Mies ja synnytys

[syysmami]

Hei te jo (onnellisesti) synnyttäneet!

Aloitin aikoinaan Mies ja raskaus-keskustelun, sinne aika aktiivisesti jossain vaiheessa kirjoiteltiinkin.
Nyt kiinnostaisi näin ei vielä synnyttäneenä että kuinkas se teidän miehenne pärjäsi siellä synnytyksessä; miten hän auttoi teitä ja millaiset oli miehen fiilikset vauvan synnyttyä? :)

Minua jännittää älyttömästi miehen puolesta, ehkä jopa enemmän kuin omastani! :D

 

[hento]

Ah.. itte en oo kyllä vielä synnyttäny mutta kyllä luotan omaan mieheeni aivan täysin että selviää koitoksesta. Toki tekee sitte varmaan ku mies ambulanssis on töis niin kylläpä se kaikenmoista on nähny. :D Mutta synnytystä se ei oo kyllä vielä kokenu työnsäpuolestakaan.. eikä saakkaa ennen omaa synnytystä

 

[maikku*]

Mua jännittää myös miehen puolesta :D! Jos olisi alatiesynnytys edessä, niin esim. napanuoran leikkaus ei olisi todennäköisesti onnistunut mieheltä.. Nyt kun sektioon mennään niin varmasti siinäkin omat stressinsä miehellä, mutta uskon, että hälle helpompi vaihtoehto olla mukana. Mies myös jännittää (kuten minäkin, luonnollisesti) vastasyntyneen hoitoa ja koen, että on hyvä, et mies lähtee meidän tapauksessa vauvan kanssa osastolle olemaan niitä ekoja tunteja. Ja ai et alkaa taas jännittää ihanalla tavalla kun näitä ajatuksia saa kirjotella :))

 

[emmu_ma]

Mie luotan myös mieheeni aivan 100% :) hän myös ambulanssissa töissä että eiköhän oo nähnyt kaiken. Ja se rauha mikä siinä ihmisessä on! Odotan aivan mielettömästi sitä hetkeä kun hän saa vauvan syliin, sen haluaisin nähdä

 

[mä77]

Uusimmassa Kaksplus lehdessä oli hauskoja juttuja isistä synnytyksessä. Nauroin ihan kyyneleet valuen!

 

[Jonnukka]

Heippa! Olen tuolta elokuisista, mutta olen aina välillä käynyt myös teitä syyskuisia seurailemassa. Nyt siis synnytyksestä aikaa viikko ja 5 päivää eli suht tuoreena on muistissa tapahtumat :) Tai mitä nyt niissä lääke/hormoonipöllyissä voi muistaa. Itselläni oli mieskätilö, aivan loistava tyyppi, joka otti myös miehen aktiivisesti mukaan synnytykseen. Tietenkin siinä määrin mitä tuleva isä pystyi. Tuo kätilö sai synnytyksen todellakin tuntumaan yhteiseltä kokemukselta :) Olen kyllä ylpeä tuoreesta isukista, oli niin reippaasti mukana. Vitsailinkin että seuraavan kohdalla ei tarvitse synnärille lähteäkkään! Synnytys siis käynnistettiin, joten mies oli alusta asti mukana. Supistusten alussa täytteli lämminvesipulloja, kuljetti okstosiinitippaa kun halusin kävellä sekä hieroi alaselkää. Kipujen kasvaessa juotti mehua pillillä yms. Ponnistusvaiheessa otin vauhtia miehen ja kätilön kyljistä (kuulemma molemmilla hiki lensi siinä touhussa). Heti kun vauva oli ulkona oli mies tahtomassa sitä jo syliin

 

[Heidi]

Meillä toi isukki ei kestä mitään vääntyneitä ruumiin osia tai kauheesti vertakaan. Esikoisen syntyessä hän oli mukana ponnistus vaiheeseen asti. Lähinnä seuras supistus käyrää ja kyselivointia. Muutaman kerran kävi kahvilla siinä kanttiinissa. Sitten kun tuli se tarve ponnistaa huusin miehelle" mene nyt, mene nyt pihalle!" Oltiin sovittu jo etukäteen, että hänen ei tarvi olla siinä ponnistus vaiheessa mukana, vaan menee käytävään. Se oli hänen oma toive ja se kyllä sopi mulle ja eihän siinä olis mukana mahtunut olemaankaan. Tuli kyllä heti huoneeseen, kun poika tarvi viedä virvoitukseen. Poika tulikin melkein samantien takasin ja hänet annettiin iskälle syliin, koska mun välilihaa ommeltiin ja siinä menikin tovi. Tuijotin van miestä ja poikaa ja näin sen suuuuren lampun syttyvän. Hänestä tuli iskä ja siinä oli hänen poikansa. Ei sitä ylpeyttä tuoreesta iskästä oikeen voi kuvailla, mutta kyllä sen naamasta näkee ja niin on kasvot, kun hangon keksi.

