Onko lapsen kanssa onnellisempi kuin ilman?

-Nessufly-

-Nessufly-

Vauhtiin päässyt keskustelija
Eli siis iha tuota otsikon kysymystä mietiskelen, kamalasta vauvakuumeestaa pitkään kärsineenä (mies sen minuun tartutti) ja tuloksettomien yrityskiertojen (virallista yritystä 4 vuotta takana, 5 vuotta ilman ehkäisyä, ei ensimmäistäkään positiivistä testiä) ja aloitettujen lapsettomuushoitojenkin jälkeen olen alkanut miettimään haluaako sitä lasta vai ei, kun on niin vaikeaa sellaista saada edes alulle... :sad001

Eli mitä mieltä olette, oletteko nyt onnellisempia lapsen kanssa kuin ennen lasta?
Tai menetänkö paljon jos ei sitä lasta tulekkaan meidän perheeseen?
Vai pitäisikö vaan sinnikkäästi jatkaa hoitojen parissa syyskuussa? (biologisessa kellossa on vielä aikaakin jäljellä, joten sen puolesta ei ole mikään kiire) :)
Voiko vauvakuumeen kanssa elää "normaalisti" jos lykkää asiaa? :grin
 
Olen pahoillani, että ette ole onnistuneet saamaan vielä toivomaanne nyyttiä. Todella pidän peukkuja ja jospa se pieni ihme teitä kohtaisi!

Minun on myönnettävä, että juuri tämä minun elämästäni puuttuikin; oma perhe, oma lapsi. Joskus lähes vaivuin siihen uskoon, etten tule tätä koskaan kokemaan.. olisin minä oppinut varmaan elämään ilman lasta mutta epäilen, että olisin jollain tasolla katkeroitunut. Ei kaikki katkeroidu ja elävät hyvin onnellisina ilmankin sitä, mitä eniten toivovat elämäänsä.

Minä elin vauvakuumen kanssa sen 15 vuotta. Välillä se oli niin vahva, että saatoin itkeä sen vuoksi.

Ehkä tauko yrittämisestä tulee tarpeeseen. Ihanaa yhteistä aikaa, rakkautta ja yhdessä oloa.. kuka tietää, monet lapsettomat ovat kuitenkin sitten raskautuneet ihan luomuna.. kun se stressi on helpottanut. Ottakaa relax ja nauttikaa toisistanne nyt hetki. ♡


Sent from my GT-I9300 using Vau Foorumi mobile app
 
Muokattu viimeksi:
Sehän on teistä itsestänne kiinni. Meillä ei mennyt yritykseen kuin 7 kuukautta, mutta kyllä sinäkin aikana ehti jo monet kerrat ajatella, että entä jos ei tärppääkään? Kyllä minusta se "muu elämä" olisi tuntunut lohdutuspalkinnolta, vaikka kuinka täyttä elämää muuten olisikin. Sitä vaan on niin vaikea sanoa etukäteen. Itselle kyllä ainakin tässä vaiheessa kun on kolmekuukautinen vauva vieressä tuntuu olo nyt "täydeltä." Että on kaikki, mitä on odottanut sen 15 vuoden vauvakuumeen jälkeen. Tiedä sitten, kuinka pysyvää se onnen tunne on.

Oikeastaan kannattaa ehkä itseltään kysyä, kuinka kuormittavaksi nimenomaan sen yrittämisen kokee? Henkilökohtaisesti olisin varmasti tehnyt kaikkeni ennen kuin osaisin luovuttaa. Mutta jos se yrittäminen tuntuu kuormittavalta, raskaalta, epätoivoiselta ja tuntuu että aikaa vielä on, niin kannattaa ehkä pitää tauko? Ja keskittyä johonkin muuhun, aloittaa uusi harrastus tms viemään ajatukset muualle. Jos ei se muuhun keskittyminen onnistu vaan vauvakuume valtaa kaikki ajatukset niin samahan se sitten on yrittää / jatkaa hoitoja jne jos ajatukset vaivaa joka tapauksessa?

Kunpa voisinkin sanoa, ettei se lapsi mitään muuta, mutta kun se muuttaa kaiken. Varsinkin, kun häntä on niin pitkään odottanut.
 
