läpi parisuhteen rakennusaineet ja ne aiheet, minkä varaan ja mistä parisuhde koostuu. Ehkä sitä kautta olisi helpompi rakentaa myös sitä rakkautta takaisin? :)

Onko teillä seksiä? Se on sellainen liima kuitenkin, joka pitää yhdessä. Hyvä vinkki on antaa seksille aikaa viikon ajan joka päivä. :wink Vaikka se tuntuisi alkuun pakkopullalle, ne hyvänolon hormonit aiheuttavat kuitenkin rakastumisen tunteen aivoissa ja se tuo puolisoita lähemmäs toisiaan. Fyysisesti ja henkisesti. :)
 
Kaksi viikkoa on ihan liian vähän, ellei kyseessä ole jotain vakavaa, väkivaltaa, päihteitä, uskottomuutta. Asiaa on hyvä käydä yhdessä läpi useaan otteeseen, vaikka kirjoittaa paperille ajatuksia ja miettiä, mitä oikeasti tahtoo. Itse avioeropäätöksen tein noin kahdeksassa kuukaudessa, laskien ensimmäisestä harkinnasta siihen, kun asia oli päätetty ja aloin etsiä asuntoa. En ole katunut, enkä miestä takaisin halua. Mutta avioliiton jälkeen tullut suhde päättyi parin kk harkinnan jälkeen, enimmäkseen toisen toiveesta, niin sitä olen harmitellut. Onneksi me olemme nyt "harkinta-ajalla", asutaan erikseen mutta näemme ja juttelemme, sekä mietimme oman elämän elämisen ohessa, voisimmeko vielä olla osa toistemme elämää. Yritämme yhdessä ja erikseen, pikkuhiljaa miettien ja katsellen. Varovaisesti olen toiveikas. Kyllä se onnistuu, jos niin on tarkoitettu ja kumpikin haluaa. Jos jompikumpi ei halua tarpeeksi, ei ole enää mahdollisuuksia. Valitettavaa, mutta ei asialle mitään voi.

Läheisyyden, seksin ja toisen huomioimisen näen tärkeimpinä asioina parisuhteessa, mutta niihinkin voi toisen tukahduttaa. Liittoani vimmatusti korjatessani tein sen virheen. Kultaisella keskitiellä jos osaisi pysyä...
 
Mulla elämässä ihan samanlainen kokemus kuin Ninnaliinalla (olosuhteetkin kuulostaa juuri vastaavilta). Kaksi viikkoa takana miehen ilmoituksesta ja minun on tarkoitus muuttaa pois meidän kodista kesäkuun alussa. Hän ilmoitti, ettei aio mieltään muuttaa ja minun on vaan nyt päästävä jatkamaan omaa elämääni yksin (lasten kanssa), jos se kerran on väistämätöntä. Parisuhdeterapiaa koitettiin kysellä neuvolan kautta, mutta jonot 5 kuukautta, joten ei voida odottaa, en kestäisi itsekään sitä epätietoisuutta. Turhalta tämä edelleen tuntuu, mutta onnistuu se vanhemmuus kahdestakin kodista käsin. Parisuhde nyt ei suuresti muutu, koska ei siihen muutenkaan ehtinyt niin kamalasti panostaa (oli meillä silti viikottain edes jotain).
 
Voi, kurjaa käytöstä mieheltäsi hillevi. :sad001 Onko hän miettinyt asiaa pidempään kuin Ninnaliinan mies? Todella harmi että pariterapiaan on noin pitkät jonot. Löytyisiköhän mistään pariterapiaa lyhyemmällä jonolla... Yksityiseltä ainakin varmaan löytyisi, jos siihen on varaa ja kummallakin halua panostaa. Tsemppiä!
 
Sivusta tuun huutelemaan että seurakunnalta voi saada parisuhdeterapiaa/neuvontaa ja jonot on suht lyhyitä... ainakin Espoossa muutama vuos taaksepäin oli jonot vaan viikon!
Tsempit hirveesti näihin tilanteisiin... 2 viikkoa on kyl äärettömän lyhyt aika päättää suhteen suunnasta yhtään mitään...
 
Me kysyttiin myös seurakunnalta, mut kuulemma ajat annetaan kuukaudeksi kerrallaan ja joka kuukausi täytyy soittaa uudelleen. Ei ollut energiaa lähteä siihen rumbaan eikä varaa mennä yksityiselle.

Mun mies oli kuulemma miettinyt pari viikkoa asiaa enemmän. Toki ei asiat ole helppoja aina tätäkään ennen mut mulla oli se ajatus että kyllä me kaikesta selvitään. No nyt asiat on sovittu, mulla uusi asunto vuokrattu, kalusteet hankittu, lapset infottu eli ei tätä enää lähdetä perumaan. Ollaan miehen kans oikein hyvissä väleissä, asutaan jatkossa parin kilsan päässä hänestä ja tullaan olemaan tekemisissä paljon. Lasten asiat sovitaan yhdessä ja joustavasti, ei mennä lastenvalvojalle, koska sinnekin 3 kk jonot.
 
Takaisin
Top