Tästä asiasta on tietenkin nyt puhuttu uudestaan, että haluaako hän nyt olla mukana ponnistus vaiheessa ja syntymässä. Sanoi, että katsotaan tilanteen mukaan. Tämä todennäköisesti meidän toinen ja toden näkösesti se viimeinen muksu. Niin hän on hieman mietteliäs, että haluaako sittenkin olla mukana siinä. Mutta mun puolesta saa tehdä miten itse parhaaksi näkee

 

[lemppi]

Meillä mies oli mukana esikoisen syntymässä, mutta nyt tulevaan synnytykseen mukaan tulee oma äitini. Mies jää pojan kanssa kotiin ja tulee sitten heti kun siirrytään synnyttäneiden osastolle. Mies kun sanoi, että hänestä oli hiukan ahistavaakin istua vaan vieressä ja katsoa kun minä pyörin tuskissani siinä, eikä hän voi asialle mitään tehdä. (itse kun en välttämättä jaksaisi mitään tsemppailuja siinä tilanteessa kuunnella) Monta kertaa olen asiaa kysynyt mieheltä ja joka kerta se sanoi ettei sitä haittaa eikä tule asiaa katumaan joten pyysin 8lasta synnyttäneen äitini mukaan. Hän kun on aina halunnut nähdä toiselta kantilta lapsen syntymän.

 

[Heidi]

Asiallista lemppi :) Ei se miehelle helppo paikka ole ja itse en edes halunnut pakottaa häntä sinne. Halusin kumminkin, että hän on siellä paikalla. Ja nyt hän kyllä oli heti tulossa mukaan, mutta saa nähdä sen loppu rutistuksen, että onko siinä mukana. En mäkään mitää ylimäärästä kannustusta tai muuta hössötystä siinä tarvi, kun oon muutenkin sellai "minä itte" ihminen. Mutta oli se kiva, että hän kumminkin oli siinä vierellä :)

Ihanaa kun sun äiti tulee mukaan mä en oikee osaa kuvitella siihen muita kun isännän viereen ja mun äiti ja iskä ottaa tän meidän pojan hoitoo, kun lähtö tulee :) kyllä siellä jo puhelua ootetaankin :D

 

[Mamsi]

On niin ihana lukea iskä-juttuja. :) Minun mies on kyllä ollu osittain touhuissa mukana näin raskausaikana, esim. saatiin lahjakortti lastentarvikeliikkeeseen, niin hän siellä kiersi koria täyteen, kun minä pohdin vielä tuttipulloja. :D

Mulla siis ei ole kokemusta tosiaankaan, mutta ystäväni mies taannoin selitti niin älyttömän ihanasti synnytystä (melkein enemmän kuin tuore mamma!), että toivon sydämeni pohjasta, että omani olisi edes puoleksi sillä tsempillä mukana. Tosin, vaikka mies onkin tuommonen lapsin metsämies, joka kestää verta ja sotkua, niin tiedän rakkaani olevan kyllä sen verran herkkiskin, että saattaapa kyyneleenki tirauttaa. :)

Kertokaa ihmeessä lisää iskä-tarinoita!

 

[elenna]

Mun äiti olisi varmaan huonoin mahdollinen seura synnytykseen :) Hän on vähän liian huolestuvaa tyyppiä. Mietinkin, että en ehkä ilmoita hänelle edes sitä milloin lähdemme synnärille, vaan vasta kun vauva on maailmassa.