Vaikka tämä pikkulapsiarki on välillä (korjaan aika usein) raskasta niin en silti osaisi kuvitella elämää ilman miestä ja poikaa. Olin vuosia sinkkuna ja silloin tuntui koko ajan siltä että jotain puuttuu ja aina olen halunnut oman perheen. En vaihtaisi tätä mihinkään vaikka välillä olen aika väsynyt ja kyllästynytkin. Tätä mä halusin. Toinen lapsi on tulossa ja olen äärimmäisen kiitollinen että sain tulla äidiksi.
 
sinbbu: kiitos! :) ensimmäiset pari vuotta en edes ajatellut "lapsen tekoa" samallalailla kuin nytten, ajatuksella tulee jos on tullakseen elettiin... :) vasta kuin melkein kolme vuotta yritystä oli täynnä havahduin siihen, että ei tämä nyt ihan normaalia ole, kun ei tässä ajassa ole edes yhtä haamuplussaa saanut aikaiseksi... "stressi" iski sitten tutkimuksiin menemisen yhteydessä... ja kun lääkäri joulukuussa ennen clomien aloittamista oli niin varma, että raskaudun takuulla viimeistään kolmannesta clomikierrosta ja kun näin ei edes neljännen jälkeen tapahtunut, iski järkyttävä epätoivo... nyt odotellaan syyskuuhun jolloin aloitetaan ainankin pistoshoidot (jos nyt sitten päätetään hoitoja jatkaa) ja inseminaatiotakin alustavasti alku vuodelle puhuttu...

elmiina: kyllä se siis sillä tavalla kuormittaa, lähinnä siis kun kaveripiirissä on juuri menossa lapsi buumi, jos joku ei ole raskaana niin on juuri saanut vauvan, tuntuu vain niin epäreilulta :confused: ja joissain määrin tuntuu, että tämä on tuohon parisuhteeseenkin kerennyt vaikuttamaan tässä ajan kuluessa, ei paljon mutta vähäisen (lähinnä sen takia, koska molemmat sitä pientä nyyttiä niin kovasti toivoo)... :sad001
onhan tässä neljän vuoden aikana kerennyt monet kerrat miettimään, mitä jos minua ei olekkaan tarkoitettu äidiksi vaikka lasta olen aina halunnutkin... nykyinen harrastus/ammatti eli valokuvaus vie suurimman osan päivästä, jokaisena päivänä viikossa, mutta jossain välissä sitä ehtii silti ajattelemaan (tahtomattaankin) lasta ja millaista elämä sen kanssa olisi jnejnejne...

aamu: onnea tulevasta pienestä! :)
 
Tältä foorumilta ei varmaankaan paljon löydä niitä kokemuksia, joissa on onnellisempi ilman lapsia, harmi keskustelun kannalta. Itse ajattelen, että ihmisen luonteeseen kuuluu kokea elämänsä noin yleisesti ottaen onnellisemmaksi tai vähintään yhtä onnelliseksi kuin ennen. Kaikenlaista ikävääkin tapahtuu ja kaikki ei mene niinkuin haluaisi, mutta selviytymiskeinona ihminen sopeutuu ja löytää hyvät puolet sen hetkisestä elämästään, jotta elämän maku säilyy. Yleensä tilanteissa, joissa kokee onnellisuutensa laskeneen, kaipaa jotakin muutosta ja ratkaisua. Näin ollen ei ole merkitystä sillä onko lapsia tai ei, vaan on todennäköistä, ettei ihminen halua luopua elämässään positiivisiksi kokemistaan asioista, ja vastaa olevansa onnelisempi niiden kanssa kuin ilman.

