Millainen tukiverkosto sinulla on?

ReginaVeritas

ReginaVeritas

Keskustelun kolmiottelija
Helmikuunmammat 2014
Jouduin hiljattain hankalaan tilanteeseen, jossa tajusin, ettei minun perheelläni ole tukiverkostoa ympärillä. Anoppi asuu kaukana, appi on ihana mutta höperö (ja kaukana), omat vanhempani eivät sovellu lastenvahdiksi ja veljeni, kaikesta ihanuudestaan huolimatta, ei ole luotettava. Muut sukulaiset lähellä ovat joko liian vanhoja tai liian etäisiä avuksi. Ystäviäkään ei ole liikaa ja nekin muutamat ovat lapsettomia. Toki varmasti auttaisivat hädässä, mutta joskus apua tarvitsisi ennen hätääkin...


Onko muita samassa tilanteessa? Miten te pärjäätte?
 
Ei ole :sad001

Onneks poikien omaishoitajana saa edes muutamaksi tunniksi sillointällöin hoitajan. Mutta muuta on turha haaveilla :sad001

Olen huomannut että mitä enempi ihmisille tulee ikää sitä vähempi heitä kiinnostaa muita auttaa, oma napa kaikessa kauneudessaan menee kaiken edelle..
 
Meillä on onneksi se hyvä puoli, että mun vanhemmat auttaa ihan 100 varmasti, vaikka asuvat tunnin matkan päässä. Miehen perhettä asuu samalla paikkakunnalla niin luulen että heiltäkin saa tarvittaessa apua. Voin vain kuvitella miten hankalaa/haastavaa olisi jos ei tukiverkkoa löytyisi suht läheltä
 
Meillä on tosi hyvät tukiverkostot, molempien vanhemmat on luotettavia ja asuvat lähellä. Silti varsinkin yllättävät menot (hammaslääkäripäivystys ym) on vaikeita. Avun pyytäminen yllättävissä tilanteissa on noloa, varsinkin kun poika on jo nyt aika paljon hoidossa mun koulun takia. (2krt/vko pari tuntia)
 
meillä on pieni tukiverkosto ja koostuu lähinnä meidän molempien sisaruksista, jotka asuvat lähellä. ollaan saatu apua mm. koiran lenkitykseen miehen työmatkan aikana ja nuorimmaisen synnytyksen aikaan kaksi isompaa oli miehen veljen perheessä yökylässä. anoppi ja mun isä asuu molemmat yli 500km päässä, joten heistä ei ole juuri apua.
 
Just yhtenä päivänä mietin kuinka hyvin asiat tulee olemaan sitten kun vauva syntyy, miehen molemmat siskot on ihan innoissaan vauvasta ja ovat 100% luotettavia, toisella on omia lapsia. Mun oma sisko on ollut mun tukena heti raskauden alusta saakka, hänellä kun on enemmänkin tästä asiasta kokemusta. :) Ja oma äitini on sanonut että mummu (eli hän itse) on sitten aina etusijalla jos hoitopaikkaa tarvitaan. :wink
 
Meillä onneksi isovanhemmat ( minun vanhempani ) asuvat 15min ajomatkan päässä. Muuta apua ei sitten olekaan saatavilla, vaikka osalla kavereista onkin lapsia. Heilläkin on siis yleensä kädet täynnä töitä.

Ja mies on yli puolet kuukaudesta aina reissussa, eli aika yksin ollaan.
 
Millaisia selviytymiskeinoja teillä on ollut tilanteissa, jossa tukiverkostoa olisi tarvinnut, mutta ei ole ollut saatavilla?

Onko kukaan yritänyt verkostoitua perhekerhojen tms toiminnan kautta?

Itseä alkaa jo pelottaa, mihin esikoinen pääsee kesällä synnytyksen ajaksi. :confused:
 
Meillä miehen äiti asuu lähellä, mutta ikää hällä jo sen verran paljon ja huono fyysinen kunto ettei pysty lastenhoitoapuna olemaan vastakuin sitten, kun lapsemme ns. osaa "kaiken", eli kävelee ja käy vessassa yms. Oma äiti asuu 2h ajomatkan päässä ja isä työskentelee ulkomailla. Veli tosin asuu samassa kaupungissa, mutta ei kovin paljon olla tekemisissä... toki tilanne voi muuttua, onhan tuleva esikoisemme ensimmäinen lapsi, joka näihin piireihin syntyy. Ystävät toki ovat jo tarjonneet apuaan ja tulevat kummit ovat todella innoissaan tulokkaasta, joten ihan täysin pulassa emme ole vaikkakaan ei kovin äkkinäisesti varmaankaan apua ole saatavilla.
 
On ollut pakko tehdä asioita niin ettei toinen pääse mukaan.
Pakko sopeutua, ei voi muutakaan.

Meilläkin aina kaikkien kummit olleet todella innoissaan lapsista, mutta eipä niitäkään ole näkynyt sitten kun tarvetta olis ollut.. :sad001
 
Minun ja miehen vanhemmat asuvat 300 km päässä, mut auttavat todellisessa tarpeessa. Äitini on ottanut pari kertaa virkavapaata esim. silloin kun mies oli kertausharjoituksessa ja pojalla alkoi päiväkoti jne. Myös anoppi otti töistä vapaata ja tuli useaksi päiväksi avuksi, kun olin ihan loppu pikkuvauva-aikana. Sit kun käydään siellä vieraana saadaan myös apua.