Mies on henkisesti kyllä tasapainoinen ja rauhallinen, joten luulen, että hän on hyvä tukihenkilö. Tosin hän voi kyllä tulla huonovointiseksi, mutta sen näkee sitten. Toivoisin, että hän jaksaisi hieroa tarvittaessa mun selkää, mutta epäilyttää se, että miten paljon/pitkään hän jaksaa. Mä oon jonkin verran miettinyt noita "luomusynnytys"juttuja (oon toivonut, että menis ainakin aika pitkälle ilman lääkitystä) ja silloin tukihenkilöltäkin vaaditaan enemmän. Toivon kuitenkin, että en oo asettanut miehelle liikaa paineita... eihän hänen tehtävä ole kuitenkaan mikään asiantuntija olla, vaan tuleva isä. Mut varmasti jo hänen läsnäolonsa auttaa paljon. Tällä hetkellä kyllä tuntuu, että niitä lääkkeitä varmaan tarvitaan

 

[emmu_ma]

Minä muuten tässä yksi ilta kysyin mieheltä mitä hän itse ajattelee synnytyksestä ja omasta roolistaan siellä. Piti ihan nolona tunnustaa että oon 8 kk tykittänyt mitä MINÄ haluan... Hänen ajatuksensa oli kyllä ihan sitä mitä luulinkin, mutta oli kiva kuulla ne häneltä itseltään. Samalla puhuttiin läpi entä jos jutut eli entä jos mies ei ehdi mukaan, entä jos vauva viedään heti pois, entä jos minä voin huonosti jne. Nyt ei tarvi arpoa mitä toinen miettii :)

 

[Tuiti]

Meillä mies on luvannut olla mukana mitä itsekin toivoin, mutta kuulemma sektioon ei suostuisi tulemaan mukaan ja napanuoraa ei aio leikata. No, se on kyllä mulle ihan sama kuka sen leikkaa, joten tehköön siinä niinkuin hyvältä tuntuu. Mä toivoisin että mies jotenkin osaisi olla oikealla tavalla tukena, mutta sitä voi hankaloittaa se että mä meen helposti puhumattomaksi tilanteissa, joita en esim itse voi hallita... Täytyy yrittää pitää mielessä, ettei mies osaa lukea mun ajatuksia. miestä taitaa itseään vähän jännittää, pysyykö tajuissaan... Mutta mä hirveästi odotan sitä hetkee kun mies tapaa vauvan ja toivon siitä hienoa hetkeä kaikille.

 

[elenna]

Joo ei minunkaan mies leikkaa napanuoraa, eikä sillä kyllä mulle oo mitään väliä. Mut sitä toivon, että hän olisi sitten aktiivinen vauvan hoidon opettelussa...varsinkin jos mä en jaksa, mutta muutenkin. Pitäisi varmaan vielä koittaa jutella tästä aiheesta...

 

[pikkuruusu]

Me ollaan päädytty ratkaisuun, jossa sekä mieheni että äitini on tukihenkilöitä! Haluun varmistua siitä etten jää yksin. Mies on "päävastuussa", mutta äiti tukee sitten tarpeen vaatiessa. :) Kaikki ollaan samoilla linjoilla siitä, että isäksi ja äidiksi tulo on niin tärkeä hetki, että äitini ei millään tavalla halua tulla siihen väliin. Äitini on sairaanhoitaja, joten hän ainakin kestää mitä vaan. :D

 

[Hekksu]

Me kun oleskeltiin avausvaiheessa synnytys-salissa, niin siinä vaiheessa olin huolissani miehen unentarpeesta ja siitä että miten hän jaksaa, illalla kun mentiin sinne ja koko yöhän siinä valvottiin... :D Tyhmäähän se on siinä vaiheessa ajatella miehen jaksamista, kun itse parkuu supistusten kipeyttä ja on alkamassa synnyttämään, mutta onneksi roolit käänty aika äkkiä toisin päin, ja mies oli koko ajan saatavilla avuksi ja piti huolen että saan heti sen, mitä tartten. :) Ponnistusvaiheessa en enää edes noteerannu miehen läsnäoloa, vaikka hän anto mulle happinaamaria ponnistusten välissä ja oli vieressä tukena. Kätilö kysyi haluaako mies nähdä vauvan pään, kun se oli sieltä tuloillaan, niin äkkiä vastasi vain että vaimo on kieltäny katsomasta synnytyksen aikana muualle ko kasvoihin. :D Totesinki, ettei hän tosiaan saa katsoa, ettei tuu mitään traumoja.. :) Sen ajan kun mua tikattiin, niin vauva oli miehen sylissä ja ilmeestä kyllä näki, kuinka ylpeä oli tuosta pikku kääröstä.. Ja synnytyksen jälkeenki hän on ollu tosi paljon apuna ja osallistunu ihan täysillä vauvan hoitoon, ja koska ei itse öisin herää pojan vikinään niin sanokin että saan herättää jos ite en jaksa käydä kuivittamassa. :D