Ei siis ole kiveen hakattua, ettei voisi olla onnellinen, vaikkei pystyisikään saamaan lapsia, vaikka niitä haluaisi. Se varmasti on suuri pala käsiteltäväksi, jos lasta todella toivoo, mutta elämässä ja maailmassa on muitakin hienoja asioita. Minulla elämää on pitkään varjostanut se ajatus, että hedelmällisyyteni ei välttämättä perinnöllisistä syistä ole yhtä pitkäaikaista tai toimivaa kuin noin yleensä ajatellaan. Tuo on synkistänyt mieltäni ja pakottanut tosissaan tekemään päätöksiä asioista, sillä sitä aikaa ei loputtomasti ole. En tiedä miten olisin käsitellyt sen, jos lasta ei olisi siunaantunut, se rehellisesti sanottuna olisi vienyt todella kauan käsittelyaikaa, eli ei se mikään helppo kakku ole. Muttei mahdotontakaan, minkä lisäksi siinä on mahdollisuus oman itsetuntonsa ja ymmärryksensä kehittämiseen, niin kuin kriiseissä aina. Kriisit kun pakottavat oppimaan asioita. Kuulostanpa masentavalta, vaikka yritin olla positiivinen.. :rolleyes::p Mutta niin, en ala valehtelemaan etteikö se olisi suuri asia, mutta se ei tosiaan ole ainut ilon lähde elämässä. Se mitä "menettää", no, koska ei tiedä mitä olisi ollut tulossa, ei periaatteessa menetä mitään. Muiden kokemukset ovat muiden kokemuksia, eivät omia. Se minkä menettää, on se oma unelma, haave, mielikuva mikä ei toteutunutkaan.

Jos vain oma jaksaminen riittää, jatkakaa yrittämistä! Voitte pitää taukoa, jos haluatte, aloittaa uusin silmin uudestaan. Tai miettikää muita mahdollisia vaihtoehtoja. :) Tämäkin on jo niitä kriisejä, joissa joutuu omaa elämäänsä katsomaan uudelleen. Siinä voi jotain merkityksellistä löytää, kauhea klisee tämä, mutta totta. :p Tsemppiä matkaan, ei peli vielä ole menetetty! :)
 
Miulta muuan vanhempi nainen kysyi esikoisen saatuamme, että voisitko kuvitella elämää ilman tuota. Olin äimänä, että en tietenkään! Myönnän, että kun päätettiin, että esikoinen saa tulla, niin en potenut vauvakuumetta. Se vain tuntui "seuraavalta askeleelta" elämässämme. Tottakai HALUSIN lapsen. Oltiin sitten sitä mieltä, että yksi riittää meille.. Yhtäkkiä aloinkin huomata järetöntä vauvakuumetta itsessäni. Ystävälle sanoin, että nyt tiedän mitä biologinen kello tarkoittaa. Halusin NYT, en halunnu odottaa esim viittä vuotta. Lapsillamme on siis 3,5 vuotta ikäeroa.

Taustoja pikkuisen siihen, että samaistun kyllä "vauvakuumeseen"/biologiseen kelloon/lapsen kaipuuseen. Periaatteessa ymmärrän myös elämän ilman lapsia. Ei ihminen ole onnellisimmillaan vain vanhempana. Järisyttävän paljonhan tässä saa kokea ja tuntea, itsestään löytyy aivan uusia piirteitä, niin hyviä kuin huonoja..mutta miksei niitä löytyis muutenkin? Pahinta on varmasti se, että jos ja kun on ehtinyt kaivata ja toivoa lasta ja sitten ei saakaan. Miten oppia elämään sen kanssa?

Lapset antaa paljon, mutta toisaalta taas jotain muuta jää pois, ainakin joksikin aikaa.

Olisinko ite onnellisempi ilman..en ainakaan mie tuohon pysty vastaamaan, mutta elämä olis erilaisempaa. Ite olisin erilainen, mutta varmasti kuitenkin onnellinen.
 
Samaa mieltä tuossa: "Olisinko ite onnellisempi ilman..en ainakaan mie tuohon pysty vastaamaan, mutta elämä olis erilaisempaa. Ite olisin erilainen, mutta varmasti kuitenkin onnellinen." Näinhän se varmasti menee. :)
 
Mietin, että uskallanko kirjoittaa sulle yhtään mitään, mutta menkööt nyt sitten...

Oon itse potenut vauvakuumetta jo ennen kuin olin edes 18v. Se alkoi oikeastaan silloin, kun isoveljeni sai esikoisensa ja olin tuolloin 17v. Sitä ennenkin olin jo ajatellut, että haluan kyllä sitten vanhempana lapsia, mutta silloin se iski ja kovasti iskikin. Tulin raskaaksi, kun olin 19v. sen kummempia yrittämättä raskautumista. Raskausaika oli ihanaa ja osittain kamalaakin kesän helteissä ison mahan kanssa. Sitten poika syntyi ja koin olevani sillä hetkellä maailman onnellisin ihminen, kunnes kaikki alkoi mennä päin mäntyä...