Samassa kaupungissa minulla asuu yksi serkku, joka on pojan kummi, sekä pari ystävää, joita voisin pyytää hoitoavuksi. Muutamana merkkipäivänä on näitä ystäviä hyödynnetty, kun on haluttu miehen kanssa käydä syömässä tms ja tää kummi ainakin suostuu hoitamaan aina kun kehtaan vaan pyytää. Näiden lisäksi oon sit hyödyntänyt vielä ihan kaupungin perhetyöntekijää.
 
Täällä on Anoppi 200m päässä,miehen veljet perheineen asuu 100m säteellä ,Mun äitille on matkaa 30km ja varapapalle 2km että tukiverkosto on lähellä ja heitä löytyy runsaastikin kun vaan muistaa ja kehtaa pyytää apua niin sitä varmasti saa :)
 
Onpa hyvä kysymys!

Meillä molempien sukulaisia asuu sanotaanko 30-50 kilsan säteellä aika paljon. Uskoisin, että apua saa kun sitä vaan pyytää.
 
Mun äiti asuu alle 10 km päässä. En oo nähny vilaustakaan 1,5 vuoteen. Anoppi asuu 500km pääsdä ja hän kyl tulee autteleen jos pyytää :Heartred.

Onnesta on kummi sekä kavereita :)
 
Itse nyt plussattuani miettinyt (neuvolassakin tätä sai heti ensimmäisellä käynnillä pohtia), että millainen meidän tukiverkkomme muka on. Ja eihän se välttämättä mikään maailman paras ole. Sukulaiset asuvat 1-2,5h ajomatkan päässä. Kesällä muutimme uudelle paikkakunnalle, joten täällä on niitä kavereitakin aika vähän. Mutta silti haluan uskoa, että sukulaiset ovat apuaan tarjoamassa, jos sitä kokee tarvitsevansa.. :)
 
Meillä oli tämä keskustelu mieheni kanssa jo ennen raskautta ja hän oli sitä mieltä, että meidän ei kannata edes haaveilla lapsenteosta, kun meillä ei ole hyvää tukiverkostoa. Vanhempani asuvat 550 km päässä, anoppi 450 km päässä, kuten myös kaikki siskot, veljet ja kaverit. Eli päätimme ottaa riskin ja hankkia lapsen ilman hyvää tukiverkkoa. Tietenkin tilanne jännittää, miten tulemme selviämään kahdestaan. Toisaalta äitini on ollut niin innoissaan raskaudestani, että hän on jo vitsaillut muuttavansa meidän lähelle lapsen synnyttyä.
 
Mulla on tosi läheinen suhde äitiini ja hän asuu samassa kaupungissa. Uskon, että hän tulee olemaan paljon pikkuisen elämässä läsnä. Mieheni tulee kuitenkin olemaan tärkein tukipilarini lasta kasvatettaessa ja hoidettaessa.

Minulla on myös eräs ystävä, jolle olen kertonut raskaudestani. Hänellä on entuudestaan kaksi suloista lasta. Hänen kanssaan on näin alkuraskaudesta ollut ihanaa jakaa fiiliksiä tästä elämäni mullistavasta asiasta. :)
 
Meilläkin ystävät, kummit ja suku olivat innoissaan vauvasta raskauden aikana ja senkin jälkeen, mutta nyt innostus on hiipunut kun lapsi täytti 2..Melkeinpä jo paljon ennen sitä. Lapsi on ollut miehen äidillä muutamia kertoja hoidossa, mutta siinäpä se. Muuta tukiverkkoa ei ole.

Välillä on ollut todella raskasta ja varsinkin itselle koska lapsi roikkuu minussa niin kiinni, että välillä tuntuu etten saa happea. Varsinkin vauva-aikana. Silti rakastan tuota pientä enemmän kuin elämää!
Toisesta haaveilen, mutta pelottaa ja jopa ahdistaa ajatus siitä vauva-ajasta jolloin en saanut ikinä olla yksin tai mennä mihinkään.

Ne jotka nyt kokevat olevansa hyvän tukiverkon ympärillä siksi, että kaikki ovat innoissaan syntyvästä vauvasta..Varaudu että se innostus hiipunee ja huomaatkin olevasi yksin lapsen kanssa.
 
Meillä 3 lasta ja tukiverkkoa ei ole ollenkaan. Joko mennään yksin mutta koskaan ei mitään yhdessä. Itseäni se ei juuri haittaa mutta olen monesti miettinyt miten monelta lasiselta lapsuudelta lapset säästyis jos kaikilla ois ihanat tukiverkot. Yh vanhemmilla jolla homma pelittää on joka toinen viikkonloppu vapaa tai jopa viikko. Millä tavalla ydinperhe eroaa et tällaista apua ei ole saatavilla? Mielellään meilläkin olisi viikonloppu vapaa edes kerran 6kk.
 
Takaisin
Top