 

[bellay]

Minun mieheni on turkkilainen, ja hänen kulttuurissaan ei ole tapana että miehet on mukana synnytyksessä. Meille on ensimmäinen lapsi tulossa, ja itse olen kovasti alusta asti toivonut että mies tulee mukaan synnytykseen. Vähitellen mies tottui ajatukseen ja lopulta lupautui tulemaan. Helpotti varmaan myös kannustukset, joita sai muutamalta turkkilaiskaverilta, jotka olleet myös tukemassa vaimojansa synnytyksessä täällä Suomessa. Minun mielestä lapsen syntyminen on kuitenkin niin ainutkertainen kokemus, että olisi sääli jos ei isäkin olisi näkemässä sitä ihmettä. Toki jos ei millään halua, niin ei sitä väkisin.

Nyt on myös anoppi tullut Turkista Suomeen avuksi. En ollut oikein mielissäni tästä, kun turkkilaisnaisilla on tapana vähän liikaa tuputella omia ohjeita ja muuta. Haluan olla itsenäinen ihminen ja oppia vauvan hoitoa itse, joten ärsyttää jos joku siinä vieressä koko ajan ohjeistaa ja ei anna minun tehdä itse. Miehelle oli kuitenkin tärkeää että äiti tuli avuksi.. Anoppi sanoi myös tulevansa mukaan sairaalaan. Sitä en kyllä aio antaa tapahtua! :D Onkohan täällä muita monikulttuurisia perheitä?

 

[meki]

Mulla vähän jännittää että mitä meidän synnytyksessä tulee tapahtumaan. Mies kun ei ole halunnut ottaa selvää synnytyksestä ja luulee että se tapahtuu niin kuin elokuvissa: heti kun lapsivesi menee tai tulee ekat supistukset niin pitäisi jo olla sairaalassa ja vauva on puhdas ja siloinen syntyessä.
Eilen kun katsoin Erilaisia äitejä, siinä vauva olikin sinertävä ja sen ihme liman peitossa niin ukko tokaisi että "hyi" ja näytti järkyttyneeltä

On luvannut kuitenkin olla mukana ja on miettinyt napanuorankin leikkaamista, mutta en ehkä haluaisi että hän olisi ponnistusvaiheessa mukana... Ja ei todellakaan saa katsoa alapäähän kun vauva on syntymässä! Meidän lapsenteot ja lapsenteko harjoitukset varmasti loppuis muuten siihen!

 

[Kunusiini]

Mieheni oli koko ajan mukana, niin kuin luonnontieteilijän ja rakastavan aviomieheni arvelinkin olevan. Piteli avausvaiheen alussa sylissä, hali, antoi pusuja otsalle, rutisti (mä kerran puraisin sitä olkapäähän kun sattui niin kovin, mutta ei se onneksi suuttunut). Hälytti kätilön kellolla paikalle aina kun pyysin, seuraili käyriä, ojensi juotavaa. Avausvaiheen lopussa mulla oli ilokaasu, ja mies tsemppasi. Ponnistusvaiheessa mies auttoi tosi paljon: olin puoli-istuvassa asennossa (niin kuin en olisi alun perin halunnut olla, mutta kaikki meni niin sekavasti eikä asentoa voinut enää vaihtaa), ja mies auttoi kädellä mua niskan takaa aina ponnistamaan kovemmin eteenpäin. Hän nojasi ihan mun lähelle mun kanssa joka ponnistuksella ja tsemppasi hirveästi. Mä olin typerä ja epätoivoinen ja hoin, et "ei se liiku mihinkään, mä en osaa, tästä ei tuu mitään" ja kätilö ja mies kuorossa, että "hienosti teet, taas tuli paljon eteenpäin, mä oon susta niin ylpeä, tosi hyvä, vielä vähän, tukkaaa näkyy!" jne. Mies katsoi tilannetta tämän tästä, eikä sitä ällöttänyt yhtään. Lopussa huusi itkien "se syntyy! se syntyy!", ja sen jälkeen mieheni itkusta ei meinannut loppua tullakaan ja jalatkin siltä oli mennä alta. :,) Leikkasi napanuoran, ja kun istukkani ei irronnut ja minut kärrättiin leikkaussaliin, mies otti vauvan paitansa sisään ja piti huolta. Ja itki niin kovasti.

 

[Anna_]

Mä oon ihan herkkiksenä täällä, ihana tarina Kunusiini!