Lapsi oli kaksi kuukautta lastenklinikalla Helsingissä vakavan sydänvian vuoksi. Kukaan ei tiennyt selviääkö poika hengissä vai ei, ja mitä vaurioita aivoihin oli tullut infarktin yhteydessä, jonka sai todennäköisesti, kun veti elottomaksi heti synnyttyään. Silloin ajattelin, että miten mulle voi käydä näin ja olisiko ollutkin helpompaa ilman lasta. Missään vaiheessa en kumminkaan kokenut, että eikö lapsen teko olisi ollut oikea päätös! Kaikki se pelko ja suru vaan tuntui ylitsepääsemättömältä enkä tiennyt millainen meidän pojasta tulisi vai tulisiko ollenkaan.

Nyt meillä on ihana poika, jolla on kaikki suhteellisen hyvin. Sydänvika on rauhallisessa tilassa ja lapsi kehittyy ihan normaalisti. En ole kertaakaan miettinyt pahimman vaiheen jälkeen olisiko parempi ilman poikaa. Hän on opettanut niin paljon elämästä ja sen ettei sekään ole itsestään selvä asia. Rakastan lastani ja olen onnellinen.

Olen potenut vauvakuumetta enemmän ja vähemmän nyt pojan syntymän jälkeen. En uskalla tehdä toista lasta ainakaan vielä, koska pelko siitä ettei kaikki mene hyvin on käsittämättömän suuri. En ole aivan varma edes jaksaako mieheni, koska on osoittanut nyt välinpitämättömyyttä myös poikaa kohtaan. En olisi uskonut alun jälkeen! Toivoo kumminkin toista lasta, mutta mitä jos ei jaksaisi hoitaa sitäkään? Entä jos toisellakin lapsella olisi jokin vikana, jaksaisinko yksin, jos eroaisimme?

Tässä vähän ajatuksia äidiltä, jonka lapsi ei ole terve. Toivon todella, että saat ihanan pienen nyytikäisen, joka olisi terve. Tuon odotuksen jälkeen olisi varmasti kamala tilanne, jos lapsi ei olisikaan kunnossa. Se on kamalaa myös niille, jotka ovat lapsen helposti saaneet alulle saati sitten, kun lasta on oikeasti odotettu monta vuotta! En pelottele, enkä todellakaan halua, että tämän tekstin jälkeen pelkäät tulevasi raskaaksi. Tarkoitus oli vastata kysymykseen olenko onnellinen äitinä. Vastaus on helppo: olen. :Heartred

Mutta toisaalta... Olisin varmasti ihan yhtä onnellinen ilmankin poikaa. Niin kuin joku jo yllä mainitsi, olisin vain erilainen. Mutta kun te olette jo niin kauan yrittäneet ja halunneet lasta, niin en tiedä kuinka pystyisit asian kanssa elämään ettei sitä lasta tulisikaan. Tuossa vaiheessa luulisi, että se olisi kamala pettymys ja veisi paljon aikaa päästä asian kanssa sinuit. Mietin, että onhan niitä muitakin vaihtoehtoja, jos oikeasti haluaa lapsen, mutta ei jaksa yrittää enää itse. Adoptio tms. Sinä itse olet se kuka päättää mitä jatkossa teet. Onko elämä niin kamalaa ilman lasta? Millaista elämä olisi lapsen kanssa? Jne. Hurjasti tsemppiä teille valitsemallenne tielle! :Heartred
 
panda: en itsekkään usko, että kamalasti niitä löytyy jotka sanovat että olisivat ilman lasta onnellisempi, mutta onhan niitäkin olemassa (itse tunnen yhden äidin, joka on nyt kaksi vuotta puhunut melkein joka päivä siitä kuinka toivoo ettei lasta olisi)... ei se niin masentavalta kuulostanut, järkipuhetta vain... :)

röllykkä: "Pahinta on varmasti se, että jos ja kun on ehtinyt kaivata ja toivoa lasta ja sitten ei saakaan. Miten oppia elämään sen kanssa?" <--- tätä olen myös itse miettinyt monet kerrat, samalla takaraivossa kaihertaa se, että mitä jos raskaus ei vaan alakkaan hoidoista huolimatta... :sad001 koskaan ei vaan voi tietää... :) kyllähän siinäkin kohtaa vaan täytyisi "luopua" tästä haaveesta...

suviii: et sinäkään ole helpolla päässyt... :sad001 onneksi kaikki jo paremmin!:Heartred kyllähän sitä pettyy ja joutuu miettimään asioita miljoona kertaa uudestaan jos lasta ei tulisi, mutta toisaalta joka kuukausi joutuu myös pettymään kun ne menkat vaan sitkeästi alkaa (enpä tosin osaa edes ajatella mitä päässä pyörisi jos joskus sen positiivisen testin saa) :) adoptiota ollaan kyllä joskus mietitty, on vaan kanssa niin pitkä tie, samoin pieni pelko (joka ON täysin tyhmä ja aiheeton!) on, että mitä jos sitä lasta ei rakastakkaan samallalailla kuin rakastaisi omaa (vaikka omahan sekin olisi, vain eritavalla)... :sad001

mä vaan toivon et näistä mun viesteistä ei välity mikään kamala angstimasennusfiilis... :grin kun se ei kuitenkaan ole tarkoitus... :p
 
Kuulostaa, että sulla on yllättävän positiivinen asenne kaikkien vuosien jälkeen. Minusta pieni tauko voisi olla paikallaan, jos yhtään tuntuu, että sellaisen pystytte pitämään. Noin pitkä aika on varmasti rankkaa yrittää ja yrittää. Itselläni on pieni poika, joka on maailman rakkain, mutta samaan aikaan hänestä on aina maailman suurin huoli ja vastuu. Kyllä mä välillä katson ystävieni huoletonta opiskelijaelämän viettoa ja mietin, minkälaista olisi elämä ilman tätä suurta vastuuta, jota en ikinä voinut kuvitella etukäteen, mutta luopuisi tästä ihmeestäni en nyt, kun tiedän sen olemassa olosta. En ole koskaan kuvitellut itseäni lapsettomana, kun aina olen tiennyt haluavani lapsia. Sinä taas olet ehtinyt varmasti miettimään monenlaisia asioita kun aikaa on mennyt. Mä uskon, että elämä lapsettomana voisi olla myös todella antoisaa ja yhtä hyvää, mutta erilaista kuin lapsien kanssa, jos vaan pystyisi jättämään lapsihaaveet taakseen ja hyväksyisi asiat ilman katkeroitumista.
 
Muokattu viimeksi:
Onhan nykyään yhä useampi valinnut lapsettomuuden ihan vapaaehtoisestikin. Tällä foorumilla kuitenkaan kovin moni heistä ei varmaankaan liikuskele, niin ei pääse kuulemaan kokemuksia.
 
hillevi: ei tässä tilanteessa oikein voi muuta kuin yrittää olla edes vähän positiivinen... :) muuten olisi varmasti pahasti masentunut jos koko ajan vain surkuttelisi tilannetta... :) kyllähän tässä on ehtinyt miettimään vaikka ja mitä kun aikaa vaan kuluu ja kuluu.. en usko, että kokonaan kuitenkaan lapsihaaveesta pystyn luopumaan, katkeroituisin kuitenki... tälläkin hetkellä kuitenkin omalla tapaa tässä on katkera, myös uusi piirre jonka olen itsessäni huomannut on kateus... kateus siitä, että toiset saavat olla vanhempia, jotkut kaveripiiristäkin on lapsia saanut tahtomattaan ehkäisyn kanssa ja toisille lapsia tulee kuin "sieniä sateella" (suurinpiirtein 10-13kk ikäerolla) ja itselle ei olla suotu edes yhtä... :)

åke: olemme miettineet aina välillä tulevaisuuden suunnitelmia ilman lasta (toiselle paikkakunnalle muutto jne.), mutta niiden toteutuksessa on kuitenkin taustalla hiertänyt se, että mitä sitten jos lapsi ilmoittaakin heti siinä kohtaa tulostaan kun välimatka omiin vanhempiin ja kaikkiin ystäviin olisi reilu 300km tai jos asiat jää pahasti kesken esim. mies meinasi jos jossain välissä hän jatkokouluttaisi itsensä poliisiksi (vaikka ei siis sillä jos asiat jää kesken kun lapsi on tulossa niin sittenhän jää, kyllä se lapsi olisi se tärkein siinä kohtaa) :) pahimman "negatiivisuuden" suhteeseen lapsettomuus on vaikuttanut pääni sisällä oleva ajatus, siitä että pilaan mieheni elämän kun hän kohta 7 vuotta lapsesta on haaveillut ja minä olen se ainoa este asialle, koska minussa se vika on ei hänessä... vaikka toisaalta tuntuu pahalta itsestäni edes ajatella asiaa noin... :)
 
panda: niinhän ne jotkut... :) tuskin liikuskelee, ellei vahingossa kävisi tuuri, että joku tänne eksyisi... :grin tälle palstalle on vaan kaikista mukavin kirjoittaa kun ei heti tule vihaisia, haukkuvia ja törkeitä kommentteja takaisin vaan asioista keskustellaan rakentavasti ja mukavaan sävyyn! :p
 
Kateus on tuossa tilanteessa varmasti erittäinkin normaalia. Itsekin saatan olla kateelinen raskaana oleville, vaikka minulla on oma vauva, enkä vielä haluaisi edes toista lasta. Kateus tuleekin ehkä enemmän siitä, että joku toinen kokee jotain erityistä, jota itse ei koe juuri sillä hetkellä. Sitten kun tarkemmin alkaakin muistella omia kokemuksiaan siitä, ettei se raskaana olo aina ollut todellakaan mikään kadehdittava olotila, ja pikkuvauva-aika kului sumussa ja päivien kulumista laskeskellen, huomaa, et kaikki onkin ihan hyvin. Tunteensa on kuitenkin hyvä tiedostaa, että niitä pystyy käsittelemään. Mua alkaa vaan niin kovasti harmittaa sun puolesta, kun yritänkin miettiä, kuinka paljon sua harmittaa ja tajuan, etten voi sitä edes käsittää. Toivon niin sydämeni pohjasta, että teille vielä oma pikkuinen suodaan!
 
1 1/2 vuotta yritystä kunnes plussaa näytti. Vaikka yrittämistä oli kauan takana optimistina meinasi ajoittain toivo hiipua. Raskaus oli lopulta onnellisimpia asioita joita elämässäni on tullut. Jos en koskaan olisi lasta saanut olisin luultavimmin katkeroitunut ja suru puserossa
 
Kyllä mä olin ihan onnellinen ennen lapsenkin tuloo, mutta kyllä nyt kun se oma lapsi on, niin on täysin onnellinen ja ei voisi ees kuvitellakaan elämää ilman omaa lasta. Mutta ilman lastakin voi mun mielestä olla onnellinen, elämässä on kuitenkin paljon muitakin asioita jotka tekee onnelliseksi.

Sent from my SM-G350 using Vau Foorumi mobile app
 
Juu sama juttu että ennen lasta olin onnellinen ja kun on tehnyt jo "kaikkea" niin ei tunnu pahalta ettei vointehdä juuri mitään mitä ennen enää. Ainakaan samalla tavalla. Musta tuntuu että jos olisi hampaankolossa jotain "en pääse vapaasti matkustelemaan" tms niin tuntuisi ehkä enemmän siltä, että joutuu luopumaan jostain tärkeästä ja on sidoksissa vaan lapseen.. nyt taas tuntuu ettei mikään muu vois olla tän tärkeämpää tai tehdä onnellisemmaksi. Ehkä jos on onnellinen ilman lasta, voi olla onnellinen lapsen kanssakin? Vaikka onhan näissäkin jutuissa monia eri kokemuksia.. uskoisin että jos en olisi saanut lasta, olisin silti ollut onnellinen mutta nyt kun tuo on tuossa, en enää voisi olla vastaavasti onnellinen ilman.
 
Takaisin
Top